Pitäisi kirjoittaa hyvinvoinnista erääseen koosteeseen, josta ei tule vielä mainita. Siksi tuskailen kirjapinon kanssa.
Stakesin Suomalaisten hyvinvointi 2006 ilmestyi keväällä. Paremmin menee kuin kuuna päivän valkeana. Uusiakin ilmiöitä on: tulo- ja omistuserojen kasvu, suhteellisen köyhyyden kasvu, lapsiperheiden huonontunut asema ja nuorten pahoinvointi.
Hyvinvoinnin keskeisiksi osatekijöiksi luetellaan terveys, taloudellinen toimeentulo, työ, koulutus, asuminen, turvallisuus ja sosiaaliset suhteet.
Ne muistuttavat osittain vanhoja sosiaali-indikaattoreita ja elintason mittausta, joka oli keskeistä Heikki Wariksen teoksessa Muuttuva suomalainen yhteiskunta (WSOY 1968). Mutta ne yhdistyvät Erik Allardtin teoksen Hyvinvoinnin ulottuvuudet (WSOY 1976). laadulliseen näkökulmaan, josta Suomi vielä nykyisinkin tunnetaan hyvinvointitutkimuksen kentällä. Ei suinkaan education, education, education, vaan Having, Loving, Being.
Siihen liittyen, että ei tässä nyt sentään ihan vain human doing olla vaan myös human being, kiinnostavia uusia teemoja ovat Pauli Niemelän ryhmän pitkäaikaisen tutkimusprojektin tulos Inhimillinen turvallisuus (Vastapaino 2000). Uutta korostusta kuvastaa myös piispa Eero Huovisen juhlakirja Näky suomalaisesta hyvästä (WSOY 2004). Lähes joka artikkeli siinä jauhaa sosiaalista pääomaa. Olen hieman epäileväinen sosiaalisen pääoman ohjelman suhteen, sillä se tuntuu jonkinlaisesta psykoekonomialta, jossa kaksi hyvin kyseenalaista ja konfuusia tieteenalaa, psykologia ja taloustiede, viettävät häitään.
Esping-Andersenin tunnettu jaottelu hyvinvoinnin kolmesta tekijästä on kätevä. Hyvinvoinnin tekijät ovat perhe, markkinat ja valtio. Yhdysvalloissa markkinat ovat vahva tekijä ja valtio vähäväkinen. Keski-Euroopassa markkinat ja valtio ovat lähempänä toisiaan, ja perhe on töissä käyvän miehen tukija. Puhutaan pohjoismaisesta mallista, jossa valtio on vahva verotulojen kautta. Mutta näyttää siltä, että Suomi on oma lukunsa.
Suomi on muuttunut jonkin verran uusliberalistiseksi yksiarvorationalistiseksi (talous/kilpailukyky) maaksi ja poikkeaa pohjoismaisesta moniarvomallista. Mutta aina täällä on ollut rajat raukemmat kuin maassa, jossa ABBA soi ja on hela tiden sommartiden hej hej.
Se minua mietityttää, että onko hyvinvoinnin ulottuvuudet määritelty oikein. Mietin myös sitä, miten hyvinvoinnin käsite suhteutuu perinnäiseen moraalifilosofiseen eudaimoniaan, onnellisuuteen. Hyvinvointi on de facto moraalikäsite. Keskusteltaessa hyvinvoinnista ei voida väistää moraaliteorian ongelmia, jotka tunnetusti ovat vaikeita ja sekavia.
Nyt on käynnissä aihepiiriin liittyvä kunta- ja palvelurakenneuudistus, joka oli hajota omaan mahdottomuuteensa, keskusteluun kuntien koosta. Jotakin on tehtävä, sanovat kaikki yhdestä suusta. Mutta jos ei kysyttäessä anneta selkoa, millaiseen tutkimukselliseen perustaan usko 20 000 minimiin liittyy, herää kysymys, onko kyse mielivallasta. Ja jos on niin mistä mielivalta syntyi? Kävikö se niin, että jotakin balsamia tuli haavoihin saada, kun kuntakoon määrittäminen me miekalla piirrämme rajan -henkisesti ei toiminutkaan demokraattisessa yhteiskunnassa? Jäi kuin aaveeksi tästä pettymyksestä, lohdutuslahjaksi, Eskon puumerkiksi?
Toinen mahdollisuus on se, että uskomus minimilukuun on rationaalinen. Sen selventämiseksi tietoperusta tulisi julkistaa, jotta suomalaisten kannalta tärkeään asiaan, hyvinvointiin, ei jäisi ikävää arpea.
