maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Uusi blogi

Uuden blogini osoite on http://pjarvela.blogspot.com. Sinne pääsee myös profiilista napsauttamalla PJ.
Uusi template, siirto Suomen aikaan, postaus milloin huvittaa. Normaalein herkuin.

Kirvesmäki - Terenttilä: Uskonto ja Runous

Tilastot osoittavat, että tämä on 105. blogi. Tavoite on siis saavutettu. En tiedä mitä teen, jatkanko, vaihdanko templatea, tyyliä, kokonaisuus on tässä.
Blogi on kiinnostava muoto, sillä siinä yhdistyy päivälehti ja päiväkirja, yksityinen ja julkinen. Erinomaisen hieno tekijä siinä on sen ilmaisuus. Blogi etsii uutta taloustiedettä. Blogi myös tutustuttaa ihmisiä tai ainakin heidän ajatuksiaan ja näkökulmiaan ja luo uuden tyyppisiä yhteisöllisyyden ulottuvuuksia. Jokapäiväisessä blogissa on hyvää elämään tuleva säännönmukaisuus.
Toisaalta on siten, että mihin tahansa kulttuurin tutustuu riittävästi kolmessa kuukaudessa, myös Blogistaniin. Jos tästä tahtoo pidemmälle, on omistettava koko elämä, jotta oppisi käsittämään, mistä on kysymys. Olen lukenut Hotasen, Kemppisen, Pursiaisen ja Räsäsen blogeja melko säännöllisesti. Kaikki ovat nen. Taidan ehdottaa Heinimäelle, että muuttaa nimensä Heini Mäkiseksi, jotta menestyisi modernissa kirjallisuudessa. Muitakin blogeja olen satunnaisesti silmäillyt. Tiedusteluretket ovat olleet opettavaisia ja antoisia. Kiitos!
Suomalaisella blogilistalla on 8000 blogia. Sijoitukseni siellä on joku 2900. Blogien määrä viestii jotakin.
Kiitän lukijoita. Kiitos myös monista sähköposteista ja hyvistä keskusteluista.
Uuteen kulttuuriin tutustumisen lisäksi tahdoin saada tietooni, mitä on olla nörtti. Eiköhän tätä jo piisaa. Lisäksi 105 blogia syntyi mielijohteesta saada käsitystä, kuinka pitkään talvisota kesti.
Suhteeni asiaan on 60-luvulla syntyneen. Se oli isoisien sota. Minun ei ole tarvinnut taittaa peistä oman isäni kanssa tästä asiasta. Isoisiini en koskaan tutustunut, koska he olivat jo ratki taivaassa, kun synnyin.. Kovia miehiä, uskomattoman, heidän sukupolvensa, ja naisensa.
Jos olisin katkera henkilö, voisin murjaista, että kaikki täällä pitää itse tehdä, olla oma isoisänsäkin, kun ei isoisää ole ollut kuin tarinoina, muistona, vaikutuksina, joita on vaikea paikallistaa ja luonnehtia.
Lähin henkilö, jota häntäkään en tuntenut, mutta josta olen lukenut opinnäytteen, oli jatkosodan alussa Tuuloksen Viteleessä kaatunut mummin veli Paavo, isoeno.
Hänen tarinallaan ja hänen ystävällään on laajempaa symbolista merkitystä, joten sanon siitä pari asiaa.
Paavo oli konekiväärikomppanian päällikkönä Taipaleen Kirvesmäessä ja Terenttilässä talvisodan, 28-vuotiaana poikana. Hänet pistettiin suoraan tähän tehtävään, sillä hän oli ollut priimus reserviupseerikurssilla 26, jonka miehistä kaatui 40. Parikan elokuvasta näkee, millaiselta siellä näytti. Paavo oli siinä keskisuomalaisten porukassa, jonka kanssa tehdään elokuvan alussa vaihto. Soinissa esitettiin pari kesää sitten näytelmä, jossa Paavo eli Paakki on luutnantti Alho.
Paavo oli pappi. Hän ei ole Parikan elokuvassa oleva pappi, joka on jättänyt papin hommat kotiin ja tullut sotimaan. Se mies on Eero Lehtinen, Lapuan piispa emeritus.
Asian yleisempi merkitys liittyy siihen, että samoissa korsuissa eli ja vaikutti Yrjö Jylhä. Miehet etsiytyivät toistensa seuraan. Kun he nousivat ulos korsusta, vihollinen räjäytti sen taivaan tuuliin vain muutaman minuutin kuluttua. Jylhän runo, jossa raskaasti kattohirteen kuolema kolkuttaa, kuvaa tätä tapahtumaa. Monien muidenkin runojen tausta on kuulemma heidän keskusteluissa.
He etsiytyivät toistensa seuraan, sillä pappi ja runoilija komppanianpäällikköinä ei ole kovinkaan helposti nieltävissä oleva asia. He keskustelivat tunteista, erityisesti pelkäämisestä ja etiikasta, kun rautaa tuli niskaan. Kiirastuli, en ole ennen huomannutkaan sen nimen taustaa, on runoilijan tulkinta uskonnosta ja etiikasta tykkitulessa.
Lukemani opinnäytteen mukaan Paavon myöhempi kaatuminen oli Jylhälle sodan kovin menetys. Se oli yksilöllinen kokemus, kuten minunkin kokemukseni ovat yksilöllisiä. Laajempi merkitys on tässä:
Uskonto kaatui, runous selvisi sodasta rampautuneena niin ja näin.
Se ei ole ensimmäinen kerta, kun näin on tapahtunut. Karl Barthin uskontokritiikin taustalla on ensimmäinen maailmansota. Totta kai, meneehän se jakeluun, joukkotuhon maailmassa Jumala on kokonaan toisenlainen. Ei uskonto selviä sodasta. Runoja siitä syntyy, sammuvien, henkisesti invalidisoituneiden haamujen kirjoittamia säkeitä.
Kohta on itsenäisyyspäivä. Ja on rauha ja turvallisuus. Kokemukseni isoisien sodasta on etäinen, mutta arvostan ja kunnioitan vilpittömästi.
LOPPU

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Hyvää uutta vuotta!

Uusi vuosi kääntyy alkuunsa, kun epäinhimillisyyden ja suuruudenhulluuden valtaan joutuneen kaupungin asukkaat palaavat kotisijoilleen hiljaisina ja itsestään numeroa tekemättä.
He vain palaavat, äänettömänä virtana, joka nostaa suurten vesien pauhun: Sanokaa tytär Siionille: hoosianna, hän tulee Daavidin nimeen, ei Augustuksen, jolla on sielun viemäröintiliike.
"Ontuvat ja raajarikot, /Huonot, köyhät, halvatut,/ Mykät, sokeat ja kuurot,/ Kaikki juhlaan kutsutut,/ Syökää nyt ja nauttikaa/ Maitoa ja hunajaa." (SV 1)
Pyhät tekstit ovat tästä yksimielisiä, vain Johannes, tuttuun tapaansa, sooloilee. Asian voi tarkistaa seuraavista pykälistä: Matteus 21: 1-9, Markus 11, 1-10, Luukas 19, 28-40 ja Johannes 12, 12-19.

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Jumala on tauko?

Pythagoras oli innostunut käsityksestä, jonka mukaan todellisuuden yleinen rakenne on ilmaistavissa lukusuhteiden avulla. Ne taas voidaan ilmaista musiikin intervalleina. Lukusuhteista keskeinen oli kymmenluku, jonka syntyminen perustui yksinkertaiseen matemaattiseen huomioon: 1+2+3+4 =10.
Pythagoras huomasi, että lukusarja määrittelee kolme harmonista intervallia, jotka ovat 2:1 eli oktaavi, 3:2 eli kvintti sekä 4:3 eli kvartti. Näin paikkansa pitävä, ikuinen matemaattinen totuus, joka heijasti todellisuuden rakennetta, oli ilmaistavissa sävelin soittamalla oktaavi, kvintti ja kvartti. Ihmiskorvan mahdollisuuksiin puolestaan kuului kyky tavoittaa intervallisoinnut, mikä merkitsi sen käsittämistä, millaiseksi Jumala oli luonut maailman.
Myöhemmin kristillisessä teologiassa heti Augustinuksen jälkeen elänyt Boethius esitti teoksessaan De Musica, että on olemassa kolmenlaista musiikkia: kosmista musiikkia, ihmisen korvallaan kuulemaa musiikkia ja musiikkia, jonka ihminen saa aikaan rakentamiensa soittimien avulla.
Boethiuksen mielestä todellisuuden rakenteen ilmaiseva musiikki ylittää ihmisen aistit. Sen tavoittamiseksi tarvitaan jonkinlaista sisäistä kykyä, sitä, josta Joonas Kokkonen on lausunut: Säveltäjän työn tärkein väline on sisäisen kuulemisen kyky.
Jo uskonpuhdistuksen aikana, jolloin Luther luonnehti musiikkia heti sananjulistamisen jälkeen tärkeimmäksi evankeliumin julistamisen keinoksi, tällainen huomautus oli tärkeä. Luther katsoi, että usko tulee kuulemisesta. Kun julistettu Sana yhdistyy musiikkiin, musiikki ilmaisee paljon enemmän kuin vain sisäisiä tunteita ja kokemuksia. Se ilmaisee sen, mikä on Jumalan tahto.
Pythagoraksen ja myöhemmin kristittyjen Boethiuksen ja Lutherin ajatuksia musiikin luonteesta todellisuuden rakenteen ja Jumalan tahdon ilmaisijana heijastaa myös ajatus kirkkosävellajeista. Kirkkosävellajien tehtävä on ilmaista Jumalan musiikkimaku eli se sävelrakenne, jonka mukaisesti Jumalan uskotaan tahtovan todellisuuden muodostuvan.
Kirkkosävellajit eli moodit poikkeavat normaalista tuntemastamme musiikista ja niiden tehtävä on se, että ne on varattu ilmaisemaan yliluonnollisen tahdon ja käsittämisen muotoja. Ne muodostivat 700-luvulta alkaen perustan gregoriaanisen laulun musiikilliselle luokitukselle.
Järjestelmä käsittää 12 luokitusta, doorinen, hypodoorinen, fryyginen, hypofryyginen, lyydinen, hypolyydinen, miksolyydinen, hypomiksolyydinen, aiolinen, hypoaiolinen, jooninen ja hypojooninen, jotka on ryhmitetty pareittain kuuteen autenttisiksi ja plagiaalisiksi nimitettyihin muotoihin. Autenttisten muotojen ulottuvuus on oktaavin ala ja plagiaalisten kvarttia alempi. Toinen merkittävä erottelu tässä järjestelmässä on resitointisävelen sijaitseminen autenttisiksi kutsuttujen sävellajien osalta kvinttiä ylempänä kuin perusmuoto ja plagiaalimuotojen osalta terssiä ylempänä kuin perusluokitusten niin sanottu finalis sävel.
Kirkkosävellajit merkitsevät kristillistä korjausta pythagoralaiseen näkemykseen oktaavista, kvartista ja kvintistä todellisuuden peruselementteinä. Ne lisäävät näihin terssin. Kun ajoittain keskustellaan siitä, millainen musiikki sopii kirkkoon ja siitä, onko hengellisellä musiikilla erityispiirteitä, keskiaikainen vastaus on, että hengellinen musiikki poikkeaa muusta musiikista terssin verran.
Moodisto on kiinnostava, koska klassisen teologian mukaan sen keskeiset laulajat, enkelit, jakaantuvat yhdeksään tasoon: enkelit, arkkienkelit, hallitukset, voimat, vallat, herruudet, valtaistuimet, kerubit ja serafit. Yhdeksän tasoa jakaantuvat puolestaan kolmeen. Enkelisfäärien taustalla näyttää olevan pikemminkin pythagoralainen lukuajattelu kuin kristillinen, joka ehkä edellyttäisi kahtatoista enkelisfääriä. Perinnäisen enkelihierarkian luonnostellut Dionysios Pseudo-Areiopagita elikin parisataa vuotta ennen kirkkosävellajien vakiintumista.
Oli miten oli, klassinen kristillinen näkemys todellisuuden rakenteesta on se, että alkuperäisessä luomisjärjestyksessä luomisen ylistystä edustavat ns. enkelikuorot, jotka ovat täyttyneet ylistysmusiikista. Mitä ylemmäksi enkelihierarkiassa käydään, sitä voimallisemmaksi musiikki muuttuu. Voi olla, että serafit eivät ole enää musikaalisia olentoja. Niiden musiikkiin verrattava äänentuotanto on muuttunut puhtaaksi huudoksi, koska ne ovat niin lähellä ikuista Valoa eli Jumalaa, kaiken musiikin lähdettä.
Kristillisen kertomuksen mukaan ennen kuin ihminen oli luotu, kaikkein korkein enkeli, kaikkein taitavin Paganinin tasoinen ylistäjä, Lucifer, lankesi. Paratiisissa ei siis sananmukaisesti soinut Paganini, vaan tämä taho ryhtyi kapinaan. Paratiisia alkoivat vartioida kerubit ja erityisesti heidän johtajansa Gabriel, joka on myös Paratiisin kuvernööri tai maaherra.
Luciferin lankeemuksen seurauksena enkelikuorojen laulu katosi ja sen korvasi enkelten välisen sodan jyly. Musiikki muuttui meluksi, mökämusiikiksi, todellisuuden rakennetta ei voinut enää käsittää, mahdollisuudet pythagoralaisilla suhteilla tai kirkon moodeilla ilmaistuun kokemukseen menivät menojansa. Boethiuksen kuvaama sisäinen kuunteleminen vaurioitui erittäin juuriin käyvällä tavalla. Koko kosmos oli pilaantunut ja sen nuotitus epäonnistunut. Musiikki ja laulut katosivat maailmasta.
Todellisuuden vaurioituminen ja sen muuttuminen epämusikaaliseksi otettiin varsin vakavasti uskonpuhdistuksen aikana. Kirkkomusiikkia ei enää pyritty muodostamaan erityisen kirkkosävellajiston varaan, vaan kirkkomusiikin perustaksi tulivat kansanlaulut, ns. luonnollinen musiikki. Kun tavalliset laulut yhdistettiin kristilliseen sanomaan, niiden avulla kyettiin ilmaisemaan inkarnaation ihme: infinitum capax est in finitum, ääretön sopii äärelliseen. Se, mikä oli menetetty, oli, kuitenkin, läsnä siinä todellisuudessa, joka oli asettunut menetyksen tilaan. Monet laulut, vaikkapa Jumala ompi linnamme, olivat täysin maallisia renkutuksia, jotka kristillisen sanoituksen myötä muutettiin hengellisiksi. Jopa suomalaisten Siionin virsien sävelmähistoriallinen tausta juontaa juurensa ranskalaiseen 1500-luvun chansoniin.
Musiikilla on semanttisia ominaisuuksia. Se siis viittaa tai sisältää maailman tai todellisuuden, kuten jo Pythagoras, Boethius ja muut ajattelivat. Millaisia musiikin semanttiset ominaisuudet ovat?
Asian tarkastelu on hieman kyseenalaista, koska 1900-luvun semantiikan tutkimusta sävytti pitkään Ludwig Wittgensteinin esittämä näkemys, jonka mukaisesti semantiikka on analysoimatonta. Hänen mukaansa emme voi sanoa semantiikan peruskäsitteestä totuudesta yhtään mitään, emme saavuta kielen ja maailman välisiä suhteita, voimme vain vaieta siitä, mistä ei voi puhua. Vuosisadan loppupuolella omaksuttiin kuitenkin melko laajasti näkemys, jonka mukaisesti Wittgenstein oli erehtynyt. Totuus ei ole saavuttamaton. Pikemminkin se on ehtymätön. Emme voi käsittää kielen ja maailman välistä suhdetta kokonaisuutena, mutta voimme irrottaa kielestä paloja ja verrata niitä kielen muihin osiin. Näin tekemällä voimme edetä totuutta kohti ikään kuin askel askeleelta.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että semantiikka, joka merkitsee toden ja epätoden asteikolla mitattua ajattelun ja maailman välistä suhdetta, liittyy nimenomaisesti inhimillisiin kieliin, joita yleensä ajattelemme sellaisina, että ne ovat luonnollisia puhuttuja kieliä, joiden syntaksi eli sanasto ja kielioppi on ilmaistavissa formaalisesti.
Kulttuurimme sisältyy kuitenkin näkemys, jonka mukaisesti olisi olemassa myös ns. mentaalikieli, mielen kieli, joka edeltää luonnollisia kieliä. Mentaalikieli olisi jonkinlainen sisäinen mielen kyky, joka kykenee kääntämään luonnollisten kielten lauseet henkisiksi ilmaisuiksi. Mentaalikieleen saattaa perustua esimerkiksi se, että opimme helposti vieraita kieliä. Voi olla, että mentaalikieli on jo lapsella äidin kohdussa ennen kuin hän on oppinut ensimmäistä vierasta kieltään eli äidinkieltään.
Voi olla, että eräänlainen käsittämiskyky, joka musiikkiin liittyy, sijaitsee juuri tällaisessa mentaalikielessä. Ennen puhumaan oppimista lapset saattavat hyräillä. Myös kuoleman lähestyessä ja ihmisen siirtyessä tietoisuudessaan kerrostumiin, joille luonnollinen kieli ei enää yllä, ihminen näyttää käsittävän musiikkia.
Voi olla, että Boethius oli osittain oikeassa, kun hän esitti, että on musiikkia, jota voidaan kuulla vain yliluonnollisin aistein. Voi olla, että kaikki musikaalinen käsittäminen liittyy kykyymme kuulla kuulematta, sisäiseen kuulemiseen. Sisäisen kuulemisen semantiikka liittyy ehkä siihen, että sen välittämien musikaalisten rakenteiden luonne on vastaava kuin todellisuuden yleinen luonne. Todellisuuksia on kuitenkin monenlaisia ja voi olla, että voimme musiikkiin liittyvien valintojen avulla ohjata ihmisiä tietynlaiseen todellisuuteen, esimerkiksi pois kaupallisesta todellisuudesta hengelliseen todellisuuteen.
Yllä tehty huomautus on mielestäni tärkeä, koska voi olla, ettei sanojen yhtyminen musiikkiin ole aivan välttämätöntä, jotta musiikista tulisi hengellistä. Voi olla, että musiikin syntaksi voi sisältää riittävät edellytykset hengellisille kokemuksille.
Mikä musiikin syntaksissa olisi sellaista, joka mahdollistaisi hengellisten kokemusten syntymisen? Yksi ehdokas tällaiseksi ovat tietenkin kirkkosävellajit. Toinen ehdokas, jota käsittelen hieman, koska se liittyy luterilaiseen perinteeseen, on tauko.
Tauko merkitsee vaikenemista joko yhdessä tai kaikissa äänissä, joista jälkimmäinen on nimeltään kenraalipaussi. Kenraalipaussi on siis se, mihin virsi viittaa, kun se sanoo, että maat, metsät, hiljenneinä, kiittävät Jumala. Eriaikaiset tauot puolestaan voivat hahmottaa sävelteoksen yleistä rakennetta tai tukea äänen itsenäistä asemaa. Niihin liittyy psykologisia ilmaisuarvoja, joista tyypillisimmät ovat pysähtyminen ja odottaminen.
Rakenteellisena erityistehosteena taukoa on käytetty viimeistään Beethovenin 7. sinfoniasta alkaen, mutta jo uskonpuhdistuksen ajan säveltäjät ottivat erittäin vakavasti tauon merkityksen musiikille. Taukoa käytettiin ilmaisuvoimallisesti erityisesti barokkimusiikissa, jonka tauoista esimerkillisin on toccatojen stylus phantasticus tauko.
Tauko ilmaisee ylistystä ja kiitosta. Se hahmottaa kokonaisuuden, tukee yksilöitä, pysäyttää ja odottaa. On siis niin, että taitavasti käytettynä yksi musikaalinen ilmaisumuoto, tauko, mahdollistaa oikeastaan kaiken sen, mistä hengellisessä elämässä tuntuisi luontevalta ajatella olevan kysymys.
Vaikeneminen liittää meidät enkelten maailmaan, ylistykseen. Vaikeneminen osoittaa sen, mitä etsimme, kokonaisuuden. Vaikeneminen antaa sen, mikä on tullut kyseenalaistetuksi, olemassaolon oikeuden.
Tauko tekee sen, mitä monien pitäisi tehdä: pysäyttää. Tauko asettaa tilaan, joka on ihmisen perustilanne: odottamiseen.
Tahtoisinkin ehdottaa, että mikäli kysyttäisiin, mikä on Jumalan paikka, locus, musiikissa, se olisi lähinnä tauko.
Tauon merkitysanalyysin ainesosat nimittäin ovat yhteensopivia sellaisten Jumalaa koskevien väitteiden kanssa kuin että Jumala on armollinen ja että Jumala on rakkaus. Edelleen tauko muistuttaa luomisen viimeisestä päivästä, jona Jumala lepäsi. Tauko on musikaalinen sapatti, jumalanpalveluspäivä, jolloin ihminen luopuu kaikesta kuormituksestansa ja juhlii Aurinkoa ja ylösnousemusta.

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Dei Romanorum

Latinan alkeisoppikirjassa, jonka olen päivännyt vuonna 1982, kerrotaan että Italia est patria poetarum. Teoksen nimi on Elementa Linguae Latinae ja sen ovat laatineet Erkki Palmen ja Tuomo Pekkanen (WSOY 1975). Kielioppi oli Linkomiehen.
Kerrotaan, että Romani servos habebant, roomalaisilla oli orjia. Edelleen informoidaan, että Sparta et Athenae sunt oppida Graeciae, Kreikan kaupunkeja ja että Imperium Romanum amplum erat, Rooman valta oli laaja. In amphitheatro gladiatores pugnabant, gladiaattorit taistelivat amfiteattereissa. Homo homini lupus, susi sudelle ihminen.
Mercurius et Neptunus et Saturnus erant dei Romanorum. Nämä olivat Rooman jumalia. Niiden toiminnan taustalla olivat kreikkalaiset jumalat ja vanhat italialaiset jumalat, jotka olivat hämäränhenkiä: lemureita eli peikkoja ja larvoja eli esi-isien henkiä, maaneja, haamujumalia. Vanhassa Italiassa uskottiin, että kaikella on sielu eli numen. Sana saattoi tarkoittaa myös jumalaa. Myöhemmin erityisesti Rudolf Otto teki tiettäväksi numenaalisen tietoisuuden luonteen teoksessaan Das Heilige (1917).
Mercurius ja kumppanit olivat siis puhtaasti kreikkalaisia maahanmuuttajia. Kävikö heille siten, että heistä tuli muukalaisia itselleen. Julia Kristeva on kertonut, että entisenä bulgarialaisena hän ei kotiudu Ranskaan, mutta on muuttonsa myötä menettänyt myös kotimaisen identiteettinsä. He olivat yleisjumalia, mutta kuten juhlajumala ja kenttäjumala eroavat toisistaan, siten kehkeytyi Roomaan myös toisen asteen huippuosaajia ja alkoi laadunkehitys hengelliseksi massatuotannoksi.
Lavernia suojelee Rooman varkaita vielä nykyisinkin ja Terminus raja-asemia. Liber, jonka juhlia kutsuttiin nimellä Liberalia, on juoppojen ja vapaan markkinatalouden toimijoiden ystävä. Sellaisessakin holtittomassa maailmassa lapsia suojelee Pietas kumppaninaan Vaticanus, joka on kielen synnyn jumala, lapsen ensimmäinen kielellinen ilmaisu kun on va.
Merkittävä roomalainen jumala oli Vesta, kotilieden jumalatar. Vestan pyöreän temppelin keskuksessa paloi yötä päivää tuli, jota vartioivat vestaalit eli Vestan neitsyet. Vestaaleja oli 6 ja he palvelivat kymmenestä ikävuodesta eteenpäin 30 vuotta. He olivat erittäin arvostettuja Roomassa. Täytettyään 40 on impi tehtävänsä tehnyt ja saa neitsyt mennä.
Ruinae de historia Italiae narrant, rauniot kertovat Italian historiasta, mutta jumalat ovat ikuisia.
Latinat yllä viestivät siitä, että kielen opiskelu on hauskaa, mutta samalla myös siitä, että käsillä ei ole erityisen kaunis kieli. Se sopii pikemminkin legioonalaisten suuhun, komento- ja virastokieleksi. sotahulluille teologeille ja juristeille, toisin kuin kreikka, joka on filosofian ja pakanoiden omiman Jeesus-liikkeen kieli. Ajatelkaa nyt sellaistakin sanaa kuin aleetheia, totuus, kuinka kaunis! Kyllä veritas on paljon rumempi.