Sellainen käsitys ja katselma vallitsee tämän kirjoituspöydän äärellä, että isänpäivä on amerikkalainen keksintö, mutta alunperin se oli vappu, keskiajalla.
Vapun suojeluspyhimys on Walburg mutta myös ja ennenkaikkea Joosef, Jeesuksen isä. Keskiajalla vappu oli karnevaali, jossa aisankannattaja Joosef sai pitkän nenän - siitä vappunaamari. Kun nykyisin katselee vappuisin hiljaisia isiä ihanien vaimojensa ja lastensa riekkuessa torvineen, nenineen ja noitahattuineen, huomaa, että keskiaikainen kuvio on säilyttänyt elinvoimaisuutensa aina näihin päiviin asti. Isän paikka on kentän laidalla, ei itse pelissä. Tosin väittävät, että aivan viimeaikaiset isät ovat erilaisia.
Amerikkalaisena isänpäivänä isälle näytetään pitkää nenää ostamalla tälle kravatti, partavettä, sotaromaani tai tossut.
Isänpäivän saarnatekstiksi määrätään Matteuksen evankeliumin 6. luku: "Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."
Se on sopiva teksti päättämään viikon, jolloin aneet ja se, että pitääkö ihmiset hirttää kunnes kuolevat, on mietityttänyt.
En usko, että teksti sisältää syy-seuraus -mekanismin tai loogisen muodon jos p niin q. Anteeksianto on yhtäläinen, ja aito anteeksianto perustuu käsitykseen ja/tai kokemukseen elämän perimmäisestä luonteesta.
Se on loppujen lopuksi vaikeampaa kuin ensisilmäykseltä näyttäisi: oivaltaa, kokea, tuntea, käsittää elämä anteeksiannon värjäämäksi. Sillä on niin paljon sitä, mikä ei tunnu ansaitsevan anteeksiantoa.
Mittasuhteistakin siinä lie kysymys. Lapsille opetetaan mittasuhteita siten, että kuvittele maapallon olevan neulanpää ja Auringon iso pallo. Niiden välinen etäisyys on tästä kylälle. Kun anteeksianto asetetaan Taivaallisen Isän anteeksiannon yhteyteen, syntyy käsittämättömiä mittasuhteita, joilla yksittäisten tekojen merkitystä mitataan.
