Ryhdyin miettimään, mitä suomalaista kaunokirjallisuutta, sanokaamme kymmenen teosta, toivoisin, jos joutuisin autiolle saarelle.
Selvä ykkönen on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Tarinani on tavallinen ja tosi: koululaisena esitelmiä, näytelmiä ja pakkolukua, jotka kaikki jättävät kylmäksi. Parikymppisenä romaanin lukeminen vapaaehtoisesti ja havahtuminen: taivaan vallat, mikä kirja, mitä kieltä! Ja mikä kirjoittaja, missä ympäristössä ja missä maassa! Voi hyvänen aika sentään!
Sitten tuleekin paljon tyhjää. Väinö Linnan Tuntematon sotilas nousee mieleen vielä helposti, ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Waltarin Valtakunnan salaisuus ja Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu. Jälleen pitää miettiä: Ollin pakinoita, Aapelin pakinoita. Jep. Siinä on jo 7. No runoja loput: vaikkapa Mustapään, Viidan ja Saarikosken kootut. Taisi tulla jo 10 täyteen. Jos ei tullut, niin Volter Kilven Alastalon salissa, jotta olisi aina yksi kirja lukematta.
Pääosin vanhaa kirjallisuutta siis. Osasyynä valintaan lienee, että lopetin kaunokirjallisuuden lukemisen vuonna 1987, jolloin vaihdoin sen filosofiaan. Siihen asti luin sen, mitä kauppaan ilmestyi ja mitä kirjastossa oli. Olen tietysti senkin jälkeen lukenut, mutta muutamaa romaania ja runokokoelmaa vuodessa ei lasketa. Tällainen lukeminen ei ole sitä, että saavutaan joka päivä kaupungilta reppu täynnä ja hotkitaan kirja tai kaksi illassa.
Vuoden 1987 jälkeenkin tosin suomen kieli soi levylautasella ainakin vuoteen 2000 asti, jolloin synnytyslaitokselle lähtiessäni ostin Juicen levyn L. Siinä on muun muassa laulu "Talo lehmusten alla". Kaikki muistelevat Juicea, niin minäkin.
Tottakai Juice soi kouluvuodet taustalla, Tampereella, missä kävin koulua. Ensimmäisen kerran oikein pysähdyin kuuntelemaan Aumalan Antin kellarihuoneessa vuonna 1981 levyä Ajan henki. Sanoitukset olivat nerokkaita ja juuri sopivasti likaisia tavalla, joka pistää kuuntelemaan poissa vanhempien olohuoneesta, mutta jota voi kaiuttaa hiljaa sinnekin.
Myöhemmin Juice teki muitakin tarinanomaisia levyjä kuten Boogiteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten, lyhyt oppimäärä (1981), joka oli ilmestyessään huikea ja on sitä vieläkin sekä Yölento (1986), joka on luultavasti paras ja ylittämätön Juicen kokonaisuuksista. Muistelen, että Juice totesi sen olevan galaxin hienoin levy, eikä paljon asiassa erehtynyt. Näiden kokonaisuuksien jälkeen ilmestyi vielä puolentusinaa levyjä, joilla jokaisella on muutama täyskymppi. Ottaisin näistäkin jonkun autiolle saarelle.
Juice oli hahmona Eino Leinon ja Pentti Saarikosken perillinen. Kielenkäyttäjänä häneen vaikutti luullakseni suomalaisista kirjailijoista voimakkain Lauri Viita.
Juice oli tavattoman monipuolinen henkilö, ajan mittaan hänestä tuli suomirockin patriarkka. Hyllyssäni on Juicen kirjoituskokoelma Vaikuttajat korvissamme (Kirjayhtymä 1993), jossa Juice esittelee 23 nimekästä muusikkoa. Hän kirjoittaa heistä kaikista myönteisesti, ilman kademieltä.
Viime kesänä kuulin, kun Matti Salminen lauloi Juicen läsnäollessa evergreenin XV yö. Salminen louhi laulusta tasoja, joita siihen ei tietäisi sisältyvän. Elämys oli huikea. Kun Martti Talvela esitti Paavo Ruotsalaista tässä on hieman samaa, ensisilmäykseltä täysin yhteensopimatonta. Salmisen esitys osoitti jälleen, että on se mahdollista.
Juicelle toimitettiin 40-vuotislahjaksi Siionin virret ja Paavo Ruotsalaisen kirjekokoelma muistutuksena kotiseudullaan vaikuttaneesta ja rokanneesta erämaan profeetasta, jonka perillinen Juice eräiltä osin epäilemättä oli: Västeråsissa hän heilui aivan soosissa, on Juicen luonnehdinta kaavilaisesta kantritähdestä, joka sopii molempiin merkkihenkilöihin.
Juice oli joskus kiusaantunut laulujensa uskonnollisista tulkinnoista, mutta sävelsi myös tietoisesti virsiä. Hänen mukaansa Jeesus oli sovittanut synnit, jotka Jumala oli säveltänyt. Kun Jumalasuhteesta kysyttiin, Juice totesi, että soittelemme päivittäin. Jaska Mäkinen teki nuoriso-ohjaajantutkinnon tutkarin Juicen sanoituksista ja myöhemmin Lasse Halme teologian lisensiaatintutkimuksen samasta aiheesta. Halmeen tutkimus on hieman villi eikä ehkä seuraa akateemisia konventioita. Se kielii kuitenkin asian kiinnostavuudesta ja siitä, että se ei ollut Juicellekaan vieras. Hänessä oli itäistä jurodivyitä, Jumalan tähden houkkaa.
Autiolle saarelle haaksirikkoutuminen on tuttu juttu Robinson Crusoesta, mutta parhaimman version siitä on kehitellyt Umberto Eco teoksessaan Eilisen päivän saari. Teos ei ole kaikin puolin muuten vetävä, mutta idea on hyvä. Se kuvaa henkilöä, joka on niin surkea että ei osaa edes haaksirikkoutua oikein. Hän haaksirikkoutuu lähelle saarta, joka sijaitsee kuitenkin eilisessä niin että sinne ei ole pääsyä.
Dan Brown ja kumppanit ovat pistäneet Econ konseptilla rahoiksi sillä erolla, että eivät ole kuvaamansa aiheen asiantuntijoita toisin kuin Eco, jolla on San Marinossa oma yliopisto. Katselin äsken Ron Howardin elokuvaa Da Vinci-koodi, joka on oman aikamme vastine Ruusun nimen filmatisoinnille. Ei hullumpi. Joitakin laahaavia kohtia ja samoja ongelmia kuin kirjassa, kryptotekstien ja arvoitusten kaleidoskooppi ei lopu vaan sitä jatketaan eteenpäin vielä silloin kun idea on jo hyödynnetty. Juice ei tehnyt siten, vaan otti löysät pois ja pisti uutta putkeen eli kykeni kulkemaan eteenpäin silloin, kun huomasi, että pallo on jo maalissa. Sellaisena hän osasi, kuten nykysin sanotaan 'sanoittaa' aikaansa, niiden kokemuksia, jotka ovat haaksirikkoutuneet lähelle eilisen päivän saarta.
