Olen lueskellut iltaisin Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertojen suomennosta, joka on tynkä. Koosteessa on vain joitakin kreikkalaisia ja roomalaisia elämänkertoja, jotka on kirjoitettu vuoteen 115 jKr. mennessä.
Siitä huolimatta, että kyseessä on supistelma, kirja on korkeatasoinen. Kieli on huolellista ja luontevaa, esitystapa miellyttävän ailahtelevaista ja nautinnollista.
Alkuperäisessä teoksessa on henkilöpareja. Kreikkalaisen rinnalla on roomalainen. Plutarkhos pyrki osoittamaan, että kreikkalainen kulttuuri ei sittenkään ollut aivan ylivoimainen, vaan myös roomalaisella kulttuurilla on arvonsa.
Hänestä tulikin Rooman keisarin kaveri ja hänelle myönnettiin prokonsulin arvo.
Naureskelen kuvaukselle, että Cicero eli nuoruudessaan huoletonta ja riippumatonta elämää ympärillään kreikkalaisia ja roomalaisia oppineita. Kenestä nykyisestä suurmiehestä, jos sellaisia enää olisi, voisi kirjoittaa: hän eli riippumatonta ja huoletonta elämää ympärillään savolaisia ja pohjalaisia oppineita.
Ja kiinnitän huomiota tiedonantoon, jonka mukaan Perikles oli Anaksagoraan oppilas. Platon oli sitä mieltä, että valtion johdossa pitäisi olla filosofi. Tällä on taustansa perikleeläisessä demokratiassa. Tosin Perikles ei Plutarkhoksen mielestä ollut kovinkaan demokraattinen, vaan sen sijaan mielisteli kansaa Kimonia vastaan. Perikles tuo mieleeni Jyrki Kataisen: tasainen, miellyttävä ääni, moitteeton pukeutuminen, tyylitellyt käytöstavat ja vain harvoin jalkautumista populuksen saloille. Varsinainen ero liittyy siihen, että Perikleen pää oli pitkä. Hän ei mielellään näyttänyt sitä julkisesti, ja jos näytti, kätki sen kypärään.
Plutarkhos esittää mallin, miten hyvä kirjoittaja kirjoittaa. Hän ei ole kuitenkaan tarinansa vanki, vaan saattaa siirtyä yllättäen aivan uuteen diskurssiin kesken lausetta. Sellaista on taide, ja sellaista elämä.
Plutarkhoksen ihmisystävälliset piirteet ovat herättäneet epäilyksiä, että hän olisi saanut vaikutteita kristinuskosta. Sama koskee Senecaa. Ilmeisesti kummankaan kohdalla ei asia näin ollut, vaan pikemminkin on kysymys siitä, että kristinusko muotoutui ’ajan hengen’ vaikutuksen alaisena. Vaikutteet voivat kuitenkin ehkä kulkea toisinpäin. Plutarkhoksen teos oli niiden kirjojen joukossa, joita Dietrich Bonhoeffer tilasi vankilaan. Bonhoeffer luonnosteli fragmentaarisen teologian ohjelmaa, polyfonista katsomusta, jossa kuitenkin soi kontrapunkti. Ehkä Plutarkhoksella oli sormensa mukana.
Isotätini Laina kuului Ida Ahlbergin seurueeseen. Kun Ida kuoli, hän kutsui Lainan luokseen ja lausui plutarkhosmaisesti: ”Taiteeni perustuu siihen, että olen etsinyt suurten persoonien seuraa.” Myöhemmin Laina oli Saksassa lausumassa runoja. Hän vieraili Niemöllereillä. Martin oli jo keskitysleirillä. Vastaan tuli pieni poika, jolta Laina kysyi, että kukas siinä. Poika pamautti: ”Niemöller, Ich bin Niemöller.” Kuvassa kuitenkin Bonhoeffer.
Siitä huolimatta, että kyseessä on supistelma, kirja on korkeatasoinen. Kieli on huolellista ja luontevaa, esitystapa miellyttävän ailahtelevaista ja nautinnollista.
Alkuperäisessä teoksessa on henkilöpareja. Kreikkalaisen rinnalla on roomalainen. Plutarkhos pyrki osoittamaan, että kreikkalainen kulttuuri ei sittenkään ollut aivan ylivoimainen, vaan myös roomalaisella kulttuurilla on arvonsa.
Hänestä tulikin Rooman keisarin kaveri ja hänelle myönnettiin prokonsulin arvo.
Naureskelen kuvaukselle, että Cicero eli nuoruudessaan huoletonta ja riippumatonta elämää ympärillään kreikkalaisia ja roomalaisia oppineita. Kenestä nykyisestä suurmiehestä, jos sellaisia enää olisi, voisi kirjoittaa: hän eli riippumatonta ja huoletonta elämää ympärillään savolaisia ja pohjalaisia oppineita.
Ja kiinnitän huomiota tiedonantoon, jonka mukaan Perikles oli Anaksagoraan oppilas. Platon oli sitä mieltä, että valtion johdossa pitäisi olla filosofi. Tällä on taustansa perikleeläisessä demokratiassa. Tosin Perikles ei Plutarkhoksen mielestä ollut kovinkaan demokraattinen, vaan sen sijaan mielisteli kansaa Kimonia vastaan. Perikles tuo mieleeni Jyrki Kataisen: tasainen, miellyttävä ääni, moitteeton pukeutuminen, tyylitellyt käytöstavat ja vain harvoin jalkautumista populuksen saloille. Varsinainen ero liittyy siihen, että Perikleen pää oli pitkä. Hän ei mielellään näyttänyt sitä julkisesti, ja jos näytti, kätki sen kypärään.
Plutarkhos esittää mallin, miten hyvä kirjoittaja kirjoittaa. Hän ei ole kuitenkaan tarinansa vanki, vaan saattaa siirtyä yllättäen aivan uuteen diskurssiin kesken lausetta. Sellaista on taide, ja sellaista elämä.
Plutarkhoksen ihmisystävälliset piirteet ovat herättäneet epäilyksiä, että hän olisi saanut vaikutteita kristinuskosta. Sama koskee Senecaa. Ilmeisesti kummankaan kohdalla ei asia näin ollut, vaan pikemminkin on kysymys siitä, että kristinusko muotoutui ’ajan hengen’ vaikutuksen alaisena. Vaikutteet voivat kuitenkin ehkä kulkea toisinpäin. Plutarkhoksen teos oli niiden kirjojen joukossa, joita Dietrich Bonhoeffer tilasi vankilaan. Bonhoeffer luonnosteli fragmentaarisen teologian ohjelmaa, polyfonista katsomusta, jossa kuitenkin soi kontrapunkti. Ehkä Plutarkhoksella oli sormensa mukana.
Isotätini Laina kuului Ida Ahlbergin seurueeseen. Kun Ida kuoli, hän kutsui Lainan luokseen ja lausui plutarkhosmaisesti: ”Taiteeni perustuu siihen, että olen etsinyt suurten persoonien seuraa.” Myöhemmin Laina oli Saksassa lausumassa runoja. Hän vieraili Niemöllereillä. Martin oli jo keskitysleirillä. Vastaan tuli pieni poika, jolta Laina kysyi, että kukas siinä. Poika pamautti: ”Niemöller, Ich bin Niemöller.” Kuvassa kuitenkin Bonhoeffer.
P.S.
Otsikko, jonka kirjoitin perjantaina sillä blogi on Kiriwatin ajassa, on kuuluisan miehen Juice Leskisen hienon laulun nimi. Hän kuoli eilen. Parikymmentä vuotta sitten Juice nauroi, että teologisessa tiedekunnassa on poikia, jotka luulevat hänen sanovan Jumala aina kun hän sanoo Sinä. Olin yksi heistä. Lux aeternam luceat eius.
