Kuvassa näemme Kiinan keisarin hallin lähellä maailman keskipistettä. Kielletyssä kaupungissa voi kulkea korvillaan luurit, joissa Roger Moore selostaa tilannetta.
Oma Bond-yhteyteni liittyy Antwerpenin yliopiston ravintolaan, jonka kassassa koodini on 002. Siitä tuli mieleen, että vaikka olisikin harjoittanut niin pehmopäisten asioiden tutkimusta kuin vaikkatunteiden, on henkilö saattanut kulkeutua tutkimusmatkoille, jotka ovat ylen ihmeellisiä, ainakin omasta mielestä.
Yksi sellainen oli Pietarin Smolnassa, joka ennen oli tyttökoulu, sitten Leninin päämaja ja myöhemmin valtionyliopiston laitos.
Siellä järjestettiin pari vuotta sitten konferenssi, johon osallistui noin 100 tutkijaa Moskovasta ja Pietarista sekä kolme tyyppiä Suuriruhtinaskunnan puolelta.
Tilaisuudessa näyteltiin sellainenkin näytelmä, että tiedeyhteisö antoi lausunnon. Yksi istui edessä ja kirjoitti suuren härdellin keskellä. Härdelli syntyi siitä, että muut huusivat.
Lopuksi yksituumaisesti ja suuren innon vallitessa todettiin, että tämä toimitetaan maan kaikkiin lehtiin. Minunkin nimeni kuulemma laitettiin lausunnon alle, vaikka kukaan ei lupaa kysynytkään. Riitti, että oli paikalla. Terveisin Venäjän tiedeyhteisö.
Paripäiväisen kokouksen päätteeksi menimme suomalaisporukalla Kazanin tuomiokirkon edessä sijaitsevaan ravintolaan syömään pitsaa. Ravintolan vieressä on muuten Pieni Akatemiasali, jossa voi kuunnella käytännössä ilmaiseksi tasokasta musiikkia, mikäli näkee sen vaivan, että esiintyy keuhkoparantolasta kotiutuneena kirjailijana eikä kaviaarinmyyjien länsikohteena.
Seurueessa oleva emeritus kertoi olleensa Kuubassa kokouksessa. Olivat kaverin kanssa sopineet, että uimarannalla toinen vahtii toisen vaatteita kun tämä ui. Ei ollut onnistunut.
Ensin oli uimarannalta pitänyt ajaa 100 kilometriä hotelliin pelkissä uikkareissa. Viiden tähden hotellin aulasta sankarimme oli marssinut napa paljaana sisälle.
Tilasi rahaa ja passin Suomesta ja lainasi sen verran paikallista valuuttaa, että sai t-paidan.
Parin päivän kuluttua rahat tulivat mutta ei passi.
Onneksi kaupungissa sattui olemaan Ruotsin suurlähetystö. Sieltä tutkimusmatkailijamme sai diplomaattipassin ja lensi sen turvin kotisuomeen.
Juttua olisi jatkunut, mutta huomasimme, että kello on puoli ja tasalta lähtee iltajuna Suomeen. Hokasimme Kazanin edestä Volgan, jonka katolla luki että taksi. Teimme tarjouksen, että aja niin kuin Raskolnikov jotta ehdimme tässä ruuhkassa nuo kilometrit. Hinnaksi sovittiin venäläisen professorin kuukausipalkka. Pakoputkeen huusimme: suomalaaset tuloo, josta Volga tietysti kurahti vauhtiin.
Sitten mentiin.
Volga oli Volga normaalein herkuin.
Se huusi ja kirskui mutta kulki lujaa.
Väärään menosuuntaan, tietenkin. Päin punaisia, tietenkin. Myös jalkakäytävällä ja raitiovaunukiskoilla.
Vanhan Suomen aseman kongista se lensi junan eteen.
Konduktööri tuli avaamaan oven ja totesi, että herroillahan on tässä vielä pari minuuttia aikaa.
Oma Bond-yhteyteni liittyy Antwerpenin yliopiston ravintolaan, jonka kassassa koodini on 002. Siitä tuli mieleen, että vaikka olisikin harjoittanut niin pehmopäisten asioiden tutkimusta kuin vaikkatunteiden, on henkilö saattanut kulkeutua tutkimusmatkoille, jotka ovat ylen ihmeellisiä, ainakin omasta mielestä.
Yksi sellainen oli Pietarin Smolnassa, joka ennen oli tyttökoulu, sitten Leninin päämaja ja myöhemmin valtionyliopiston laitos.
Siellä järjestettiin pari vuotta sitten konferenssi, johon osallistui noin 100 tutkijaa Moskovasta ja Pietarista sekä kolme tyyppiä Suuriruhtinaskunnan puolelta.
Tilaisuudessa näyteltiin sellainenkin näytelmä, että tiedeyhteisö antoi lausunnon. Yksi istui edessä ja kirjoitti suuren härdellin keskellä. Härdelli syntyi siitä, että muut huusivat.
Lopuksi yksituumaisesti ja suuren innon vallitessa todettiin, että tämä toimitetaan maan kaikkiin lehtiin. Minunkin nimeni kuulemma laitettiin lausunnon alle, vaikka kukaan ei lupaa kysynytkään. Riitti, että oli paikalla. Terveisin Venäjän tiedeyhteisö.
Paripäiväisen kokouksen päätteeksi menimme suomalaisporukalla Kazanin tuomiokirkon edessä sijaitsevaan ravintolaan syömään pitsaa. Ravintolan vieressä on muuten Pieni Akatemiasali, jossa voi kuunnella käytännössä ilmaiseksi tasokasta musiikkia, mikäli näkee sen vaivan, että esiintyy keuhkoparantolasta kotiutuneena kirjailijana eikä kaviaarinmyyjien länsikohteena.
Seurueessa oleva emeritus kertoi olleensa Kuubassa kokouksessa. Olivat kaverin kanssa sopineet, että uimarannalla toinen vahtii toisen vaatteita kun tämä ui. Ei ollut onnistunut.
Ensin oli uimarannalta pitänyt ajaa 100 kilometriä hotelliin pelkissä uikkareissa. Viiden tähden hotellin aulasta sankarimme oli marssinut napa paljaana sisälle.
Tilasi rahaa ja passin Suomesta ja lainasi sen verran paikallista valuuttaa, että sai t-paidan.
Parin päivän kuluttua rahat tulivat mutta ei passi.
Onneksi kaupungissa sattui olemaan Ruotsin suurlähetystö. Sieltä tutkimusmatkailijamme sai diplomaattipassin ja lensi sen turvin kotisuomeen.
Juttua olisi jatkunut, mutta huomasimme, että kello on puoli ja tasalta lähtee iltajuna Suomeen. Hokasimme Kazanin edestä Volgan, jonka katolla luki että taksi. Teimme tarjouksen, että aja niin kuin Raskolnikov jotta ehdimme tässä ruuhkassa nuo kilometrit. Hinnaksi sovittiin venäläisen professorin kuukausipalkka. Pakoputkeen huusimme: suomalaaset tuloo, josta Volga tietysti kurahti vauhtiin.
Sitten mentiin.
Volga oli Volga normaalein herkuin.
Se huusi ja kirskui mutta kulki lujaa.
Väärään menosuuntaan, tietenkin. Päin punaisia, tietenkin. Myös jalkakäytävällä ja raitiovaunukiskoilla.
Vanhan Suomen aseman kongista se lensi junan eteen.
Konduktööri tuli avaamaan oven ja totesi, että herroillahan on tässä vielä pari minuuttia aikaa.