Kappas, Raittila on laatinut kirjoittamisoppaan. Ehkäpä sen hutaisen iltapalaksi ja vertailen muistoihin Waltarin teoksesta Aiotko kirjailijaksi? Taitaa olla välikauden työ, mutta päivittää mukavasti kirjailijakuvaa.
Siihen tapaan mietiskelin laittaessani Hannu Raittilan Kirjailijaelämää (WSOY 2006) salkkuuni.
Ja kattia kanssa. Teos huijaa lukijaa ja tapahtuu se, mistä Raittila lausuu: "Kirjailija on sika joka syö kaiken kirjallisuudeksi."
Teos alkaa vakuuttavan oloisella, uusasiallisella esipuheella. Raportoi alkusivut kirjailijauran aloittamisesta radiossa rahattomien ja ammatitonten nuoruusvuosien päälle, analysoi television ja radion luonnetta kanavina, joilla ei ole mitään omaa sanottavaa, vaan jotka riippuvat tyystin sisältötuotannosta.
Raittila liittää kirjaansa apurahahakemuksia, selvityksiä, lausuntoja ja työsuunnitelmia, kirjeitä kirjailijakavereille ja kustantajalle, selostaa niitä, arvioi ja vie tarinaa eteenpäin siten, että yhtäkkiä lukija hätkähtää: tämähän on täyttä fiktiota. Ja mitä enemmän sivuja, sitä suuremmaksi fiktio kasvaa ja fakta vähenee, kuin Bolero.
Työ muuntuu multimediaksi jossa on kaikki. Se on yhtä hyvin romaani kuin novellikokoelmakin, esseesarja, kuunnelma kuin omaelämäkerta ja kirjallisuusteoriakin. Kaikki tämä lähes povitaskuun mahtuvassa koossa.
Samalla se on dramaattinen selviytymistarina, jonka keskellä menestynyt kirjailija joutuu tilanteeseen, jossa ei ole apurahaa, ei hyvää myyntiä ei näyttäviä palstoja lehdissä. On kuin Kannaksen keskityksessä, josta opettajani Teinonen totesi, että se oli nuorelle miehelle yhtä juhlaa. Kun majuri von Essen tuotiin joukkosidontapaikalle, hän heitti veret kypärästä ja totesi: "Ei tämä kannata. Kouvolan asemanhoitajakin on majuri ja silläkin on VR 3."
Kirjailija alkaa suunnitella kirjaa Kirjailijaelämää, josta tulee tarinan nimi ja roolihenkilö. Sekin hylätään, kunnes asia kääntyy parenpaan suuntaan ja kirja syntyy, kirja joka on samalla suunnitteilla, tehtävänä ja valmis.
Teoksen rakenne on kiinnostava. Se on ajankuva, joka todellakin vastaa multimediakonetta.
Samalla teos sisältää runsaasti toinen toistaan huikeampia näkyjä ja teorioita. Erityisen kiinnostava on Raittilan omien romaanien, Suomisarjan selostus. Raittila elää vanhan Suomen rajalla, jota ei enää ole. Hän soveltaa niin sanottua spektaakkeliyhteiskunnan teoriaa, jonka mukaan kaikki on elämystuotantoa. Elämäkin on riistetty ihmisiltä, tuotteistettu ja myyty näille takaisin. Suomi on suuri teemapuisto, maailman suurin pusikko, jota myydään ihasteleville tajuntateollisuuden kuluttajille.
Tässä spektaakkelissa Raittila elää maatilallaan Mikkelin lähellä ja liittää sen kustannukset kirjailijan veroilmoitukseen. Onhan maa tuottanut hänelle nimenomaisesti kirjallista materiaalia. Hyvä romaani myy 10 000 kappaletta, josta jää käteen noin 3000 euroa vuodessa, lisäksi apurahat, opetustyöt ja esiintymiset rahoittavat kirjailijan elämää. Leipä lähtee tässäkin tapauksessa maasta. Ilman Zetorin korjaamista ei ole mitään kertomista.
"Maa on muuttunut Vihtori Kosolan päivistä ja kysyy nykyään hyvinkin, mitä sen kyntäjä puhuu tai kirjoittaa. Juuri sitä minä tein: puhuin ja kirjoitin maataloudelleni lisäarvon. Kehitin siitä esityksen, jota levitettiin Yleisradion välityksellä satojen tuhansien ihmisten yleisölle. Tässä on olemassaoloani perustellut ruuanlisä: elämysulottuvuus, jonka olen koettanut omaan jyvääni liittää."
Se on radikaali idea: virtuaalimaailma seisoo jalat maassa kiinni. Ehkä tästä johtuen vain Suomessa ja suomeksi voi tehdä kaunokirjallisuutta. Saksaan ja englantiin ei Tuntematon sotilas käänny, sillä ne eivät ole kaunokirjallisia kieliä vaan maasta irronneiden ihmisten todellisuuksia. Siitä syystä kaunokirjallisuus on sivistysmaissa vasta syntymässä. Ne ovat vasta nyt tulossa sille kehitysasteelle, jolla Suomi on ollut 150 vuotta, maassa. Suomi, jossa romaanitkin ovat kännyköitä.
Minulla on kokemus, että ymmärrän aikaa paremmin ja olen saanut vinkin selviytyäkseni siitä. Kiitos kirjasta!
