Hirteen

Vastustan kuolemanrangaistusta, koska sen mukaan teon tuomittavuus riippuu tekijästä. Kun oikeusistuin ja valtio riistävät joltakulta hengen, tämä on kuolemanrangaistuksen hyväksyvän järjestelmän näkökulmasta hyväksyttävää, mutta kun yksityinen henkilö tai olosuhteiden muuttuessa ennen valtiollinen henkilö, joka on muuttunut yksityishenkilöksi, murhaa, tämä ei ole sallittua vaikka henkilö olisikin ollut murhatessaan samassa asemassa kuin murhaava oikeus.

On selvempää ajatella, että teko itse on väärin. Jos kuolemanrangaistus hyväksytään, hyväksytään murha, kunhan se vain tehdään oikein ja siististi. Tästä syystä tuomitulla on oikeus valittaa: en ole tehnyt mitään sellaista, mitä ette itse hyväksy, Jumala on suuri.

Hengen riistämisessä on kaksi poikkeusta: itsepuolustus ja vielä suuremman pahan välttäminen. Vaikka en kannata kuolemanrangaistusta, minusta ei ole miestä pasifistiksi, minkä tunnustan heikkoudeksi ja häpeäksi. Ciceron mukaan tyrannin saa tappaa. Tämä ei ole kuitenkaan rangaistus vaain eroonhankkiutuminen kun ei muuta keinoa ole.

Irakin sodan piti mukamas levittää demokratiaa. Sitä se ei ole tehnyt. Sen sijaan se on saattanut voittajaksi sen, mitä uskomme Saddamista. Murhata saa. Saddam voitti sodan.

Teon tekijälläkin on tietysti merkitystä. Mikko Yrjönsuuri esittää teoksessaan Rosvovaltion raunioilla (Gaudeamus 2003) oikeutetun sodan teorian analyysion ja päätyy tulemaan, että Tony Blair ja George W. Bush tulisi toimittaa Haagiin epäiltyinä sotaansyyllisiksi.

Silloin sivuaisimme eräitä oikeusfilosofisia ratkaisuja, jotka olivat Nürnbergin oikeudenkäynnin taustalla ja niiden seuraus.

Historiaa tutkinut juristi totesi asiaa häneltä tiedustellessani, että Nürnbergin syytettyjen valikointi oli ongelmallista ja monet tosirikolliset selvisivät Derkkulaan.

Se pitää paikkansa.

Mutta paradoksaalisesti, sen perusteella, mitä yllä sanoin kuolemantuomiosta, ainoa varsinainen tuomion saanut kiho oli Albert Speer. Muuthan tekivät asioita, joita oikeus ei pidä tuomittavana tekona oman esimerkkikäyttäytymisensä mukaisesti.

Speer soitti 1970-luvulla Gitta Serenylle puhelun, jota Sereny kammoksui: Enkös pärjännyt kuitenkin aika mukavasti. Olin Hitlerin varusteluministeri ja selvisin Spandausta.

Speer oli juonut liikaa. Kysymyksissä on sikäli perää, että hän oli ei vain ainoa natsi joka pyysi anteeksi vaan myös ainoa natsi, joka tuomittiin.
Speerin teos Kolmannessa Valtakunnassa on huikeaa luettavaa. Mies oli huippuosaaja ja kiinnostava tapaus, juuri sellainen, jonka mielellään kutsuisi iltateelle keskustelemaan Goethestä, Hannah Arendtin kuvaama kävelevä pahuuden banaliteetti, vaikka Arendtin idea liittyykin ensisijaisesti Eichmanniin, tuohon holokaustin kansliapäällikköön. Samalla Speer ei koskaan pääse muistoista vailla epäluoman brändiä. Sitä hän kai juopuneessa soitossaan koetti jankuttaa. Että enkös kuitenkin?

Saddam huusi: Jumala on suuri. Eläköön Irakin kansa. Sellaista ääntä lähtee teuraasta, jolle kerrotaan, että murhata saa. Voi voittajia!