80 vuotta täyttänyt YLE herättää vakavan kysymyksen ikärakenteen muuttumisesta ja siitä, että kuinka kauan tuonikäisiä käytetään niin sanottuna huikeana voimavarana yhteiskunnassa.
Kuten varmasti suurin osa ikäluokastani, olen katsonut elämäni aikana televisiota erittäin paljon. Joitakin vuosia sitten siirsin laitteen pirtistä ylisille, jotta se ei olisi koko ajan kuin mikäkin perheterapeutti tunkeutumassa yksityiselämääni.
Samanaikaisesti olen harmitellut sitä, että miksi töllöstä ei tule enää mitään katsottavaa, kuten aina ennen. Kotikatua katselen, sillä asuin pitkään entisessä naapurissa Johanneksen kirkonkylässä kaupungissa jonka nimi on Helsinki, Hovimäkeä, joka on ylinäytelty, mutta mukava historiallinen pala, Itsevaltiaita, Uutisia. Jep, siinä on tietysti paljon ja pitäisikö muka enemmän ollakaan. Lupamaksunkin olen maksanut, joten turha yrittää.
Silti olen mietiskellyt parin viime vuoden aikana, että taitavat todella ajaa YLE-ressua alas, kyllä tarjonta on sen verran köyhää.
Ilmeisesti on muita kanavia kuten Yle-teema, jotka tarjoavat runsaammin ja monipuolisemmin. En pääse niihin käsiksi, koska en ole hommannut digiboxia tai muuta vastaavaa laitetta. Edes nelonen ei näy.
Olen laskenut, että kun se suuri päivä koittaa, analogisia televisioita saa varastot tyhjiksi ja niihin halvan digiboxin. Ehkä ne siinä vaiheessa ovat säätyneet siihen säätyyn, ettei kaltaiseni teknologisen imbesillin tarvitse olla säätämässä niitä itse tai muuttamassa niiden kohta vanhentuvia asetuksia.
Ja jos ei strategia pure, luulisi myös digitelevisioiden hinnan laskevan kovaa vauhtia kunhan homma on ohi. Jonkun kuukauden pärjää televisiottakin, onhan tätä ylenannatusta, katsomisen arvoisen ohjelman vähittäistä saneerausta, tullut seurattua jo parisen vuotta.
Kohta on käsillä hirmumäärä satelliitista tulevaa kuvavirtaa. Kuka sitten enää YLEä katselee?
Vai onko niin, että tuhkasta nousee uusi virallinen kanava, jolla kerrotaan hallituksen mielentiloista ja suunnitelmista? Ennen oli helppoa, kun ykkönen kertoi miten asiat ovat, kakkonen miten niiden pitäisi olla ja kolmonen miten olis kiva. Nyt on pojilla kova benchmarkkaus, kun kanavia on satoja.
Toisaalta, kun maikkari aikoinaan tuli ja radioon uudet kanavat, heilautus ei ollut ainakaan heti erikoinen. Ei se ehkä tulevaisuudessakaan suuri muutos ole, jos kanavia on kotona kuin hotellissa.
Olen jo todennut, että minulla on jotakin kuvia vastaan. Ei maalauksia, ei Kari Haklin ottamia valokuvia, ei elokuvia vastaan. En pidä tiedotusvälineiden kuvallisuudesta. Jotenkin pidän radiota ylipäänsä parempana kuin televisiota.
Tämä on outo reaktio ja muistuttaa 700-luvun ikonoklastista riitaa, jossa kuvia vastaan esitetyt argumentit olivat vähintäänkin kummallisia. Mutta tarkemmin katsoen kysymys oli myös kulttuurin suunnan määrittämisestä. Meitä intiaaneja, joiden sielu menee valokuvassa, alkaa ilmeisesti olla vain viimeiset.
Tiedotusvälineiden kuvakeskeisyys ja myös oppikirjojen kuvien tulva on kokemusmaailmassani sukua pornolle, erotiikan katoamiselle, mielikuvituksettomuudelle. Olen kirjallinen ihminen, joka tahtoo kuvitella. Ja olen analyyttisen filosofian kasvatti, joka on sisäistänyt ajattelun propositioteorian ajattelun kuvateorian sijasta. Mieli on laskukone eikä galleria tai teatteri. Tosin olisi hyvä, jos nämä teoriat pystyttäisiin yhdistämään rationaalisesti kiinnostavalla tavalla, koska kuvittelen, siis ajattelen.
Kun informaatio kasvaa, tieto vähenee. Informaatio on rakenne, johon sisältyy mahdollisuus, että se on tietoa, mutta se ei välttämättä ole sitä. Informaation kulkua on kun valo sammuu ja tulee takaisin päälle. Tietoa on se, mikä pitää paikkansa eli on siis totta. Kuvat ovat informaatiota. Mutta kaikkitietävä Jumala loi Sanalla (Augustinuksen mukaan yhdessä ikuisuuden momentissa, mikä kreationisteille tiedoksi kerrottakoon)
Puhuvat jo, että pitää sisällyttää opetussuunnitelmiin medialukutaidon perusteet. Kyseessä on kehitys, johon liittyen kaunokirjoitusta opetetaan kohta vain kansalaisopiston kädentaitojen kurssilla. En tiedä, miten maailma muuttuu, mutta toivon, että tapoja erottaa tieto informaatiosta opetettaisiin entistä enemmän.
Jos olisin Erno Paasilinna, kirjoittaisin näin: informaatio eroaa tiedosta siten, että se on kuin laukaus päähän. Kulkee silmien välistä ja jättää henkiin.
