Tässäpä vieno tietokilpailukysymys: arvaa, miltä vuodelta seuraava runonkatkelma on:
Olen vielä kaukana./Huomenna saavun./Hei, minun matkalaukkuni, irivinaamainen
reppuni,/hei, ystäväni matkasauva:/huomenna saavumme./Ihan aikaisin./Juuri kun ukko kirkonvartija aukaisee tapulin/luukut.
[...]
Oikea vastaus ei ole: Kanada. Se ei myöskään ole: 1950, -80 tai -90. Annan 5 pisteen vihjeen: Runon kirjoittaja oli naimisissa ensin Elsa Enäjärven ja sitten Aale Tynnin kanssa. 4 pistettä: hänen elämänkertansa on samanniminen kuin runon ensimmäinen rivi.
Runo on vuodelta 1925. Se on noin 80 vuotta vanha. Se ilmestyi P. Mustapään esikoiskokoelmassa Laulu ihanista silmistä. Tähän se on kopioitu teoksesta Kootut runot (WSOY, 7. p. 1998). Katson, että olen siteerannut sitä hyvää tapaa noudattaen ja tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa eikä siis kyse ole sellaisesta kappaleen valmistamisesta ja yleisön saataviin saattamisesta johtimitse tai johtimitta, joka voitaisiin katsoa tekijänoikeuslain vastaiseksi teoksi ja siis varkaudeksi. Kyseessä on kirjallisuusesittelyyn verrattava laissa luvallinen siteeraus ja tarkoituksenani on näyttää, miten moderni P. Mustapää oli ja herättää kysymys, miksi juuri 20-luku oli samanlainen moderni vuosikymmen kuin 50-luku.
Samaan aikaan, vuotta aikaisemmin, Eino Leino kirjoitti tällaista:
Maantietää matkaa/kirjaton, karjaton mies./Kruununkin kyyti/liika ois hänelle kenties,/outoja hänelle kun on/isänmaa, kotipaikka ja lies,/puolue, perhe ja muu,/verot, verka ja velka ja ies.
Lähde on Eino Leino, Laulun lahja (Karisto, 4. p. 1988). Voi olla, että Leinoa luetaan kauemmin kuin P. Mustapäätä. Onhan Löysäläisen laulu oikeasti Suurta Runoutta. Siitä huolimatta: Leinon runon ajoituksen tunnistaa. Ei kukaan Vexi Salmea lukuunottamatta koettaisi vakavissaan kirjoittaa nykyisin kuin Leino. Mutta P. Mustapää tuntuisi nykyisinkin luonnolliselta asioiden esittämisen ja ilmaisemisen tyyliltä.
Selasin P. Mustapään Koottuja runoja tässä taannoin, kun olin leinolainen istuja pitkän illan. Hittejä ovat tietenkin Pieni kansanlaulu, jossa ei ole sanoja laisinkaan ja muut läkkiseppä Lindbladin tarinat. Mutta kyllä pelkästään kokoelmien nimet ovat ylittämättömiä: Laulu vaakalinnusta, Jäähyväiset Arkadialle, Ei rantaa ole, oi Thetis ja Tuuli Airistolta. .. Lyömättömiä muotoiluja, jotka selittävät Haavikon ja Saarikosken.
Vielä pitää kaivaa Kiven Kanervala esille, jotta pääsisi hollille suomalaisen runon historiasta, suppaalle, kuten P. Mustapää, kansanrunoudentutkija Martti Haavio joka käytti runsaammin sanoja kuin kukaan toinen.
P. Mustapään kokoelman Linnustaja uskonnollisia teemoja en enää muistanutkaan. Olen sikäli fiksautunut veljen, Jaakon, julkiseen kuvaan uskonnollisena runoilijana. Hyvää uskonnollista käyttölyriikkaa sekin, joskaan ei minua erityisemmin puhuttele. Jonkinlainen oman aikansa Annamari Kaskinen tämä Jaakko Haavio. En kuulu kohderyhmään, sillä nautin uskonnon mustana. Lauleskelin Siel kanteleeni kauneimmin -sävelellä velipoika Martin runoa, jolle hän on antanut nimeksi Siionin virsi ja joka runo osoittaa että modernismi ei ole vain vapaan mitan/loppusointujen kysymys:
Vaan kanteleita pajujen/kaipuumme tuuli soittaa:/päättyvät valhevuotemme,/totuuden päivä koittaa./Vierestä virtain Baabelin/kummuista kohotkaamme,/luut lahot! Matkaan! Marssimaan!/Siion on isänmaamme.
