Latasin mielen liitetiedostoksi Jaakko Syrjän teosta Muistissa Väinö Linna 1 (WSOY 2004). Siinä selostetaan Linnan kehitystä Urjalasta tamperelaiseksi työläiskirjailijaksi Tuntemattomaan Sotilaaseen asti, tilanteeseen, jossa koko Manse veisasi: Väpi ompi Linnamme! Erityisesti esikoisteosta Päämäärä koskeva selostus on kiinnostava, sillä se valaisee Linnan omaa sieluntilaa vuosina, jolloin hän sodasta palanneena tehdastyöläisena luki kirjan pari vuorokaudessa, lähinnä filosofiaa, ja opetteli kirjailijaksi.
Aika Linnan perheessä oli kovaa. Mies päivät tehtaassa töissä, iltapäivät, illat ja yöt tupakka hampaissa ja kahvikuppi tärisevässä kourassa lukemassa ja kirjoittamassa. Kerran Linna rentoutui ja näppäili mandoliinia. Tuolloin vaimo otti mandoliinin ja paiskasi sen seinään. Mandoliini lähti, mutta Väinö jäi.
Syrjän teokseen sisältyy myös lainaus ensimmäisestä kappaleesta kirjoitusvihkosta, jonka Linna aloitti jatkosodan aikana. Jo se tuo ilmi Linnan sukulaissieluisuuden Beethovenin kanssa, hieman naiivin pateettisuuden, joka sijoittaa pienen ihmisen tarinan jylhään maisemaan. Siellä ovat Jumala ja eversti sekä Urjalan murre, joka nousee hieman hymyillen ylhäisiin sävelkorkeuksiin.
Kuka kukin on on ollut kansallisurheilulaji ja olen lukenut siitä jonkun tutkimuksenkin. Kerrattakoon se nyt vielä tässäkin, että piispa Jukka Malmivaara ei ollut Lammion esikuva. Ihmettelin itsekin joskus tätä typerää ajatusta ollessani tekemisissä Malmivaaran kanssa. Hän oli karismaattinen sotaurho ja everstiluutnantti, valoisa, vaatimaton ja ystävällinen. Kalevi Lyytinen, joka oli pappina Malmivaaran pataljoonassa, totesi muistotilaisuudessa, että miehet suorastaan pitivät tästä. Kai senkin saa jo kertoa, mitä piispa totesi viimeisessä julkisessa esiintymisessään Kuopion tuomiokirkossa, kun hänelle ojennettiin seurakuntien juhlakirja. Hän hieman horjahti ja joku tarjosi tukea. Siihen Malmivaara, kuin hengelliseksi testamentikseen: "Ei tehdä tästä teatteria."
Suoraa esikuvaa Lammiolla ei ole. Hänessä yhtyy fiktiivinen hahmo useisiin aspekteihin, joita suomalaiset sotilaat pitivät vastenmielisinä. Myöhemmin on syntynyt kyllä henkilöitä, jotka kävisivät Lammioksi. Tasa-arvon aikakautena on lupa todeta, että eräät heistä ovat naisia, vasitenkin akateemisia. Ainoat suorat esikuvat ovat Koskelalla ja Rokalla. Koskela on Einari Kokkonen Nilsiästä ja Rokka Viljam Pylkäs.
Syrjän huomautuksen, jonka mukaisesti Sarastie on upseerihahmoista kiinnostavin, tapaisesti olen joskus itsekin miettinyt. Sarastie on alussa korkealentoinen ja höpsö. Mutta hän syvenee romaanin myötä kiinnostavaksi johtajakuvaksi, joka olisi Reserviupseerikoulussa monitahoisempi arkkityyppi kuin Koskela, joka ei ollut jermu eikä purnari, mutta kapinoi hiljaa: "Jaahas, minä välitän käskyn."
Sinänsä Koskelassa yhtyvät eräät ideaalit, joita suomalaisessa upseeriajattelussa korostettiin sodan aikana. Niihin liittyvät opit tulivat Ranskasta, jossa merkittävä osa suomalaisista vuosisadan ensivuosikymmenillä koulutetuista upseereista oli opiskellut. Ehkä tärkein teoreetikko saksalaisesta ja venäläisestä johtamistavasta poikkeavan henkilöjohtamisen alalla oli Heinrichs. Hän ei pitänyt herran ja hidalgon etäisyyttä alaisiinsa. Puhuttiin Heinrichsin perheestä. Oli kyse läsnäolevasta ja osallistuvasta johtamisesta, jossa välitetään siitä, mitä ihmisille kuuluu.
Syrjä kertoo Linnan todenneen, että on kirjoitettava niin, että paperi häviää näkyvistä.
Linna oli realisti ja yhteiskunnallinen kirjailija. Lukijan näkyvistä todellakin paperi häviää ja mieli kuvittuu henkilöhahmoista ja tarinoista.
On kuitenkin myös toisenlaista paperin häviämistä todellisuuden tieltä. Se liittyy kolmeen vanhaan naiseen: Ellen Thesleff (1869-1954), Sigrid Schauman (1877-1979) ja Helene Schjerfbeck (1862-1946).
Thesleff lausui: "Absoluuttinen kauneus on olemassa: se on niin korkealla, ettei totuus sitä koskaan tavoita." Esimerkiksi vuodelta 1912 olevassa maalauksessa Helsingin satama on jäljellä vain olennainen.
Schaumanin töitä on luonnehdittu sanomalla, että ne "kylpevät paratiisillisessa valossa." Niissä ääriviivat miltei katoavat ja ulkoisen vision sijalle asettuu sisäinen näkeminen.
Schjerfbeck teki 36 omakuvaa, joissa taiteilija vähitellen häviää todellisuudesta ikuisuuteen.
Näin siis Tuntematon sotilas vei mietteet Tuntemattomaan Taiteilijattareen, romaaniin, jota on kirjoitettu pitkään ja jota edelleen kirjoitetaan, sen koskaan valmistumatta.
Sigrid Schaumanista on kiva juttu. Hän tonttuili 1950-luvulla Helsingin kaduilla. Konstaapeli puuttui asiaan ja kysäisi siinä yhteydessä, että onko täti ollut aikaisemmin poliisin kanssa tekemisissä. Schauman vastasi: "Viimeksi silloin, kun veljeni ampui Bobrikovin."
