380-luvun puolivälissä eKr. tuolloin noin neljäkymmenvuotias Platon hankki omistukseensa pienen tiluksen Akadeimeia nimisestä puistosta. Puisto sijaitsi muutama kilometri luoteeseen Ateenan kaupunkikeskuksesta, jota hallitsevat Akropolis ja sen alarinteeseen levittäytyvä tori, agora. Puisto oli saanut nimensä Hekademos- eli Akademos-jumaluuden mukaan. Sen alueella sijaitsi gymnasioneja, joissa nuorukaiset urheilivat ja kokoontuivat. Lisäksi puistossa ilmeisesti sijaitsi Museion eli runotarten asuinsija. Platon rakennutti sinne pienen talon, joka lienee ollut tyypillinen ateenalaisasumus, ehkä vaatimaton kaksikerroksinen rakennus, jossa on muutamia huoneita.
Platonin viheliäisestä talosta, Akatemiasta, tuli sittemmin kuuluisa. Yhdessä Akatemiassa parikymmentä vuotta opiskelleen Aristoteleen perustaman Lykeionin kanssa Akatemia on jäänyt aatehistoriaan instituutiona, joka muodostaa keskeiset puitteet sille, mitä nykyisin sanomme länsimaiseksi sivistykseksi. Kun lisäämme niihin vielä joitakin roomalaisia puitteita sekä keskiajan luostareissa syntyneet yliopistot, on koko länsimaisen sivistyksen institutionaalinen ydin mainittu.
On ehkä jonkin verran kiinnostavaa huomauttaa, että maatilamaisen idyllin hankinta on ollut yksi sivistyksellisen kulttuurin käyttäytymismuoto. Platonin talon lisäksi aatehistoriallisesti kuuluisia antiikin maatiloja ovat esimerkiksi Ciceron Tusculum ja Cassiciacum, jonne Augustinus vetäytyi jättäessään valtiollisen puhetaidon opettajan viran Milanossa ja kääntyessään kristinuskoon. Uudella ajalla kuuluisien sivistyksen etsimiseen suuntautuneiden maatilojen perillisiä ovat esimerkiksi Anton Tsehovin Melinhovna ja Wystan Audenin Kirchenstettin pömpeli lähellä Wieniä. Maanviljelys (agricultura) on usein liitetty hengen viljelyyn (cultura). Sillä puolestaan on yhteys jumalanpalvelukseen (cultus Dei).
Platon kokosi ympärilleen joukon henkilöitä, luvultaan ehkä vain muutaman kymmenen, jotka kokoontuivat säännöllisesti Akademeian puistossa ja sen gymnasioneissa sekä Platonin talolla. Kokoontumisiin kuului nyyttikestiperiaatteella järjestyttyjä yhteisaterioita, joilla Bakkhoksen suoma innostus ei ollut vierasta. Bakkhos edusti Platonin nuoruudessaan harjoittamien eleusilaisten mysteerien todellisuutta, jossa keskeisempää kuin juopuminen oli hurmio. Bakkhoksen palvojat saattoivat antautua huikeaan menoon myös ilman viinipuun antia. Platon suhtautui tähän menoon hilpeästi ja hieman torjuvasti. Kun hänestä itsestään tehtiin myöhemmin jumala, tämä ei ollut hänen omien pyrkimystensä mukaista. Uskonnollisella toiminnalla oli kuitenkin sijansa Akatemiassa eräänlaisena turvajärjestelmänä. Tähän on muun muassa seuraava syy:
Platon uskoi, että kreikkalainen kaupunkivaltio voisi menestyä, mikäli sen johtoon olisi koulutettu henkilöitä, joita hän kutsui filosofeiksi. Platon ymmärsi, että ympäröivä yhteiskunta saattaisi pitää tätä kumouksellisena toimintana. Niinpä hänen yhteisönsä esiintyi virallisesti Apollonille ja runottarille pyhitettynä kulttiyhteisönä. Näin Platonin Akatemian ulkoinen status oli olla jonkinlainen Herättäjä-Yhdistyksen paikallisosasto, vaikka tietenkin sen oma sisäinen tavoite oli aivan muuta.
Filosofit erosivat tuona aikana vielä vaikutusvaltaisista sofisteista sikäli, että filosofit olivat pikemminkin tutkijoita kun taas sofistit, joista kenties kuuluisimmat olivat Gorgias ja Protagoras, julistajia. Voisi myös sanoa, että sofistit olivat viisastelijoita ja intellektuaalisten silmänkääntötemppujen tekijöitä, joskin luonnehdinta on liioitteleva ja selittyy osittain Platonin ja jälkimaailman harjoittamasta propagandasta.
Filosofien ihanne oli olla vilpittömiä viisauden etsijöitä. He kyllä arvostivat ilmaisun esteettistä harmonista muotoa, mutta heille harmoniseen muotoon puettu ajatus oli muotoa ensisijaisempi. Tällaiset ajatukset saavutettiin harjoittamalla uudenlaiseksi rationaaliseksi menetelmäksi kehittyvää dialektiikkaa.
Dialektiikka merkitsi kriittistä dialogimuotoista keskustelua, jonka kurinalaisuus perustuu järkiperäisiin sääntöihin sekä vilpittömään ja vakavaan totuudellisuuden tavoittelemiseen. Dialektiikka etenee joko analyyttisen tarkastelun avulla ja askel askeleelta yksimielisyyteen käsiteltävästä asiasta tai päätyy ratkaisemattomaan kysymykseen, jota kutsutaan aporiaksi. Dialektiikan teemat ovat kysymykset tietämisen mahdollisuuksista, luonteesta ja kohteista, olevaisen synnystä, rakenteesta ja päämäärästä, hyvästä elämästä ja toiminnasta sekä kauneudesta. Kun tällaista keskustelua käytiin, Platonin tehtäväksi muodostui sen ohjaaminen. Yhteisöllisessä sivistyksellisessä kanssakäymisessä hän esiintyi pikemminkin eräänlaisena rehtorina, hänen oppilaansa, tovin Aleksanteri Suuren kotiopettajana Makedoniassa toimineen Aristoteleen, ollessa selvästi professori, erityisesti eläintieteen professori; tosin hänellä oli runsaasti muitakin kiinnostuksenkohteita lähes kaikilla tietämisen alueilla aina urheilutulosten kirjaamiseen saakka.
Vaikka Platonin Akatemian muodostumisen yksi motiivi liittyi yhteiskunnan kehittämiseen, pian tämän käytännöllisen päämäärän sivuutti filosofia filosofian takia. Akatemiasta versoutui koulu, skhole, joka merkitsee vapaata aikaa tai keskusteluun käytettyä aikaa. Platonistisessa perinteessä skholee sai tulkinnan, jonka mukaisesti se on vapautta käytännön huolista ja filosofian ulkopuolisista päämääristä.
Myöhemmin Aristoteles selitti tätä katsomusta esittämällä, että elämässä on neljä keskeistä toimintaympäristöä: sota, rauha, hyödykkeiden tuottaminen ja koulu. Koulu ja rauha kuuluvat yhteen kun taas sota ja hyödykkeiden tuottaminen muodostavat oman elämänpiirinsä. Koulua voidaan käydä siksi, että ihmisellä on jo välttämättömät hyödykkeet käytössään. Koulun tehtävä ei ole tuottaa hyödykkeitä, vaan abstrakteja totuuksia, jotka ovat itsessään arvokkaita ja tekevät elämästä elämisen arvoisen.
Platonin viheliäisestä talosta, Akatemiasta, tuli sittemmin kuuluisa. Yhdessä Akatemiassa parikymmentä vuotta opiskelleen Aristoteleen perustaman Lykeionin kanssa Akatemia on jäänyt aatehistoriaan instituutiona, joka muodostaa keskeiset puitteet sille, mitä nykyisin sanomme länsimaiseksi sivistykseksi. Kun lisäämme niihin vielä joitakin roomalaisia puitteita sekä keskiajan luostareissa syntyneet yliopistot, on koko länsimaisen sivistyksen institutionaalinen ydin mainittu.
On ehkä jonkin verran kiinnostavaa huomauttaa, että maatilamaisen idyllin hankinta on ollut yksi sivistyksellisen kulttuurin käyttäytymismuoto. Platonin talon lisäksi aatehistoriallisesti kuuluisia antiikin maatiloja ovat esimerkiksi Ciceron Tusculum ja Cassiciacum, jonne Augustinus vetäytyi jättäessään valtiollisen puhetaidon opettajan viran Milanossa ja kääntyessään kristinuskoon. Uudella ajalla kuuluisien sivistyksen etsimiseen suuntautuneiden maatilojen perillisiä ovat esimerkiksi Anton Tsehovin Melinhovna ja Wystan Audenin Kirchenstettin pömpeli lähellä Wieniä. Maanviljelys (agricultura) on usein liitetty hengen viljelyyn (cultura). Sillä puolestaan on yhteys jumalanpalvelukseen (cultus Dei).
Platon kokosi ympärilleen joukon henkilöitä, luvultaan ehkä vain muutaman kymmenen, jotka kokoontuivat säännöllisesti Akademeian puistossa ja sen gymnasioneissa sekä Platonin talolla. Kokoontumisiin kuului nyyttikestiperiaatteella järjestyttyjä yhteisaterioita, joilla Bakkhoksen suoma innostus ei ollut vierasta. Bakkhos edusti Platonin nuoruudessaan harjoittamien eleusilaisten mysteerien todellisuutta, jossa keskeisempää kuin juopuminen oli hurmio. Bakkhoksen palvojat saattoivat antautua huikeaan menoon myös ilman viinipuun antia. Platon suhtautui tähän menoon hilpeästi ja hieman torjuvasti. Kun hänestä itsestään tehtiin myöhemmin jumala, tämä ei ollut hänen omien pyrkimystensä mukaista. Uskonnollisella toiminnalla oli kuitenkin sijansa Akatemiassa eräänlaisena turvajärjestelmänä. Tähän on muun muassa seuraava syy:
Platon uskoi, että kreikkalainen kaupunkivaltio voisi menestyä, mikäli sen johtoon olisi koulutettu henkilöitä, joita hän kutsui filosofeiksi. Platon ymmärsi, että ympäröivä yhteiskunta saattaisi pitää tätä kumouksellisena toimintana. Niinpä hänen yhteisönsä esiintyi virallisesti Apollonille ja runottarille pyhitettynä kulttiyhteisönä. Näin Platonin Akatemian ulkoinen status oli olla jonkinlainen Herättäjä-Yhdistyksen paikallisosasto, vaikka tietenkin sen oma sisäinen tavoite oli aivan muuta.
Filosofit erosivat tuona aikana vielä vaikutusvaltaisista sofisteista sikäli, että filosofit olivat pikemminkin tutkijoita kun taas sofistit, joista kenties kuuluisimmat olivat Gorgias ja Protagoras, julistajia. Voisi myös sanoa, että sofistit olivat viisastelijoita ja intellektuaalisten silmänkääntötemppujen tekijöitä, joskin luonnehdinta on liioitteleva ja selittyy osittain Platonin ja jälkimaailman harjoittamasta propagandasta.
Filosofien ihanne oli olla vilpittömiä viisauden etsijöitä. He kyllä arvostivat ilmaisun esteettistä harmonista muotoa, mutta heille harmoniseen muotoon puettu ajatus oli muotoa ensisijaisempi. Tällaiset ajatukset saavutettiin harjoittamalla uudenlaiseksi rationaaliseksi menetelmäksi kehittyvää dialektiikkaa.
Dialektiikka merkitsi kriittistä dialogimuotoista keskustelua, jonka kurinalaisuus perustuu järkiperäisiin sääntöihin sekä vilpittömään ja vakavaan totuudellisuuden tavoittelemiseen. Dialektiikka etenee joko analyyttisen tarkastelun avulla ja askel askeleelta yksimielisyyteen käsiteltävästä asiasta tai päätyy ratkaisemattomaan kysymykseen, jota kutsutaan aporiaksi. Dialektiikan teemat ovat kysymykset tietämisen mahdollisuuksista, luonteesta ja kohteista, olevaisen synnystä, rakenteesta ja päämäärästä, hyvästä elämästä ja toiminnasta sekä kauneudesta. Kun tällaista keskustelua käytiin, Platonin tehtäväksi muodostui sen ohjaaminen. Yhteisöllisessä sivistyksellisessä kanssakäymisessä hän esiintyi pikemminkin eräänlaisena rehtorina, hänen oppilaansa, tovin Aleksanteri Suuren kotiopettajana Makedoniassa toimineen Aristoteleen, ollessa selvästi professori, erityisesti eläintieteen professori; tosin hänellä oli runsaasti muitakin kiinnostuksenkohteita lähes kaikilla tietämisen alueilla aina urheilutulosten kirjaamiseen saakka.
Vaikka Platonin Akatemian muodostumisen yksi motiivi liittyi yhteiskunnan kehittämiseen, pian tämän käytännöllisen päämäärän sivuutti filosofia filosofian takia. Akatemiasta versoutui koulu, skhole, joka merkitsee vapaata aikaa tai keskusteluun käytettyä aikaa. Platonistisessa perinteessä skholee sai tulkinnan, jonka mukaisesti se on vapautta käytännön huolista ja filosofian ulkopuolisista päämääristä.
Myöhemmin Aristoteles selitti tätä katsomusta esittämällä, että elämässä on neljä keskeistä toimintaympäristöä: sota, rauha, hyödykkeiden tuottaminen ja koulu. Koulu ja rauha kuuluvat yhteen kun taas sota ja hyödykkeiden tuottaminen muodostavat oman elämänpiirinsä. Koulua voidaan käydä siksi, että ihmisellä on jo välttämättömät hyödykkeet käytössään. Koulun tehtävä ei ole tuottaa hyödykkeitä, vaan abstrakteja totuuksia, jotka ovat itsessään arvokkaita ja tekevät elämästä elämisen arvoisen.
