Olen uskonasioissa sikäli alussa, että Jumalaan ja Jeesukseen uskomisen askarruttamisesta en ole vielä edennyt Raamattuun uskomiseen, ainakaan kaikessa pleeroomallisuudessaan, mutta kristityllähän saa olla myös puutteita.
Teologianopettajani Haikola sanoi, että mitä sitä taskukirjaa tutkimaan, lukekaa nyt edes Nikomakhoksen etiikkaa, jotta saisitte aikaan jotakin hyödyllistä. Maailmassahan on 10 000 eksegeettiä jokaista raamatunsivua kohtia ja eipä siitä oikein mittään sellaista tutkimuksellisesti ilmene mitä ei Sievissä jo tiijettäisi
Ehkä niinkin, mutta jos taskukirja, niin voisiko asian yrittää saada pähkinänkuoreen?
Tähän on vastattu, että kyllä kyllä: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän." Siteeraan ulkomuistista, vanhasta käännöksestä. Nykykielinen käännös on tämä: "Poiché Iddio ha tanto il mondo, che ha dato il suo unigenito Figliuolo, affinché chiunque crede in lui non perisca, ma abbia vita eterna."
Suosittelen Raamatun lukemista ja kannatan asiaa. Kunhan luetaan myös patristiikkaa ja keskiajan teologiaa sekä nykyisestä ajattelusta tieteenteoriaa, joita muuten ei yleensä lueta, ellei joku ole huomannut. Sillä yhden kirjan miestä varo (Tuomas) ! Ettei kävisi siten, että olet hyvä mies, mutta lukenut väärät kirjat (Haikola).
Kerron pari asiaa Wikipediatyyliin:
Raamattu on kokoelma kirjoja, jotka ovat syntyneet parin vuosituhannen aikana. Vanha testamentti on muodostunut ajanlaskun alkupuolella nykyiseen asuunsa ja Uusi testamentti 300-luvulle jKr. mennessä.
Vanhan testamentin kirjat jakaantuvat lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin. Se piirtää aikajanan, joka alkaa patriarkkakertomuksista, Egyptin orjuudesta ja sieltä lähdöstä (Exodus), kulkee tuomarien ja kuninkaiden aikaan (Daavid, Salomo, Jerusalemin temppeli, noin 1000-900 eKr.), valtakunnan jakautumiseen eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan ja pakkosiirtolaisuuteen (500 eKr.).
Vanhan testamentin ajan maailmanvallat olivat Assyria, Babylonia, Persia ja Kreikka.
Maailman luominen esitetään kahdesti niin sanotun Jahvistin ja Pappiskirjan kertomuksin. Ensimmäinen luomiskertomus esittää maailmankaikkeuden luomisen tarkassa järjestyksessä, toinen luomiskertomus sisältää ihmisen luomisen. Kertomuksen ovat oman aikansa kosmologiaan liittyviä kuvauksia, itse asiassa melko nuorta ainesta Vanhassa testamentissa, vaikka sijaitsevatkin heti alussa. Kirkkoisät selittivät niitä vertauskuvallisesti.
Patriarkkakertomuksissa teemoja ovat esimerkiksi Abraham-Aabraham ja tämän uskon koettelu, niin sanottu Aabrahamin uhri, Saara, joka tuli vanhana raskaaksi, Iisak, Eesau ja Jaakob, muun muassa perimyskysymykset, Joosef, joka eli Egyptissä unienselittäjänä ja Ismael, joka on 'muslimien' kantaisä.
Profeetoissa erotetaan kolme 'aaltoa'. Israelin tuhoa julistavat profeetat, esimerkiksi 700 eKr. Aamos ja Jesaja, pakkosiirtolaisuuden aikana eläneet profeetat kuten Jeremia ja pakkosiirtolaisuuden jälkeen eläneet profeetat kuten niin kutsuttu toinen (ja kolmas, eli deutero ja trito) Jesaja. Profeetat olivat yhteiskunnan tilannetta tulkinneita henkilöitä.
Viisauskirjallisuutta ovat Sananlaskut, esimerkiksi "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", psalmit ja Saarnaaja, jonka mukaan kaikki on turhuutta sekä Jobin kirja, joka kysyy, miksi Jumala sallii hurskaan joutua tappiolle.
Apokalyptiikkaa (apokalypsis, paljastaminen) on Danielin kirja, jossa Saatanasta tulee oma pahan lähteenä toimiva persoonansa ja joka sisältää jaon tämän- ja tuonpuoleiseen sekä ylösnousemususkon. Kirja on kirjoitettu syyrialaisten hallituskaudella Jerusalemin temppelissä harjoitettua synkretismiä vastaan. Apokalyptiikkaa on myös Uuden testamentin loppuun sijoitettu Johanneksen ilmestys. Se annetaan 7 seurakunnalle. Se sisältää 7 sinettiä, 7 vihan maljaa, 7 torvea eli arvostelee sopeutumista 7 kukkulan kaupungin, Rooman, elämänmenoon. Siellä hallitsee keisari Nero, jonka tunnus on 666.
Uudessa testamentissa on kertovaa kirjallisuutta (evankeliumit, apostolien teot), opetuskirjallisuutta (kirjeet) ja apokalyptiikkaa. Sen varhaisinta ainesta ovat Paavalin kirjeet.
Paavalin aitoja kirjeitä ovat 1. Tessalonikalaiskirje, Galatalaiskirje, 1-2 Korinttolaiskirje, Roomalaiskirje, Filippiläiskirje ja kirje Filemonille. Paavali teki neljä (?) lähetysmatkaa ja ilmeisesti kuoli Roomassa vuonna 64. Hän oli entinen fariseus. Hänen teologiansa keskeisiä teemoja ovat pikainen lopun odotus, vanhurskauttamisoppi, laki ja uusi elämä Kristuksessa (kr. hen) Kielteinen suhde naisten toimintaan seurakunnassa on jälkipaavalilaisista kirjeistä.
Evankeliumeja ovat synoptiset evankeliumit (synopsis, katsoa yhdessä) Markus, Matteus ja Luukas. Johannes on 'hengellinen evankeliumi'. Markukselle Jeesus on kärsivä Jumalan Poika ja evankeliumi viritetty niin sanotun Messias-salaisuuden varaan. Matteukselle Jeesus on ennustusten toteutuma. Luukaksellee hän on köyhistä välittävä parantaja. Kuvaukset Jeesuksen syntymästä ja ylösnousemuksesta vaihtelevat eri evankeliumeissa.
Tietoja Jeesuksesta: syntyi noin 7-4 eKr., julisti Jumalan valtakuntaa ja lupasi sen pahoillekin sekä paransi. Hän oli juutalainen, joka uudisti juutalaista rukouskäsitystä, pasifisti, joka ristiinnaulittiin roomalaisten toimesta. Tärkeitä Jeesuksen opetuksia sisältyy Vuorisaarnaan, Isämeidän-rukoukseen ja vertauksiin.
Kommentaariksi suosittelen Sören Kierkegaard, Pelko ja vavistus, suom. Torsti Lehtinen, WSOY 2001 sekä Mika Waltarin romaania Valtakunnan salaisuus.
Psalmi 23 on sivulla 625, Aamoksen viides näky sivulla 1015 ja Paavalin puhe Ateenan Areiopagilla sivulla 186 (numerointi alkaa Ut:ssa uudelleen).
