Suomalainen uskonnollisuus on vähintään yhtä kalvinistista kuin luterilaista. Moni ajattelee ehtoollisen olevan pikemmin muistoateria kuin reaalisen läsnäolon tapahtuma, kuten reformoitu kirkko opettaa. Lisäksi Raamattu ja sen elämänohjeet ovat keskeisiä, kuten Calvin ajatteli. Se ei mene järkeen, ei uskoon, että Kristus olisi oikeasti sunnuntaina kirkossa ja että kristityillä ei ole erityistä moraalia.
Tämä sunnuntain teksti ja aihe, rakkauden kaksoiskäsky, liittyy näihin teemoihin olennaisesti. Luterilaiset ovat ajatelleet, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi on ihmiskunnan yhteistä moraaliperintöä, joka tiedetään ilman Jeesustakin. Ohje esiintyy esimerkiksi kongfutselaisuudessa. Moraali ja laki ovat maailmassa olemassa ja ihmisten tietoisuudessa, olipa näiden uskonnollinen asennoituminen mitä sitten onkin.
Eräs linkki luterilaisuuden ja kalvinismin välille kuitenkin solmiutuu. Luterilaisetkin uskovat, että vain yksi ainoa täyttää rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön täydellisesti. Yhteys häneen on ainoa tapa täydellistyä yleisen moraalin tiellä. Paul Ricoeur, joka oli hugenotti, ehdottikin, että rakkauden kaksoiskäsky on metaeettinen periaate. Se ei ole varsinaista etiikkaa, vaan luonnollisen moraalin täyttämisen taustalla oleva perususkomus.
Jotkut ovat viimeaikoina esittäneet, että kyllä itseäänkin pitäisi rakastaa. Vain itseään rakastava kykenee toisen rakastamiseen. Että pitäisi asettaa malliksi itseen kohdistuva rakkaus, jotta voisi tietää, miten toiseen tulisi suhtautua.
En tiedä, ajatteliko Jeesus niin. Minusta ei näytä siltä, että hän oli kovinkaan itseensä suuntautuva henkillö. Pikemminkin hänen väitetään luopuneen omista intresseistään.
Itserakkaudessa on sekin huono puoli, että se ei lopu koskaan. Jos ensin pitää rakastaa itseään, jääkö lähimmäisen rakkaudelle tilaa ja aikaa lainkaan?
