Epäselväksi ja mustavalkoiseksi modifioimani kuva on otettu syksyllä 2005 Antwerpenissa. Kysymyspähkinä: Tunnista kuvasta tämän kirjoittaja, Mark Winn, Desiree Berendsen ja Robert Solomon?
Kaikki ovat ainakin pahanteossa eli filosofiaa harjoittamassa, joku kommentoi jonkun juttua. Taustalla on taulu, joka selvemmässä kuvassa osoittautuisi posteriksi, jonka olen kirjoittanut.
Hieman tuontapaisia tilanteita on monissa muissakin kokouksissa, joista tässä yhdestä:
Itävallan Ludwig Wittgenstein-seuran symposiumi on vakiintunut filosofisen maailman herättäjäjuhlat suuren puun alla. Paikalla on sadoittain filosofeja ympäri maailmaa, mukana myös terävin kärki.
Olisi kiva mennä katsomaan taas. Lähtisikö kukaan seuraksi? Ajan muutoksia ja kohtaisuuksia kuvaa ohjelma:
The 30th International Wittgenstein Symposium will be held in
Kirchberg am Wechsel, Lower Austria,Sunday, 5 August 2007 - Saturday, 11 August 2007
Its general theme will be:
Philosophy of the Information Society
Sections
1. Wittgenstein
2. Wittgenstein and the digital turn
3. Information science, text theory and hermeneutics in the digital context
4. Philosophy of media
5. Philosophy of the Internet
6. Ethics and political economy of the information societyWorkshop: Electronic philosophy resources and Open Source
Meillä oli Reksin kanssa paperit vuonna 1995 siellä. Kivaa oli ja vieläkin huimaa.
Meidät pistettiin nukkumaan yhden muorin yläkertaan parisänkyyn. Eivät kai järjestäjät olleet tunnistaneet suomalaisia nimiä ja kuvittelivat filosofikokoukseen saapuneeksi kuhertelevaksi pariskunnaksi, kele. Mutta koska oltiin saatu niin maar perusteellisesti yleissivistystä Mansessa, todettiin hoksaavina, että ainahan tästä voi siirtyä pipa päässä rotvallin reunalle.
Silloin oli aiheena kulttuuri, ja suurin stara paikalla oli Karl-Otto Apel. Stephen Toulmin oli siihen aikaan seuran presidentti, mutta nykyisin hän on jo vanha Elvis, joka käy kertomassa nyyhkytarinoita Tampereen filosofiatapahtumassa.
Päivät kestävät viikon, ja jos ilma suosii, voi aamusta iltaan kestävien main speakereiden ja sessioiden kuuntelun lisäksi istuskella terasseilla ja moikkailla viikossa yhteisöksi muodostuvan porukan jäseniä.
Mitähän Maggiekin nykyisin tekee? Satuimme istumaan illalla Landmajorin illallisilla hänen ja Lekka-Kowalikin kanssa samaan pöytään.
Maggie oli ollut Derek Jarmanin assistenttina, ja tietysti kehotin käymään myös Suomessa. Oli niin hullu, että etsiytyikin Tampereelle johonkin kulttuuriantropologien kokoukseen puhumaan. Vein Järvenpäässä Halosenniemeen, ja Maggie ihastui: Ihan kuin Jarmanilla!
Lekka-Kowalikille esittäydyin kuten hyviin tapoihin kuului ja hän pyysi toistamaan nimeni. Ai sä olet niitä, hän sanoi. Olin Barry Smithin assistenttina Lichtensteinissa. Sen vaimon nimi on Nenonen ja tällä isäsi maalauksia.
Pöydässä istui myös yksi neiti Nipponista, joka piti Husserlin ja Wittgensteinin yhtäläisyyksistä kiinnostavan paperin, mutta ei ehkä huomannut, että Wittgensteinille metakieli oli vieras toisin kuin Husserlille. Kiotossa on kiivasta alan tutkimusta.
Itämailta oli myös yksi Vietnamin kaveri, joka luki omana esitelmänään erään toisen veikon paperin kongressijulkaisusta. Tyyppi kysyi minulta, että mistä olet. Sanoin että Suomesta. Ihastui, hypähti miekkailuasentoon ja huudahti: ”Touche, dujuspiikrasa?”
Taksikuski kertoi isänsä olleen Wittgensteinin luokalla vieressä olevassa Trattenbachin kylässä. Oli ollut kuulemma täysi eläin opettajaksi. Wittgenstein kirjoitti Russelille, että tyypit täällä ovat syntisiä. Russell vastasi: kaikki ovat syntisiä. Wittgenstein jankutti: mutta trattenbachilaiset ovat syntisempiä kuin muut ihmiset.
Eräänä yönä pari krakovalaista jätkää vei meitä polskifiatilla yli vuorten ja rotkojen.
Silloin oli sota. Sarajevon tykkien pauke kiiri kanjonista. Paperini, jonka nimi oli Colours of Thought ja jota en suosittele luettavaksi, koska se on typerä ja huono ja tehty kertausharjoituksissa Niinisalossa kannon päässä yhden YK-majurin tsekattua kieltä, oli laitettu ohjelmassa sinne minne se kuuluikin, pahnanpohjimmaiseksi. En saanut kuitenkaan kunniaa olla last speaker, sillä juttuni jälkeen nousi myrsky ja tykkien äänet peittyivät kun Thor takoi.
Ainakin silloin kun kävin, koko tilaisuus alkoi M. A, Nummisen ja Pedro Hietasen videolla, jossa lauletaan Tractatuksen viimeistä lausetta. Muistelen, että tämä on perinne.
Laitoin johonkin kerran vahingossa Wittgenstein-lainaukseksi ”jos analysoimme lauseen mikä on, huomaamme, että subjekti on kysymyksen vastaus”. Nummiselta tuli erittäin ystävällinen kortti, että ei ole millään muotoa pahastunut, mutta kertoo ajatuksen olevan hänen. Kirjoitin kiitoskirjeen, mutta se hävisi johonkin. Lausun siis tässä kiitoksen. Olen ottanut sittemmin opikseni ja huomioon.
Olisi kiva mennä katsomaan taas. Lähtisikö kukaan seuraksi? Ajan muutoksia ja kohtaisuuksia kuvaa ohjelma:
The 30th International Wittgenstein Symposium will be held in
Kirchberg am Wechsel, Lower Austria,Sunday, 5 August 2007 - Saturday, 11 August 2007
Its general theme will be:
Philosophy of the Information Society
Sections
1. Wittgenstein
2. Wittgenstein and the digital turn
3. Information science, text theory and hermeneutics in the digital context
4. Philosophy of media
5. Philosophy of the Internet
6. Ethics and political economy of the information societyWorkshop: Electronic philosophy resources and Open Source
Meillä oli Reksin kanssa paperit vuonna 1995 siellä. Kivaa oli ja vieläkin huimaa.
Meidät pistettiin nukkumaan yhden muorin yläkertaan parisänkyyn. Eivät kai järjestäjät olleet tunnistaneet suomalaisia nimiä ja kuvittelivat filosofikokoukseen saapuneeksi kuhertelevaksi pariskunnaksi, kele. Mutta koska oltiin saatu niin maar perusteellisesti yleissivistystä Mansessa, todettiin hoksaavina, että ainahan tästä voi siirtyä pipa päässä rotvallin reunalle.
Silloin oli aiheena kulttuuri, ja suurin stara paikalla oli Karl-Otto Apel. Stephen Toulmin oli siihen aikaan seuran presidentti, mutta nykyisin hän on jo vanha Elvis, joka käy kertomassa nyyhkytarinoita Tampereen filosofiatapahtumassa.
Päivät kestävät viikon, ja jos ilma suosii, voi aamusta iltaan kestävien main speakereiden ja sessioiden kuuntelun lisäksi istuskella terasseilla ja moikkailla viikossa yhteisöksi muodostuvan porukan jäseniä.
Mitähän Maggiekin nykyisin tekee? Satuimme istumaan illalla Landmajorin illallisilla hänen ja Lekka-Kowalikin kanssa samaan pöytään.
Maggie oli ollut Derek Jarmanin assistenttina, ja tietysti kehotin käymään myös Suomessa. Oli niin hullu, että etsiytyikin Tampereelle johonkin kulttuuriantropologien kokoukseen puhumaan. Vein Järvenpäässä Halosenniemeen, ja Maggie ihastui: Ihan kuin Jarmanilla!
Lekka-Kowalikille esittäydyin kuten hyviin tapoihin kuului ja hän pyysi toistamaan nimeni. Ai sä olet niitä, hän sanoi. Olin Barry Smithin assistenttina Lichtensteinissa. Sen vaimon nimi on Nenonen ja tällä isäsi maalauksia.
Pöydässä istui myös yksi neiti Nipponista, joka piti Husserlin ja Wittgensteinin yhtäläisyyksistä kiinnostavan paperin, mutta ei ehkä huomannut, että Wittgensteinille metakieli oli vieras toisin kuin Husserlille. Kiotossa on kiivasta alan tutkimusta.
Itämailta oli myös yksi Vietnamin kaveri, joka luki omana esitelmänään erään toisen veikon paperin kongressijulkaisusta. Tyyppi kysyi minulta, että mistä olet. Sanoin että Suomesta. Ihastui, hypähti miekkailuasentoon ja huudahti: ”Touche, dujuspiikrasa?”
Taksikuski kertoi isänsä olleen Wittgensteinin luokalla vieressä olevassa Trattenbachin kylässä. Oli ollut kuulemma täysi eläin opettajaksi. Wittgenstein kirjoitti Russelille, että tyypit täällä ovat syntisiä. Russell vastasi: kaikki ovat syntisiä. Wittgenstein jankutti: mutta trattenbachilaiset ovat syntisempiä kuin muut ihmiset.
Eräänä yönä pari krakovalaista jätkää vei meitä polskifiatilla yli vuorten ja rotkojen.
Silloin oli sota. Sarajevon tykkien pauke kiiri kanjonista. Paperini, jonka nimi oli Colours of Thought ja jota en suosittele luettavaksi, koska se on typerä ja huono ja tehty kertausharjoituksissa Niinisalossa kannon päässä yhden YK-majurin tsekattua kieltä, oli laitettu ohjelmassa sinne minne se kuuluikin, pahnanpohjimmaiseksi. En saanut kuitenkaan kunniaa olla last speaker, sillä juttuni jälkeen nousi myrsky ja tykkien äänet peittyivät kun Thor takoi.
Ainakin silloin kun kävin, koko tilaisuus alkoi M. A, Nummisen ja Pedro Hietasen videolla, jossa lauletaan Tractatuksen viimeistä lausetta. Muistelen, että tämä on perinne.
Laitoin johonkin kerran vahingossa Wittgenstein-lainaukseksi ”jos analysoimme lauseen mikä on, huomaamme, että subjekti on kysymyksen vastaus”. Nummiselta tuli erittäin ystävällinen kortti, että ei ole millään muotoa pahastunut, mutta kertoo ajatuksen olevan hänen. Kirjoitin kiitoskirjeen, mutta se hävisi johonkin. Lausun siis tässä kiitoksen. Olen ottanut sittemmin opikseni ja huomioon.
P.S.
Maxima mea culpa! Editoin tähän kirjoitukseen Hotaselta saamani opastuksen, jonka mukaan laulu sisältää termin jäsentää analysoimisen sijasta.
