Lapsena jouluaattoisin ruumista särki. Oli kirkko, jouluateria, sukulaisten keskustelua, vaan pukkia ei näkynyt, kuulunut. Muutama tunti jouluaaton iltapäivästä oli yhtä hikeä ja nykimistä. Koska se tulee?
Odotus oli hienoa aika, johon oppi. Se toistui vuosikausia. Ilman sitä paketit, joista harmillisen moni oli pehmeä, eivät olisi tuntuneet yhtä hyviltä.
Äsken tilasin kommunikaattorin, sen kuuluisan laitteen, jossa on pc ja kamera sekä puhelin. Odotan jännittyneenä elämänmuutosta, jossa matkalta sähköpostin laittaminen ei enää edellytä kannettavan käynnistämistä, matkustaminen tämän verraten suuren laitteen rahjaamista.
Rakennustoimikunnan kokouksissa olen käyttäytyvä tyynen professionaalisesti kuni insinööritoimiston tyypit kun avaan kommunikaattorin kannen ja tilaan RT-kaavakkeen netistä.
Siellä on laskin, siellä kalenteri, siellä wordin suomat mahdollisuudet ja muistilaput, knoppitiedon varmistamisen mahdollisuus Wikipediasta ja Augustinuksen opera omniasta.
Parasta kuitenkin on tässäkin odotus.
Muutaman vuoden kuluttua kommunikaattorin on korvannut joku toinen vehjes.
Niin kävi, kun syksyllä 1984 hankin sähkökirjoituskoneen ja ajattelin, että tästä se lähtee ja tähän se päättyy.
Jo samana syksynä oli opiskelijoilla käytössä pc:t.
Ensimmäinen pc, jota käytin, sijaitsi Helsingin yliopiston tietokoneluokassa. Kirjoitin seminaariesitelmää. Opettelin niitä ctrl-F7 -komentoja liudan. Aiheeni oli Wittgensteinin mielenfilosofia, jota koskevat Bemerkungen über die Philosophie der Psychologie 1 & 2 olivat vastikään ilmestyneet. Aloitin perehtymiseni Wittgensteinin ajatteluun huomautuksesta "onko minulla oltava lehmä tietääkseni että jollakin toisellakin on lehmä?" En tiennyt, miten koneen näppäimistöllä lyödään ü. Olin huomautusten suhteen ihan yy.
1989 ostin Macin, joka oli helppokäyttöinen. Eipä aikaakaan, kun tuli windows.
Ensimmäiset vaiheet kunkin kanssa ovat olleet parhaimmat. Ja katso: yhtäkkiä uusi on rojua. Niin käy monien asioiden suhteen täällä minkä tähden alla. Kyborgien elämässä, koneiden elämässä, ainakin.
Vain yksi pysyy. Hankin sellaisen itselleni viime kesänä. Heinähanko. Heinähankoon nojaten seisoin helteessä 19. vuosisadan pielessä katsellen unohtuneelle tienpätkälle, jota pitkin Aleksanteri I ajoi vuonna 1819. Odotin, että mutkasta ilmestyisi kulkuri. Syksyllä ilmenisi, että kulkuri onkin maisteri.
