J. S. Bach sävelsi niin paljon, että kyseessä oli musiikkia valmistava tuotantolaitos pikemminkin kuin elävä ihminen. Bachin musiikista pitävät erityisesti lapset, joille hänen musiikkinsa muistuttaa elektronisia pelejä. Se on nopeaa, vivahteikasta ja älykästä. Amerikassa miestä kutsutaan nimellä Tjousan Sebäästian Bäts ja kiinnitetään hänen digiominaisuuksiinsa huomiota. On muun muassa cd nimeltä Beatles goes Baroque, jossa Bätsin ja eräiden aikalaisten nämä ominaisuudet ovat esillä. Bachin musiikkiin sisältyy kuitenkin myös sama elementti kuin Mozartin teoksiin, kummallinen kauneus.
Joidenkin ihmisten omaksumiskyky tuo mieleen Bachin.
Virolainen kieli- ja raamattutieteilijä Uku Masing oli yksi sellainen. Hän oli ennen toista maailmansotaan Saksassa koulutettu tartolainen, jota on luonnehdittu Viron Kierkegaardiksi. Hänen ajattelunsa irtaantui saksalaisesta systeemistä ja merkitsi hyppyä pimeyteen.
Masingin väitetään taitaneen 70 kieltä. Esimerkiksi vuoden kestänyt luentosarja heprean aalefista, tuon kielen ensimmäisestä aakkosesta, oli kuulemma ollut ratkiriemukas ja perin mieltä kiinnittävä.
Suomessa Seppo A. Teinonen oli kielinero. Häneltä uuden kielen opetteleminen vaativaan käyttökuntoon vei kolme kuukautta. Teinosella oli menetelmä, jolla tämä oli toteutettavissa. Mikäli henkilö ei elättänyt itseään yövartijana, tämän tuli herätä aamuneljältä ja opiskella kahdeksaan. Kun ensimmäisen kuukauden aikana oli tankannut kielioppia ja sanakirjaa, saattoi toisen kuukauden alussa tarttua jo kirjallisuuteen. Yhdeksi tavaksi opetella uutta kieltä Teinonen tarjosi vieraskielisen Raamatun lukemista yhden luvun verran päivässä.
Kokouksessa Teinonen saattoi nukkua, mutta hypätä virkkuna kommentoimaan unenaikaista esitelmöitsijää. Joku ujompi ylioppilas saattoi hieman loukkaantuakin, kun professori oli kuorsannut koko seminaarin ja lopuksi herännyt sanoen: hyvä siitä tulee.
Aimo Murtonen eteni metsätyömiespohjalta Australiaan professoriksi. Kerrotaan tällaisia: Murtonen oli saanut täydet pisteet saksan kirjallisesta esittämisestä, mutta suullisessa tentissä meni sanattomaksi. Ihmeteltäessä asiaa Murtonen totesi: "Olen lukenut tätä kieltä vasta viikon. Tarvitsen vielä toisen suullisen ilmaisun hallitsemiseksi." Kun se myönnettiin, Murtonen tuli ja sai täydet pisteet myös suullisesta kokeesta.
Kerran Murtonen nähtiin Helsingin yliopiston kirjastossa nenä kiinni kirjassa. Ohikulkeva kysymään, että mitäpäs luet. Murtonen kertoi, että nuolenpääkirjoitusta. Mutta siinähän on kymmeniä tuhansia merkkejä, tiedustelija kauhistui. Entä sitten, vastasi Murtonen.
Sitten on toisenkinlaisia kielenopiskelijoita. Eräässä helsinkiläisessä ylioppilaskodissa, jonka useat opiskelijat pitivät päämääränään kappalaisen paikkaa maaseudulla, vaikutti ryhmä asiaan hiukkasen syvemmin perehtyneitä hepreanopiskelijoita, jotka kuluttivat pelkästään alkeiskurssiin useamman vuoden huolellisuuttaan. Ryhmä alkoi nimittää itseään giimelkerhoksi. Noin kymmenennellä tenttikerralla eräältä giimelkerhon jäseneltä tiedusteltiin, mikähän kirjain tentaattorin taululle piirtämä kirjain on. Aalef, vastasi giimeliläinen toivorikkaasti. Ei ole, vaan beeta, mutta olkoon 1-, lausui tentaattori ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ehkä tuleva kappalainen olisi aivan hyvä kappalainen osaamatta hepreaa, vaikka se voitaisiinkin lukea hänelle myöhemmin virkauralla ansioksi.
Nykyisistä professoreista ainakin Simo Knuuttilalla on hyvä muisti. Puhuessaan Aristoteleesta hän kertoo kirjallisuusviitteen muistinvaraisesti tyyliin Nikomakhoksen etiikan kolmannen kirjan toisessa luvussa Aristoteles väittää, että... Kun hänen kanssaan keskustelee, hän saattaa todeta, että 80-luvulla tekemäsi gradun sivulla 70 oli sellainen ja sellainen juttu. Se oli kiinnostava. Termillä kiinnostava Knuuttila tarkoittaa muuta kuin Teinonen, jolle jonkin oleminen kiinnostavaa sisälsi riemukasta ivaa. Aivan kuten väite, jonka mukaan Kannaksen keskitys oli ollut nuorelle miehelle yhtä juhlaa.
