Muisto

Vanhan ihmisen kuolemasta on tänään 10 vuotta. Ajattelen häntä ja muistelen.

Niinä kesinä sattui monta merkillistä asiaa. Leppäkertut miehittivät jokaisen kolon ja onkalon. Niitä oli järvenpinta täysi ja ne pistivät.

Vanha ihminen astui ampiaispesään ja makasi koko kesän tuvan hetekalla kuumeessa. Lääkärin mukaan seuraava pisto olisi tappava. Vanhus alkoi selittää, ettei hän enää seuraavana kesänä eläisi. Niin hän sanoi neljännesvuosisadan.

Merkillisintä kaikista oli kuitenkin muurahaisten sota. Talolta navetalle pienen juoksumatkan päässä oli Kivikkomäki, lähellä suurta latoa, josta isovelikertoi kirvestä heiluttaneen miehen juosseen peräänsä; hänellä oli näitä juttuja, kuten sekin, että Annankallion takana on kädetön, jalaton ja päätön mies, joka huutaa.

He kulkivat Kivikkomäestä joka päivä navetalle ja kauemmas Pynnänmäelle pysähtyvälle kauppa-autolle, sinne, missä sijaitsivat Mannerheimin mummon talon rauniot ja puutarhan jäänteet.

Kivikkomäen molemmin puolin oli muurahaispesät, suuren kuin Baabelin tornit, ja niissä ripeästi kulkevien kuusenneulasia kantavien tuhansien työläisten aherrus.

Kävi niin, että kahden pesän materiaalin hankinnan kulkureitit törmäsivät toisiinsa. Ja koska neulasia ei muka riittänyt molemmille, syttyi sota.

Lukemattomat muurahaiset ryntäsivät toistensa selkään, painivat ja purivat ja synnyttivät koko Kivikkomäen yli kuiskaavan kihinän. Raatojen määrä lisääntyi taistelu taistelulta eikä niitä ehditty korjata vaan ne jäivät makaamaan Kivikkomäen Auringon repimään savikkoon.

Vihdoin koko mäki oli mustana kuolleita muurahaisia. Pesät vaikuttivat elottomilta. Aurinko hehkui taivaalta, tie pölysi.

Ja sitten, kerran kesässä, he kokoontuivat päärakennukseen, kuin vanhat puut kaartaisivat hetkessä oksansa samaan suuntaan. Vanhusten uurteiset kasvot muistuttivat savea. He liikkuivat vaivalloisesti keppiensä varassa, tärisivät ja jorisivat valkeilla talonpoikaisrokokoosohvilla. Kaikki sanoivat toisilleen kädestä päivää.
"Kylläpäs sinä olet kasvanut...mutta...kukas sinä oletkaan?"

He kertasivat kuka on kenenkin sukulainen, missä vaikuttaa, mikä on virka ja titteli.

"Pieni persoonallisuus."

Joku nuoremmista on asettanut rinkelin varpaidensa väliin ja syö sitä keskittyneesti.

Joku on ratkaissut Kennedyn murhan.

Joku opettaa englantia sukuun naidulle irlantilaiselle.

Joku huomaa, että seurassa on kuvataiteilija. Hänen silmänsä harhailevat seinillä, löytävät vihdoin Edelfelt-jäljennöksen.

"Tiedätkös mitä nuo von Wrightin taulut nykyisin maksavat?"

Vanhan ihmisen suuriin ilmoituksiin kuului, että Viertolan pojatkin tulevat.

Nuoremmat odottivat kivojen leikkikavereiden saapumista, mutta pihaan porhalsikin auto, josta kömpi Kansallismuseo.

Eivät he todellisuudessa mitään vanhuksia silloin olleeet. Mulla alle kymmenvuotiaan silmin katsottuna neljäkymmenvuotiaskin on ikäloppu; hänestä on tullut jo kohtelias ja vakava ja arvokas, hänen otsallaan on ryppy ja hänen olemuksensa viestittää voimaa, joka tuntuu suuttumukselta.

Viertola oli Kiven Viertola, jonka toinen vanhan ihmisen sedistä oli ostanut Adlercreutzeilta. Sen salissa kasvavat kaiketi vieläkin Kiven aikaiset palmut, ja piuhalla lepää suuri bernhardilainen vartiopaikallaan.

"Eikös se ollut Aleksis Kiven veli se Viertolan postimies?"

Vanhempana, oikein vanhana vanhus istui viimeisen kerran samassa salissa, unessa. Se oli viimeinen kerta kun tavattiin. Viimeiset sanat.

"Ja me luutnantit nauroimme niin."