Pierre Bourdieu lausuu teoksessaan Vastatulet (Like 1999), että yhteiskuntatiede on muuttunut mielipidetekniikaksi, jonka syvällisyys muistuttaa vaalivalvojaisten selostamista.
Olen äreä herra siitä, että erilaisten mielipidekyselyiden perusteella tehdään ratkaisuja sen suhteen, mihin suuntaan tulisi lampsia. Tällainen merkitsee just nappiin mielipideteknokratiaa, joka vieraannuttaa julkisia instituutioita siitä, miten asiat todella ovat.
Se miten asiat todella ovat on yhtäältä vakiintunutta ja perinnäistä, turvallisuushakuista ja muutosta torjuvaa. Toisaalta se on aaltomaista kuin kvarkkien musta kiisseli.
Asiain todellisuus aaltoilee tuulen ja tilan mukaisesti eikä niiden ennustettavuus ole korkeata luokkaa.
Miten yksinäisen ihmisparan tulisi asemoida mielipiteitään, pidikkeitä, joilla mieli roikkuu maailmassa kuin laivan reunasta kiinni pitäen? Eikö olisi vallan hyvä, että mielipiteet seuraisivat moraalia? Mutta mitä on moraali? Immanuel Kant on todennut siihen suuntaan, että jos et tiedä, mitä ajattelisit, ajattele kuten kaikki muut.
Individualistinen ja yksilön arvoa korostava valtavirtaperinne on harhauttanut ajattelemaan, että meillä olisi runsaasti henkilökohtaisia mielipiteitä. Luultavasti suurin osa henkilökohtaisista mielipiteistämme seuraa yleistä ajatusta kuin susi laumaa. Kuten Stanislaw Jerzy Lec huomauttaa: "Rivistä nollia saa helposti ketjun."
Näyttää myös siltä, että asioiksi, joihin väitetään tärkeäksi ottaa kantaa, kohoavat usein kantaanottavan näkökulmasta niin periferiset kysymykset, että mielipiteen muodostamisen kiivaus ja kuumuus selittyy sillä, että asia ei kosketa henkilöä itseään. Meidän on helppo antautua sille, mikä ei haasta. Jos asia tulee lähelle, syntyy kuoreen vetäytymistä.
Suvaitsevaisuus on ollut viime vuosina muotina. Ja kukapa suvaitsevaisuutta vastustaisi? Mutta suvaitsevaisuus tahtoo kovin usein etsiytyä kohti teemoja, jotka ovat itsestä kaukana tai joilla ei ole kovinkaan merkittävää asemaa yhteisössä.
Kun suvaitsevaisuus ja konservatismi törmäävät, voi usein kysyä: onko nyt vapaampi hengittää tai menikö maailma pahemmaksi? Todellako?
Suvaitsevaisuus ja konservatismi ovat aineksia, joista mielipidetekniikka valmistaa pitsaa ja ihmisiä, joilla on sama pohja.
Suvaitsevaisuus on sitä, että suvaitsen jotakin. En siis itse harjoita, osallistu, kannata käsillä olevaa asiaa, mutta annan sille elintilaa, kunhan minun itseni ei pidä, siedän (tolerate).
Koska termi tuntuu hieman hierarkiselta ja herraskaiselta - suvaitsisiko herra tulla syömään? - ja suvaitsijan asemaa valtaistuimen näköiseksi kuvaavalta, voisi asennoitumisen nimen vaihtaa siksi mitä se usein on, piittaamattomuudeksi.
En suvaitse valkosipulia pitsassa vaan on hälläväliä, jos sitä on. Saa sitä laittaa.
Näillä huomautuksilla, jotka ovat yksipuolisia, myönnän, voi olla yhteytensä Bourdieun ideaan siitä, että uusliberalismi on vallankumoukseksi verhottua entisöimistä, jossa kaikkein konservatiivisimmat voimat nostavat päätään. Sen ajamisen keskeisin myytti on globalisaatio, joka merkitsee voimakkaimpien valtioiden vallan kasvua kaikkialla ja josta suurimman maksun maksavat eurooppalaiset työntekijät tuotannon siirtyessä halpatuotantomaihin. Asiaa suvaitaan ja parfymoidaan kielellisesti siten, että ei puhuta irtisanomisesta vaan keventämisestä ja sopeuttamisesta, joka palvelee pitkässä juoksussa yhteistä etua joka on mikä.
Suvaitsevaisuus sopii hyvin konservativismiin, sillä sillä jolla on, on varaa sietää kaikenlaista. Suvaitsevaisuuden ilmapiiriä on siksikin hyvä luoda, että omat toimet tulevat siinä suvaituiksi. Kunhan vain suuren enemmistön suvaitsevaisuus, kokemus itsestä arvovaltiaana, joka voi antaa suurpiirteisesti myöten, kanavoidaan teemoihin ja aiheisiin, joilla ei ole mitään merkitystä pörssissä.
On tietysti toisenkinlaista suvaitsevaisuutta. "Minä suvaitsen Leningradin filharmonikkoja", sanoi mummo Inkerinmaalla.
