Taas kärähti

Tapasin tiistai-iltana urheilua seuraavan ystäväni. Hän mainitsi muina miehinä, että jos haluat siirtyä niissä blogeissasi ajankohtaisten asioiden käsittelemisestä ennakointiin, niin pistä aamuksi sellainen juttu, että dopingkäry käy. Kysyin, että millä perusteella. Vastasi, että Tiisanojalla iski oudosti flunssa pari tuntia ennen Ruotsiottelua. Totesin, että selvä tapaus, mutta kirjoitan vasta kun asia on selvä. Keskiviikkona kahden aikaan tuli tieto Urheiluliiton ylimääräisestä tiedotustilaisuudesta ja kärystä.

Asenteeni johtui kahdesta asiasta. Ensinnäkin ennustaminen on humpuukia. Sitä muistuttava ennakointi-niminen tiede voi mahdollisesti Aristoteleen mukaan olla; hän jopa muotoili hieman Demokritoksen kantaa, jonka mukaan rauhallisina yön tunteina tulevaisuudesta saapuu atomeja uniin. Mutta jos ennakointi-tiede on, niin suutari pysyköön lestissään. Ystäväni harjoitti kriittistä ja rationaalista ennakointia. Minun alani ei ole urheilu. Toiveeni täyttyivät, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, aloin sillä hetkellä Turun tuomiokirkon ohi, ja kiinnostukseni sammui Lahden käryn yhteydessä. Ennakointia tässä jutussa on tosin se, että blogi on edelleen säädetty Naurun aikaan.

Totesin kuitenkin viikonloppuna mietiskelleeni dopingia eräästä toisesta näkökulmasta. Urheilu on ollut yksi suomalaisen yhteiskunnan kärkihankkeista. Jos se perustuu kiellettyihin keinoihin, niin mikä kaikki muu? Ei vaikuta uskottavalta, että joku kärkihankkeista voisi elää muista yhteiskunnassa vallitsevista toimintatavoista erillisenä. Missä muissa instituutioissa samanlaista toimintaa esiintyy? Ettei vain kaikissa muissakin huipuissa kuten huippuosaamisessa?

Monet urheilijat ovat menetelleet sääntöjen vastaisesti. Toiminta on kuitenkin osa isompaa kokonaisuutta, jonka luonne tulisi selvittää. Yksittäisen urheilijan väärinkäytösten ja henkilökohtaisen tragedian päivittely siirtää huomion pois itse pihvistä.

En taida vielä tarkasti yksilöidä, mitkä toimintatavat ovat dopingia muistuttavia. Pikemminkin toivon, että asiaa mietittäisiin laajemmin ja toimintaa tarkasteltaisiin siitä näkökulmasta, että kysyttäisiin mitkä shekit ovat katteettomia, mitkä tavoitteet ylimitoitettuja ja mitkä niihin liittyvistä keinoista epärehellisiä.

Yksi syy yksilöimisen vaikeuteen on se, että doping on vaikeaselkoisempi asia kuin vaikkapa planeetan määrittely. Lääketieteen keinoja käytetään joka tapauksessa, myös litkuja ja pillereitä yms. Onko dopingia yksinkertaisesti vain lista aineista ja keinoista, jotka ovat kiellettyjä? Tämä tuntuu liian helpolta vastaukselta. Asiaan sisältyy filososofisia ja arvoihin liittyviä ongelmia.

Yksi niistä on seuraava. Uudella ajalla aidon ja artifikiaalisen välillä tehty ero on hämärtynyt. William Ockham esitti, että Jumalan luona "luonnollinen" kasvi ja ihmisen kehittämä artifikiaalinen kasvi eroavat toisistaan vain semanttisesti, sikäli, että ensimmäisen on tehnyt luomaton luoja ja jälkimmäisen luotu luoja. Eräässä mielessä molemmat ovat niin luonnollisia kuin artifikiaalisiakin. Jos joku juoksee liimaa haistelemalla 100 metriä alle 9 sekunnin ja toinen liimaa haistelematta sen samassa ajassa, mikä on ero?

Ero liittyy syviin ajattelutottumuksiin, jotka tuomitsevat niin sanotut vippaskonstit. Toiseksi se liittyy tähän: Ockhamin mukaan Jumala olisi voinut tehdä toisenkinlaisen maailman kuin Hän teki. Jumala kuitenkin tahtoi valita mahdollisten maailmojen joukosta juuri sen, jonka Hän valitsi. Jumalan tahtoa ei selitä välttämättömyys vaan tahto ja sen sisältö, rakkaus. Tästä näkökulmasta käsin maailman raja on Jumalan rakkaus. Joka kannattaa tätä logiikkaa, ajattelee, että vain teot, jotka ovat ihmiselle hyväksi, ovat sallittuja.

Se, mikä on ihmiselle hyväksi, on niin vaikea määritellä, että huimaa.

Jos jotakin hyvää voisi nähdä siinä, että urheilu on menettänyt siloiset kasvonsa jo aikoja sitten, niin se liittyy valtakunnan vaikuttajien parkumaan nuorten miesten huonoon kuntoon. Kyllä muuten ovat veteliä, eivät jaksa 300 metriä uida! Kun ajattelee, miten hillitön fysiikka ihmisellä loppujen lopuksi on, niin ihmetyttää, että millä se on onnistuttu jo nuorena saamaan niin heikkoon kuntoon. Ikärakenteen muutos kohtaa molemmissa päissä elämää. Sekä nuoruudessa että elämän lopussa on vanhuus.

Kunto- ja terveysliikunta nousee hyvinvointivaltion näkökulmasta huikeasti ohi huippu-urheilun rahoituspäätösten perusteltavuudessa. Huippu-urheilu alkaa karsinoitua viihteeksi ja hieman epäilyttäväksi bisnekseksi, jolla on välinearvoa liikunnan merkityksen korostamiselle, vaikka se ei enää jaakaan niitä urheilun puhtauteen liittyviä arvoja, joitka sillä alun perin oli. Jääköhän huippu-urheilusta puhtaaksi urheilulliseksi lajiksi muuten muuta kuin curling ja sen sellaiset, kuten mölkky. Niissä ei ole dopingista apua ja jos käytetään, esimerkiksi kofeiinia tai punaviiniä, sitä ei lasketa. Viittaus curlingiin on dopingin yhteydessä sikälikin osuva, että ensimmäisen kiven heittäjäksi ei kenenkään tulisi haluta. Viimeisen kiven heittäjän tiedämme kyllä.

Muuten olen sitä mieltä, että Karthago pitäisi hävittää ja että Pluto on planeetta.

Koulutuksen tila

1960-luku: peruskoulu, korkeakoululaitoksen kehittämislaki ja maakuntayliopistot.

1970-luku: kiistaa ja taistoa.

1990-luku: ammattikorkeakoulu, yritys lukion ja ammattikoulun yhdistämiseksi nuorisokouluksi ja ammatillisen koulutuksen ja lukion yhteistyön kangertelu.

Nyt: kansainvälisyys, ydintehtävän hakeminen, ohjauksen keventämisen tarve.

Yllä olevat koulutuspoliittiset teemat ovat eläkkeelle jääneen opetusministeriön kansliapäällikön Markku Linnan "muistelmista" ministeriön verkkolehdestä elokuussa.

On helppo uskoa, että nykyhetkeä koskeva tilannekuvaus pitää paikkansa. Ammatillisen koulutuksen ja lukion yhteistyöhön sisältyy ihanteellisuutta, joka ei kohtaa koulun todellisuutta. Lukio on niin kova koulu, että ei siihen oikein mahdu muuta kuin illan soittotunnit tai urheilutreenit rinnalle.

Tuskin kukaan vastustaa sitä, että ihmisillä olisi yleissivistävien tietojen ja käsitysten lisäksi myös käytännön taitoja ja toisinpäin. On kuitenkin jo Aristoteleen esittämä näkemys, että niitä ei ole hyvä opettaa samanaikaisesti. Esimerkiksi kieli ja liikunta kehittyvät eriaikaisesti, väittävät monet lukihäiriön asiantuntijat. Ammatillinen koulutus lisäksi antaa yleisen jatko-opintokelpoisuuden. Ajatukset tuplatutkinnoista ovat tästä näkökulmasta vanhentuneita.

Organisaatiomuutosten ajoittaisen yhdentekevyyden ja hallinnon keventämisen tarpeen alkavat todeta nykyisin kaikki kynnelle kykenevät. Sitä hommaa on nyt 10 vuotta tehty oikein roppakaupalla joten eiköhän ala jo piisata. Keventämistä tarvittaisiin, mutta valitettavasti aina kun kevennetään, asioita tehdään vain raskaammiksi. Näin kävi esimerkiksi Helsingin yliopiston hallinnonuudistuksessa 1990-luvulla. Vuosikymmenen alussa laitoshallinnon hoiti esimiehen kanssa puolipäiväisesti joku väitöskirjaansa tekevä maisteri, joka ei ollut saanut tutkimusapurahaa. Nykyisin pienikin laitos tarvitsee amanuenssin ja osastosihteerin sekä kausittaista toimistohenkilöstöä hallinnon keventämisen ja demokratisoitumisen myötä syntyneen hallinnon paisumisen takia.

Toisaalta on kuitenkin siten, että keventäminen tapahtuu organisaatiomuutosten kautta. Parhaimmillaan organisaatio systematisoituu sellaiseksi, että se siivoaa kaiken turhan pois, ajoittaa toimintonsa säännöllisiksi ja arvioi itseään kriittisellä tavalla. Sen seurauksena se käyttää hyväkseen vain perusteltuja arvioita ja mittauksia. Nykyisinhän niitä suolletaan jatkuvasti kuin summakauppana. Organisaatiot eivät ole funktionaalisia sikäli, että niiden kaikilla toiminnoilla olisi perusteltu tarkoitus. Paljon on rihkamaa, koristeeksi rakennettua hallinnollista kitchiä.

Jos olisin diktaattori, lakkauttaisin kaikki valtionhallinnon piirissä toimivat kehittämisyksiköt. Välttämätöntä kehittämistä harjoittaisivat tällöin henkilöt, joita asiat todella koskevat. He kehittäisivät vain sitä, mikä on välttämätöntä. Niin kakkaisia käsineitä eivät löytäisi, että koskisivat kehittämisen kehittämiseen, mitä suurin osa kehittämisyksiköiden toiminnasta nykyisin on.

Tärkeintä Linnan esille ottamista asioista on ydintehtävän pohtiminen. On monia tekijöitä, jotka herättävät kysymyksen, onko koulutuksen sivistystehtävä jäänyt silkaksi juhlapuheeksi ja korvautunut tuotannollisilla ihanteilla.

Pisa-tutkimuksen tuloksilla paistatellaan ja lähetystöjä ympäri maailmaa vastaanotetaan suomalaista koulutusihmettä ihailemaan. On se omalla tavallaan sitä, esimerkiksi naisten koulutuksen osalta. Tosiasiassa kuitenkin suomalainen koulutusjärjestelmä on kovatasoinen ainoastaan heikkojen oppilaiden osalta. Keskitaso ei ole sanottava ja niin sanotut huiput puuttuvat lähes tyystin. Matematiikan ylioppilaskokeissa on samat kysymykset kuin oppikoulun pääsykokeissa 1960-luvulla.

Tieteen tasokin herättää kysymyksiä. Väitöskirjojen tasovaatimukset on alennettu ja tutkijanuralla etenemisen ja kasvamisen prosessissa olennainen lisensiaattivaihe poistettu kokonaan. Näin on päästy Lissabonin tasolle, mutta onko se tulevaisuuden kannalta onnellista?

Paasikivi kirosi että on se s-tana kun on pieni kansa. On se sitä siksi, että massatuotantoon ei ole varaa. Se tarkoittaa sellaista menestymisen reseptiä, että ensinnäkään ketään ei jätetä (missä on onnistuttu vähintäänkin kohtuullisesti), koska joka huttusen panos tarvitaan. Mutta myös sitä, että yksilön on moninkertaistettava itsensä (mikä ehkä joillakin työpaikoilla toteutuu, mutta ei nykyisessä koulutusstrategiassa, koska asia edellyttäisi ajattelun vaivaa).

Jatkuva mankuminen koulutuksen tuotannollisuuden puolesta ja työelämän palvelutehtävästä ei ole koulutuksen eikä maan etu. Se ei ole hyvin valittu ydintehtävä vaan länsimaiselle sivistysperinteelle vieras ideologinen ja poliittinen huti. Maailma kun ei ole tehdas vaan maailma. Koulutus palvelee muuta yhteiskuntaa parhaiten, kun se keskittyy sivistykseen. Sivistys on todellisuuden käsittämistä ja kykyä elää siinä. Visiota etsitään. Olisi paikallaan muistaa, että latinankielinen sana visio on käännös kreikan sanasta theoria.

Ilmaisjakelun ongelmia

Jos herää kysymys, niin yleensä keksitään, että nyt pitää panostaa markkinointiin. Sitä miettiessään vastaanottaa 20 cm päivässä postia, josta 19 cm on mainoksia. Niistä monet ovat sikäli asiallisesti laadittuja, että erehtyy luulemaan virkapostiksi.

Postia lukiessa voi kehkeytyä tarve soittaa puhelimella. Mutta puhelin ei yhdistä, sillä luuria nostaessa kuuluu nauhoitus: "Voisitko ehkä säästää aikaa? Tilaa sejase palvelu, paina nappia 1 jos tahdot sitä ja nappia 2 jos tätä."

Esitelmää kuullellessa voi poistaa osan sähköpostiin tulleista kaupallisista tiedotteista, kunnes kännykkä soi. Toisessa päässä on tosi paljo hei, joka on kiinnostunut siitä, että mitenkäs me tänään voidaan ja miten on ilmat. Lörpötyksen jälkeen jälkeen alkaa sitten paperista luettu kaupanhieronta, jonka keskeyttää joku ovella kolkutteleva salkku. Hän tarvisisi ihan vain pikku hetken, että voisi esitellä huippuedullisen viivoittimen tai niskatuen.

Silloin pieni ihminen koettaa järjestellä papereitaan ja sanoa, että on tärkeää tekemistä, neuvotteluja sun muita, pikku organisaatiomuutoksia, prosessikuvausten laadintaa, verkostoitumista, muutosarviointia ja tuolleen eikä valitettavasti aikaa. Ei kannata varata sitä toimistostakaan, koska kehitystahtimme on ylen kova. Ja tuo katsoo kuin hirviötä.

On huomautettu, että lainvalvojan kanta, joka kieltää seurakuntalehtien jakelun koteihin on erityisen epäonnistunut, koska mainoksienkaan jakaminen ei ole kiellettyä. Ehkä, yhteensattuman omaisesti, kanta kuvaa jotakin ajasta ja aatteiden vaihtumisesta. 2000 vuotta kulttuuria muokanneesta perinteestä ei saa lähettää koteihin tiedotteita, mutta kuukauden tai vuoden elinkaaren omaavista asioista kyllä!

Että kun seinään nojaa niin se maksaa yhden euron. Ja jos ei nojaa niin rahanarvoista aikaa on sekin. Maailma on mennyt sellaiseksi, että kohta julkaistaan seuraavanlaisia romaaneja:

"Oli synkkä ja myrskyinen yö (Lassen muistelmat Osulassa vain 20 €) Tuuli puhalsi Venäjän aroilta. (Kysymyspähkinä: Montako enkeliä mahtuu neulansilmään?) Kurt Ensio Marttinen istui huoneessaan, edessään avoin pöytälaatikko, jossa oli pussi Samariinia ja 7.65:n kaliberin itselataava kertatulipistooli. (Langaton nettiyhteys jäsenetuhintaan!) Hän mietti, oliko hän unelmansa menettänyt mies. (Olethan muistanut varata lomamatkasi halpatarjouksistamme?) Mielestään turhan ajatuksen pyyhkäisten hän suoristihe ja nousi kohdatakseen elämän kymin, värikylläisen kuin lei. (Kysymyspähkinän vastaus: Sen kertoo sinulle cdrompputietosanakirjamme. Osta!)..."

Summary:

Author finds our commercial habits very nasty and repulsive. He argues that it is an interesting symptom of recent days that the free posting of relatively neutral Lutheran papers to private homes is regarded as illegal by some authorities but posting commercial advertisements is allowed. He suggests that in future there will be advertisements in the fine literature amidst the text.

Lääkärit

40-vuotias mies, jota ei aamulla herätessä satu, on kuollut mies, sanoi eräs lääketieteen asiantuntija. Kenties tuostakin johtuen juontuu usein juttu tauteihin ja lääkäreihin. Viikonlopun aikana aihe aktualisoitui kyläpaikoissa, joissa kävin vieraisilla (sana on Erik Tawaststjernan, joka painotti suomentajalle, että Sibeliuksen tytärten oli täysin mahdotonta kuvitella käyneen kylässä, vieraisilla he kävivät).

On ne lääkärit kovaa porukkaa, päivittelimme. Kirurgin huone on kuin Formularadan varikko, jonne ympäri kenttiä kuolematonten tuodaan sireenit ulvoen väkeä renkaidenvaihtoon. Ja palvelu pelaa, tehokkaasti, kovimmilla ammattilaisilla 12 tuntia putkeen. Ovat kohteliaita ja soveltavat hoitotiedettäkin kaikessa kiireessä. Kuten nyt sekin yksi, jonka kasvot vain ilmestyivät niskan takaa pöydällä makaavan silmien eteen: Olen lääkäri sejase. Suoritan teille selkäydinpuudutuksen. Minä osaan sen. Bang!

Todettiin, että hoitovirheistä ei potilaan kannata pahemmin valittaa, sillä oikeusturva ja vakuutukset ovat kovat. Turha on sitäkään kuvitella, että toinen lääkäri esittäisi toisen diagnoosin olevan väärä. Kollegiaalisuus pelaa. Nämä voivat johtaa yksilön kannalta hyvin ikäviin kokemuksiin. Toisaalta on kaikkien etu, että lääkäreiden selusta on turvattu. Kuka muuten ryhtyisi lääkäriksi, itse asiassa tavattoman vaaralliseen työhön. Logiikka on sama kuin John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriassa. Rawlsin mukaan paras yhteiskunta on sellainen, jossa heikoimmassa asemassa olevan asema on turvattu paremmin kuin missään muussa yhteiskunnassa. Se turvataan, kun lääkäreille maksetaan kovaa palkkaa. On nimittäin heikoimmassa asemassa olevan etu, että häntä hoitavat motivoidut lääkärit.

Yllä mainittu on tietysti yksi puoli asiaa, mutta motivoitumisen alueella saavumme myös melko mystisille ja sakeille poluille. En ole pitkään aikaan kuullut kenenkään puhuvan kutsumuksesta, joka oli täysin hyväksytty ja kunnioitettu termi vielä ennen 1990-luvun lamaa ja siitä selviämisen jälkeen muodostettua tehokkuusyhteiskuntaa. Olisikohan kuitenkin niin, että hyvä lääkäri tarvitsee hyvän palkan lisäksi kutsumuksen, niin hankala asia kuin tämä saattaa työmarkkinajärjestöjen näkökulmasta ollakin.

Kutsumus liittyy ehkä vielä kummallisempaan ja epäilyksenalaisempaan käsitteeseen, nimittäin lääkärin karismaan. On olemassa lääkäreitä, joiden pelkkä läsnäolo parantaa niin, että näiden poissaollessa tekee mieli pitää kuumemittaria patterin välissä, jotta taas pääsisi tapaamaan. Se, että lääkärin karisma ei ole aivan tuulesta temmattu ominaisuus, todistuu esimerkiksi siten, että kyseessä ei ole vain satunnainen lääkärin ja yksittäisen potilaan "kemioiden" soveltuvuus vaan ilmiö pätee suurempaan potilasotokseen.

Osa karismasta ehkä selittyy lääkärin tilannetajulla ja arvojen kohdallaan ololla. Eräskin lääkäri kuulemma sodan aikana hoiti ison porukan odotushuoneessa kipuilevia, kun paikkakunnan kermaan kuulunut Veikko Huovisen luonnehdintaan "ei mikään ole niin ihana kuin Kokoomusrouva keväässä" soveltuva tapaus ohitti kaikki ja purjehti omavaltaisesti vastaanotolle. Viivyttyään hetken huoneessa, rouva purjehti puudeleissaan ulos. Lääkäri katseli menoa ja totesi niin että kaikki takuulla kuulivat: Rouva muistaa ottaa sitä pulveria, niin kyllä paska lentää kuin kyyhkysparvi!

Sana sunnuntaiksi

Juhani Rekola oli syvällinen ja hienosti kirjoittava kirjailija, josta ei ole ollut tuotteeksi eikä brändiksi. Hän toimi Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina, ja kun hän kuoli, rappu- ja metrokäytävien sissit kajauttivat hautajaisissa Kulkurin valssin, yhden hienoimmista siinä hengellisten laulujen kokoelmassa, joka ei koskaan pääse virsikirjaan.

Rekola pohdiskeli kerran: Olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Mutta olen surullinen siitä, että olen iloinen nöyryydestäni. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että suren iloani nöyryydestäni.

Evankelis-luterilaisissa kirkoissa saarnataan tänään Matteuksen evankeliumin kohdasta (Mt 23, 1-12), jossa Jeesus sanoo, että joka itsensä alentaa, se ylennetään ja vastoinpäin.

Rekolan dialektinen mietelmä on monille ihmisille eksistentiaalinen tosiasia: jos tiedetään, että itsensä alentanut korotetaan, niin miten on, jos alennan itseni pelkästään hyötysyistä, jotta minut ylennettäisiin? Tulisiko näin toimivan ikään kuin ylentää itsensä, jotta hän ruotisi itsestään ylentämisen toivossa tekemänsä itsensä alentamisen. Ja jos henkilö ylentää itsensä tästä syystä, niin pitäisikö hänen jälleen alentaa itsensä, ettei ylentäminen kävisi kompastuskiveksi?

Tottakai tämä on hieman vitsikästä, mutta iso osa elämästä voi kulua ko. dialektiikkaan. Kyse on siitä, mihin Wittgenstein viittasi sanoessaan, että voisi kirjoittaa kokonaisen filosofisen teoksen vitsistä, mutta teos ei olisi lainkaan naurettava.

Itsensä ylentämisen ja alentamisen tematiikka kuuluu samaan tekstikokonaisuuteen, jossa Jeesus esittää pysyvän ja vastaansanomattoman kritiikkinsä kaikenlaista uskonnon alueella tapahtuvaa brändäämistä, tuotteistamista ja kaupantekoa vastaan. Epäilen, että esimerkiksi Rekolasta ei yhtäältä tullut brändiä ja että hänen muistoaan toisaalta tervehdittiin Kulkurin valssilla siksi, että hän erehtyi kuvittelemaan evankeliumin olevan vakavasti otettava asia, ihan niin kuin ne tuhannet kristityt ja papit, jotka eivät ole tuotteita vaan ihan oikeasti pistävät toivonsa itseään suurempaan ja pyrkivät elämään toisin kuin brändäyksen osaajat Jeesuksen mukaan evankeliumitekstissä elävät: "Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi."

Jos kirkossa ollaan tosissaan, niin evankeliumia kyllä kuulutetaan kaikkialla ja kaikille, rappu- ja metrokäytäviin. Kirkon sanoma ei kuitenkaan ole brändi: Monet ovat kutsutut. Mutta harvat valitut. Jo "pimeällä" keskiajalla tiedettiin, että vahvinkin subjektiivinen tunne siitä, että olisi valittu, on korkeintaan propabilistista, osittain syistä, jotka liittyvät ylentämisen ja alentamisen dialektiikkaan. Jännitys pysyy loppuun asti. Paha siinä on mennä markkinoimaan ja itseänsä tykö tekemään.

Naurun aika

Minulla oli muutamana päivänä ongelmia blogin ajoittamisen kanssa. Vaikka torstaina lähetin, keskiviikoksi pisti. Selvitin asiaa ja huomasin, että asetukset ovat ihan californiaksi. Ja eikun toimeksi. Kun länteen mennään niin taaksepäin mennään, mutta ex oriente lux!

Otsikko viittaa pikku petokseen. Kirjoitan tätä iltapäivällä puoli viisi kun Nauru-saarten aika, johon blogin säädin, on kahden maissa aamulla. Näin blogi kirjautuu lauantaiaamuksi. Eilen olin Tokion ajassa, kun kirjoitin tämänpäiväisen blogin.

Toissapäivänä Californiassa, eilen Tokiossa, tänään Nauru-saarilla. Voi näitä ainaisia hotelliöitä ja lentokenttiä. Mutta kuule kiva ja sanotaan näin että nuku yösi rauhassa. Nähdään aamukoneessa.

Ennen tieto liikkui vuosisatoja. Ensimmäiset kristilliset vaikutteet, jotka liittyivät hautaustapaan itä-länsi -suunnassa, tulivat Suomeen, ellen väärin muista 500-luvulla. Tieto kulki sotilasteitä pitkin.

Guttenbergin keksittyä kirjapainon tiedon vauhti kasvoi. Luther julkaisi teesinsä 1517 ja 1520-luvun lopussa Ruotsi-Suomi siirtyi Västeråsin valtiopäivillä luterilaiseen uskoon.

Nykyisin ollaan Nauru-saarilla heti. Vai ollaanko? Epäilen, ettei näitä tarinoita siellä kukaan lue. Voi myös olla, että sinnekin viestitetään niin lujaa, sellaisia massoja, että tieto hukkuu informaatioon. Välineet on, mutta onko sanottavaa, joka irtaantuisi esille selkeäksi tiedoksi ja viestiksi?

Ehkä tämä aikamme, naurun aika, on niin ylikivan jees juuri siksi, että hevoset eivät väsy eikä latojan sormi nyrjähdä. Tieto pengermällä lallattaa, kun kuljemme mp3 korvissa ohi.

Vetoomus Pluton puolesta

Kansainvälinen tieteilijäkokous on päättänyt Prahassa, että Pluto ei ole enää planeetta vaan kääpiöplaneetta. Näin siitä on tullut tieteellisellä mahtikäskyllä yksi meistä: sijoiltaan pudonnut. Tieteilijät ovat jo jonkin aikaa sanoneet, että aurinkokunnassamme on samankokoisia ja melko samanlaisia kappaleita kuin Pluto. Ei niitäkään planeetoiksi sanota.

Protestoin. Pluto on ja pysyy planeettana, kääpiö tai täyskasvuinen, samanlainen tai erilainen kuin muut, samase. Argumenttini on se, että Plutolla on ollut 1930-luvulta planeetan historia toisin kuin muilla sittemmin löydetyillä kappaleilla. Pluto on planeetta, koska Mauri Kunnaksen lastenkirjoissa sanotaan niin. Se on planeetta, koska sen takia planeettojen olemassaolo ylipäänsä on helppo opettaa lapsille. Heikompikin oppilas muistaa planeettoja, koska on yksi, joka on samanniminen kuin Mikki Hiiren koira.

Argumentti ajatella Pluto planeetaksi liittyy myös laajempaan tieteenfilosofiseen keskusteluun. Tieteen asema uskomuksen muodostamisen menetelmänä on viimeisen kymmenen vuoden aikana heikentynyt. Tässä yhteydessä on puhuttu ilmiöstä, joka on nimetty nimellä Science Wars. On huomattu, että havaintojen ja niihin liittyvien teoreettisten termien lisäksi tieteeseen sisältyy vaikeasti määriteltäviä ikään kuin ideologisia aineksia ja tästä syystä usko siihen, että asiat ovat juuri niin kuin tiede sanoo, on heikentynyt.

Juuri tieteen hieman heikentyneen aseman takia, tieteen puolesta, vetoan Pluton puolesta. Jos tieteen tuloksiksi muodostuvat sen kaltaiset väitteet, että Pluto ei olekaan planeetta, tiede ensinnäkin joutuu kulttuurin kanssa kitkaan ja toiseksi tekee itsestään triviaalin vaikutelman. Triviaalin vaikutelman vahvistaminen lisää sen heikentyvää asemaa uskomuksen muodostamisen välineenä. Se on sitä, että joopa joo, ei ole vettä, sanoi tiedemies, on vain hookaksoo.

Yhtenä tieteen heikentymisen ilmaisuna on se, että uusimpien mittausten mukaan 30 % suomalaisista ei usko evoluutioteoriaan. En tiedä, uskovatko he sen sijasta kreationismiin vai tyytyvätkö he ajattelemaan, että he eivät usko asiasta suuntaan jos toiseenkaan. Joku voi tietysti huomauttaa, että ei Darwinin teoriaan usko juuri kukaan evoluutioteorian moderneihin versioihin uskovista, mutta tämä on jo saivartelua eikä auta siinä, että aikamme merkittävimpiin kuuluva tieteellinen keksintö on huomattavan epäilemisen kohde maassa, jossa on maailman ajanmukaisin ja paras peruskoulutus (palaan tähän joskus, koska Pisa-mittaukset ovat eräiltä osin bluffia).

Itse asiassa evoluutioteoria, muodossa, jossa sen esitti Lamarck 1800-luvun alussa tai muodossa, jossa sen esitti myöhemmin Darwin, ei ollut kovinkaan uusi eikä edes kohahduttava keksintö. Vain yksi siihen liittyvä sivujuonne, ihmisen sukulaisuus apinoiden kanssa, kohahdutti viktoriaanista Britanniaa. Kehiteltiin myös kreationistinen oppi, mutta se ei ollut klassisen kristinuskon perillinen. Jo Augustinus opetti, että maailmaa ei suinkaan tehty kuudessa päivässä vaan yhdessä ikuisuuden hetkessä. Augustinus kannatti "kirjaimellista" raamatuntulkintaa, mutta hänen käsityksensä ad litteram-lukemisesta oli melko vapaamielinen: huomattuaan, että Vanhassa testamentissa on kaksi luomiskertomusta peräjälkeen, hän tulkitsi asiaa "kirjaimellisesti" ja muotoili kahden luomisen opin. Jumala loi ensin ikuisuudessa kaiken. Sitten, toisessa luomisessa, oliot alkoivat tietyn, eräänlaisen evolutionaarisen järjestyksen mukaan saapua maailmaan.

Darwin opiskeli alkujaan papiksi. Hän opiskeli Paleyn teosta Theology of Nature. Pitäisi kirjoittaa tutkimus Theology of Species, jossa selvitettäisiin sitä, miten puritaaninen hartauskirjaillisuus tuntuu sisältävän niin lujasti adaptiota muistuttavia katsomuksia. Sen kirjallisuuden taustalla oli muun muassa Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta. Tämän kirjan mukaan taivaan iloon valikoituminen on niin rankkaa puuhaa, että hurskas öisin kylpee kyynelissä. Olikohan Darwin lukenut sen?

Yllä olevat esimerkit ovat niitä aatteisiin ja tahtomuksiin liittyviä osatekijöitä, joita jotkut ovat pitäneet tieteen ideologisena puolena. Pitää paikkansa, että naiiviin realismiin ei ole paluuta. Tieteen aseman kulttuurissa keskeisenä todellisuuden lähestymisen tapana soisi kuitenkin säilyvän ja jonkin verran vahvistuvan. Pluton pudottaminen taivaalta ei auta tässä yhtään.

Ave koira!

Näin äsken koirani Huhdan. Koiran näkemisessä ei ole prima facie mitään erikoista, ellei asiainlaita satu olemaan siten, että on vuosi sitten haudannut saman koiran talonsa takapihalle. Toisin sanoen: näin silmieni edessä koiran, joka on kuollut. Minulla oli visuaalinen havainto mieleni ulkopuolisesta todellisuudesta.

Havainto ei poikennut muista vastaavista havainnoistani, joiden varassa muun muassa liikun paikasta toiseen. Havainnon sisältö oli Huhta, kuollut koira. Huhta lepäsi työhuoneeni tuolilla kuono alaspäin ja katseli minua tummin katsein.

Havainto tapahtui tilanteessa, jossa en ollut erityisemmin väsynyt, en erityisen stressin, lääkkeiden, alkoholin saati huumeiden vaikutuksen alaisena. Se kesti ehkä 10 sekuntia, ja se oli todellinen. Kunniasanalla. Siihen ei liittynyt voimakkaita tunteita, vaan kokemus oli varsin mieto ja, voisi sanoa, luonteva.

Hieman tietysti hätkähdin ja aloin nopeasti etsiä selitystä, samalla kun Huhta hävisi näkyvistä. Jaahas, tuossa Huhta aina makaili ja nyt siinä näyttää olevan kasa vaatteita siten, että on kuin joku siinä lepäisi. Olen satoja tai tuhansia kertoja tullut tähän huoneeseen ja nähnyt Huhdan tuossa. Ilmeisesti tuolin päälle syntynyt muoto aktivoi muistikuvani ja synnytti harhakokemuksen.

Siinä se, ajattelin ja unohdin koko jutun. Ihmisen psykofysiikka on kummallista ja saa jopa koirat kummittelemaan.

Mutta, vaikka tuntuukin järkevältä, onkohan tällainen selittely sittenkään kovinkaan valaisevaa? Entäpä jos tällaisen selittelyn kiistattomalta tuntuva uskottavuus ja ilmeisyys onkin samanlainen harhanäky kuin tuolilla elävänä lepäilevä koira, jonka piti olla kuollut? Wittgenstein huomautti, että psykologiatieteen käsitteet ovat itse asiassa yhtä sekavia kuin pyykkäreiden puheet. Mistä sen tietää, hän jatkoi, vaikka kävisi ilmi, että hänellä ei ole aivoja lainkaan, kunhan pää avataan. Silti kysymykset näkemisestä, uskomisesta, ajattelemisesta ja tuntemisesta olisivat hänen ja muiden kannalta relevantteja.

Pitää paikkansa, että minulla on kokemus siitä, että näin Huhdan. Sitä ei ehkä voi selittää ainakaan jollakin "luonnontieteellisellä" tavalla kattavasti. Lisäksi se, että totean asian olleen kokemukseni, ei merkitse sitä, että se oli "vain" kokemus tai että se voitaisiin redusoida eli palauttaa johonkin toiseen asiaan. Vaikka itse heti kokemukselle etsimäni selitys voikin olla ehkä osatotuus, asiaan liittyy filosofisia kysymyksiä, joihin Aristoteles viittaa teoksessaan Sielusta näin: "Mutta luonnontutkija ja dialektikko määrittelevät kunkin näistä eri tavoin, esimerkiksi sen, mitä suuttumus on, sillä jälkimmäinen sanoo sen olevan halu kostaa kärsimys tai jotakin vastaavaa, ja edellinen sanoo sen olevan sydämen ympärillä olevan veren ja lämmön kiehumista." (1. 403a30-403b)

Ehkä kirjoitan, ehkä en

Kuulun henkilöihin, jotka vierastavat kirjallisuuden ja kielen tuotteistamista muutaman kuukauden sesonkituotteiksi. Kustantamoissa tuntuu olevan porukkaa, joka on ominut tuote-ideologian. Kuvittelevat seuraavansa markkinoita, kysynnän ja tarjonnan lakia. Ei se sitä oikeasti ole, lukijoita riittäisi kyllä muunkinlaiselle kirjallisuudelle, mutta markkinat ovat kustantamojen määrittämät. Totta kai ostetaan, kun ei muuta ole tarjolla.

Näitä miettiessäni huomasin Jukka Kemppisen blogin, jossa käsiteltiin samaa kysymyksiä. Tulin ajatelleeksi, että ehkä kirjallisuus on etsiytymässä perinnäisten insituutioidensa näkökulmasta marginaaliin, nettiin. Mutta kun kirjallisuus siirtyy marginaaliin, se siirtyy syntysijoilleen. Ei se netissä huonossa seurassa ole. Olen löytänyt netistä Augustinuksen koko tuotannon italiaksi ja latinaksi, klassikot kreikaksi ja latinaksi, kirkkoisistä suuren määrän englanniksi. Melkein joka iikalla, joka on jotakin joskus tehnyt, on kotisivunsa. Kiinnostavaa näissä on se, että ne ovat usein tekstierämaata. Ei kuvia, vaikka juuri kuvallisuutta pidetään nykyisin kaiken ilmaisun aana ja oona.

Esimerkiksi Otavan tietokirjasyksy on juuri sitä, mitä Haavikko sanoi: äänestän kevättä, syksy tulee valituksi, talvi hallitsee. Tietokirjojen joukossa on kenraalien Hägglund ja Heinrichs elämänkerrat. Kenraalielämänkerrat ovat Mannerheimin muistelmien jälkeen kuuluneet aina mielilukemistooni. Heinrichs oli loistava kirjailija, hänestä saakin vähän muissa maailmoissa Päämajassa elävän esteetikon kuvan. Viipurin menettäminen oli hänelle shokki, jonka seurauksena häneen olisi pitänyt ladata sähköä. Shokki purkautui raskaan sarjan kirjallisuudeksi. Hägglund, jonka kirjan luin muutamana iltana, kertoo kiinnostavia asioita erityisesti YK-toiminnasta, mutta sen verran itsekehuisen vaikutelman, ettei yllä samaan sarjaan Mannerheimin ja Heinrichsin kanssa. Mannerheim sivuutti kaikkein tärkeimmät asiat tyylikkäästi, avioliitosta on yksi lause koko teoksessa. Otavan listassa kenraalien jälkeen on sitten jo Wilson Kirwan kärsimysteiden kuvaus. Missä ovat historialliset piirrot kuten Max Jakobsonin kirjat, suunnistusyritykset ajassa, missä esseet? Keittokirjojen menekki sen sijaan on tuotteistajien näkökulmasta lupaava. Syökää siis hyvin.

Itse ajattelin joskus keittokirjaa, jossa olisi terveysruokia ja mielenterveysruokia, ensimmäiset niitä, jotka maistuvat pahoilta, jälkimmäiset niitä, jotka maistuvat hyviltä.

Luin minä kesällä yhden hyvänkin kirjan, Carpelanin Kesän äänet. Lyriikka ja epiikka yhtyivät, kuten olisi toivottavaa. Kirja kertoi muistoista, paluusta menneisyyteen: "Tahdon puhua kanssasi, sillä aikaa rientää." Tällaisia kirjoja lukee vanheneva setämies mielellään.

Aloitin kirjoittaa lehtiin kolumneja vuonna 1981. Olen kirjoittanut monia kirjoja ja toimittanut niitä ja lehtiä. Olen arvostellut niitä kasapäin ja kerännyt kotiin. Kaikkeen kyllästyy joskus. Blogi on uutta, ehkä. En vielä tiedä, jatkanko, mutta tulipahan testattua. Helppo oli rakentaa, vei 10 minuuttia pelisääntöjen lukemisen keralla. Päivässä se siis rakennettiin, mutta tuhotaanko samassa ajassa, oi Kronoksenpoika?