Eilisen blogin tarkkasilmäinen lukija varmasti tunnisti tyylilajin, josta se oli saanut vaikutteita. Hyvä kirjoittaja ei paljasta, mistä varastaa, mutta kukas tässä on hyvä väittänyt olevansakaan.
Olin lueskellut toissapäivänä Paavo Haavikon uutta teosta Ei. Siis kyllä, jonka on kustantanut WSOY. Pitkästä aikaa. Yleensä Haavikon teokset ovat ulospannut Art Houselta.
On ehkä kirjallisuudenhistoriaa, että Haavikko katsoo olevansa, tulkintani mukaisesti, jälleen kirjailija. "Asun kirjailijan talossa. Minä olen se kirjailija, jonka talossa asun...Sain ääneni takaisin kun aloin puhua, kuunnella ja kuulla."
Kirja käsittelee Suomen ja Venäjän suhdetta, Natoa, metsää ja puita. On lause, jonka mukaan Haavikko hakee Ruotsin alamaisuutta, mikäli Suomi liittyy Natoon. "Puolueettomuus on isänmaani."
Kirja väittää, että Suomi ei opi historiasta, koska se ei tee virheitä.
Se väittää, että istumme sen pöydän alla, jolla meitä koskevat päätökset tehdään.
Sen mukaan olemme soturikansa, ja Naton myötä muutumme osa-aika-amerikkalaisiksi.
Sille Naton osaamista ovat mitalien jako, antautuminen ja syyllisten etsintä. Muuta ei voi Natomailta oppia, paitsi pelkuruutta ja katkeruutta.
"Puuttuu vain päätös. Se tehdään. Ei. Siis kyllä."
Tuomas Forsbergin Nato-kirja (Ajatus 2002) oli valaiseva lukutapahtuma jokin aika sitten. Tajusin vasta siitä, että kyseessähän, hyvänen aika, on eurooppalainen puolustusjärjestelmä. Yleisissä mielikuvissa ja uutisoinnissahan Nato on lähinnä amerikkalaisten järjestö. Itse asiassa molemmissa näkökohdissa on totuuden juurta.
Tuomas Forsberg kertoo esipuheessa, että häntä on radio-ohjelmassa tituleerattu Nato-teologiksi. Taitaa johtua siitä, että hänen isänsä on dosentti Juhani Forsberg, joka on tehnyt hienon tutkimuksen Lutherin Abrahamkuvasta ja paljon muuta hyvää. Terveisiä Juusolle!
Naton perustamisen taustalla on Iso-Britannian, Ranskan, Hollannin, Belgian ja Luxenburgin keskinäiset sopimukset 1940-luvun lopulla. Alun perin Nato luotiin Euroopan turvallisuusjärjestelmäksi siten, että tehtävä oli pitää Venäjä ulkona, Yhdysvallat Euroopassa turvallisuusvoimana ja Saksa heikkona. Nyt tämä tilanne on muuttunut monella tapaa. Forsberg kirjoittaa: "Naton rooli muodostui 1990-luvun kuluessa eurooppalaiseksi kriisinhallintaorganisaatioksi, jolloin sen painopiste oli ennen kaikkea rauhanturvatyössä ja vaativimmissa rauhaanpakottamisoperaatioissa." (s. 81)
Forsberg viittaa Immanuel Kantin ajatukseen, jonka mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi keskenään. Siksi demokratian vahvistaminen on keskeinen osa turvallisuusjärjestelmän luomista. Lisäksi valtiot tulee sitoa muutenkin niin tiiviisti yhteen, ettei niillä ole syytä keskinäisiin sotiin.
Itse olen kasvanut ilmapiirissä, jossa yleinen asevelvollisuus on kyseenalaistamaton. En halua ostaa armeijaa vaikka saisin lottovoiton ja minulla olisi siihen varat enkä palkata muita puolestani sodan töihin. Koen puolustusvoimat Suomen alueen puolustustehtävää varten ylläpidetyiksi. En tahdo kuulua sotilasliittoihin. Rauhanturvatyössä kannatan YK:n toimintoihin osallistumista. En pidä tosiasiasta, että meillä on jo nyt kansainvälisen nopean toiminnan valmiusjoukko.
Tässä kaiketi edustan perinteistä käsitystä sodasta, joka ei ole moderni eikä globaali vaan nurkkapatrioottinen. Muuallapäin militääriset doktriinit lähtevät liikkeelle siitä, että aluepuolustus on vanhentunut ajatus ja myös sen rakentaminen kansanarmeijan varaan. Voi olla niinkin, mutta esimerkiksi kaksoistornien tuhoaminen osoittaa, miten haavoittuvia sellaisen doktriinin varaan lasketut yhteiskunnat ovat.
Meillä on ajateltu, kuten puolustusministeri Kääriäinen taannoin lausui, että Suomen salainen ase on taitava kansa. Missään ei saada hetkessä kasaan sellaisia militäärivoimia kuin siellä, missä juttu perustuu siviilitaitoihin.
Se nähtiin 1940-luvulla. Suomalaisilla oli muun muassa sellainen siviilitaito kuin korvien pesu, sauna ja lämpimiä vaatteita sekä metsämiesten erätaitoja.
Kiistelin kerran Suomen puolueettomuudesta erään vähäistä sotilasminääni tutkineen jenkkimajurin kanssa Washingtonissa. Hän katsoi minua kuin punaupseeria ja jankutti, että tehän olitte jäseniä Varsovan liitossa.
Jäsen tai ei, sellaisena Suomea laajalti pidettiin. Sama taitaa liittyä Natoon, jonka kanssa Suomella on kumppanuusohjelma ja yhteensopivuus siten, että lähinnä kypärän merkki tarvitsisi vaihtaa, jos liitytään.
Voi olla, että siinä käy, kuten Euroopan Unionin jäsenyydessä. Suomi jatkaa perinteistä linjaa ja liittyy, kuten se liittyi EU:iin, vastahakoisesti, myös Natoon. Sen vastaus ei ole Ei. Siis kyllä. vaan se, joka sanottiin valvontakomissiolle: Kyllä, mutta. Näin tulee esimerkiksi äänestäjien kahtiajakautuminen EU-jäsenäänestyksessä tulkita. Jos hieman yli 50 % kannatti ja hieman alle vastusti jäsenyyttä, Suomen yhteistahto EU:n jäsenyyden osalta oli, että tahdomme olla EU:n jäsen, mutta emme pidä siitä.
Puolueettomuus on kummallinen ajatus. Kun Suomella oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, sanottiin, että oltiin puolueettomia. Kun tehdään uusia sopimuksia uusien kumppaneiden kanssa, tätä sanotaan puolen valitsemiseksi. Vanhan tavan mukaisesti voisi ajatella myös siten, että Suomi on Euroopan Unionin puolueeton jäsen.
Onkohan Suomen puolueettomuus lähinnä vain venäjänpolitiikkaan liittyvä termi? Kuta tiiviimmin olemme Venäjän kanssa tekemisissä, sitä puolueettomammiksi muutumme. Mitä väljempi sen valta on meihin, sitä sitoutuneempia ja puolueellisempia olemme.
Tosin sama pätee myös Ruotsiin. Ruotsin ja Naton suhteet ovat olleet likeiset, vaikka asiasta ei ole liiemmin rupateltu.
"Ensin menetimme rahaa, sitten maata, ja nyt lopuksi meni järki, ja aluksi, Haavikko lausuu." Onkohan hän lukenut Eero Huovisen tutkielman Ei on kyllä (Kirjapaja 1999)? Ei. Siis kyllä.
Itse ajattelen, että siedän jotenkuten vastauksen kyllä, mutta, mutta jos minulta kysyttäisiin, sanoisin kuten nykyinen valtiojohdon linja on: Kyllä. Siis ei.
