Lauri Haikola kirjoitti 50-luvun lopulla professorin virkaan pätevöityäkseen kirjan Maallinen vanhurskaus ja työyhteisö. Teos liittyy vaiheeseen, jossa maaseutumainen työ alkoi muuttua kaupungeissa tehtävän työn suuntaan. Teoksessa on monia vitsejä ja kaiketi jokin ajatuskin. Jussi Talasniemi on kertonut, että kerran Haikola oli selostamassa kirjaansa ylioppilaille. Talasniemi oli luullut, että kyseessä on jokin itseoppinut työnjohtaja maaseudulta, ei oppinut karoliini Haikola.
Minä olen sitä mieltä, että Haikolan teema pitäisi ottaa uudelleen esille ja koota yhteen joukko työntutkijoita, jotka kirjoittaisivat uuden työn teorian. Työstä ja sen luonteesta on tällä hetkellä liikkeellä niin monta legendaa sen muutoksesta loppumiseen, että olisi hyvä päästä hollille, mistä tässä oikein on kysymys. Selkeän työn teorian muovaaminen olisi keskeinen tehtävä myös yhteiskunnan suunnan suunnittelulle ja siitä päättämiselle.
Historiallisesti on olemassa kiintoisa esimerkki, joka selittää nykyistä tilannetta ja tarjoaa viitteitä sen ratkaisusta. David Flood, Montrealissa asustava fransiskaaniveli, jonka suomalaiset tutkijat tuntevat nimellä Taavetti, kirjoitti aikanaan aiheesta kultaseppelein palkittuun teokseen Keskiajan kevät.
Taavetti kertoo, miten 1200-luvun Italiassa syntyi varhaiskapitalistinen rahatalouden elpyminen, kaupungistuminen ja samalla väestön kahtiajakautuminen. Assisin kaupunginherrat tekivät asukkaiden kanssa sopimuskirjan, jossa sitouduttiin menestykseen ja rikastumiseen. Assisi alkoi paisua ja pesi esimerkiksi vieressään olevan Perugian. Yhtenä menestyksen ja maineen välineenä oli se, että kaupunkilaiset käyttivät sisäistä pehmeää rahaa ja kaupassa muiden kaupunkien kanssa käytettiin kovaa valuttaa. Assisi vaurastui, mutta sen sisämarkkinat oli heikosti hoidettu eikä niiden piirissä toimiva päässyt menestyksestä osalliseksi. Sen sijaan ulkomarkkinoilla kovalla valuutalla saavutetut voitot päätyivät harvojen käsiin.
Syntyneessä tilanteessa Fransiskus, joka oli kauppiaan poika ja melkoinen herra riehumaan, murtui mieleltään nähdessään lepratautisia. Kerran ollessaan San Damianon kirkossa, hän kuuli sen krusifiksi lausuvan: Korjaa minut! Fransiskus otti krusifiksin sanat kirjaimellisesti ja alkoi naulata kirkon kattoa kuntoon. Tässä meillä uudistaja, joka tarttui työkalupakkiin ja alkoi tehdä käsillään sen sijasta, että olisi keskinyt hienoja ajatuksia ajatusten markkinoille, joilla eniten käy kaupaksi halpa pilaatti (piraatti) lorex (ei siis Rolex, sillä myyjä ei taida ärrää).
Fransiskus teki ystäviensä kanssa vastasopimuksen, joka poikkesi Assisin yleisestä menestystarinan käsikirjoituksesta. Sovittiin, kuten hyvässä salaseurassa, säännöiksi, että
- ei kosketa rahaan
- tehdään työt hyvin
- ollaan työnjohdolle kuuliaisia
- otetaan toiset ihmiset huomioon ja pyritään kaikessa olemaan inhimillisiä
- ollaan Auringon veljiä ja kuun siskoja
- ollaan subditi omnibus eli kaikkien alamaisia ja käytetään titteliä servus inutilis, hyödytön orja.
Ajanoloon Fransiskuksen sakista tuli todella haluttuja työntekijöitä kaikkialla. He olivat aina iloisia, tekivät työnsä hyvin, auttoivat heikompaa, loivat hyvän työilmapiirin eivätkä purnanneet kenkkumaisia johtajia vastaan. Heille tarjottiin erityisesti liiketoiminnan ja taloudenhoidon vastuutehtäviä, mutta he kieltäytyivät näistä, koska periaatteena oli, että jos vähänkin raha haiskahtaa niin eikun karkuun.
Meillä on merkittävää aatehistoriallista tutkimusta, Taavetin kirjoitusten lisäksi, joka osoittaa Fransiskuksen työnteorian ja siihen myöhemmin liittyneet omistus- ja rahakäsitettä koskevat teoretisoinnit yhdeksi huikemmista keskiaikaisista innovaatioista. Näkemys on luonut muun muassa sellaisen mukamas museoituneen ilmiön kuin hyvinvointivaltio.
Eurooppalaista ajattelua värittää kaksi ajatteluperinnettä, jotka elävät ja voivat nykyisinkin rinnan ja joiden välisen suhteen ratkaisu on koko maanosan tulevaisuuden keskeinen kysymys. On Assisin yhteiskuntasopimus, joka tähtää menestykseen ja rikkauteen. Ja on Fransiskuksen ja hänen ystäviensä sopimus, joka tähtää inhimillisyyteen, työstä iloitsemiseen, kumppanuuteen ja -köyhyyteen, joka on rikkautta.
Suomessa käydään tulevaisuudessa entistä enemmän keskustelua hyvinvointivaltion ylläpitämisestä. Nyt on vallalla paradoksi: otetaan resursseja pois, jotta jotakin voitaisiin säilyttää, mutta kukaan ei kerro, mitä säilyy ja kuka sen saa. Toiseksi meillä on alkanut ilmetä jonkin verran suhteellista köyhyyttä, siis köyhyyttä, joka on osattomuutta suhteessa suomalaiseen keskivertoelintasoon, mutta ei aitoa globaalia köyhyyttä. Köyhyyden ilmestyminen maahamme voi antaa välineitä rikkaudelle sikäli, että se herättää kysymyksiä siitä, onko hyvinvointimme päämäärät oikein asetetut. Onko se hyvinvointi, joka suhteutuu Assisin kaupunginisien sopimukseen, pitkällä tähtäimellä hyvinvointia tuottavaa, vai pitäisikö löytää vastaavanlainen työnteoria, jonka Fransiskus ja hänen ystävänsä löysivät jo keskiajalla?
Olen aivan varma, että jos taloudellista menestystä tulee, se on pidemmän päälle vain sivutuote jostakin tärkeämmästä päämäärästä, joka toiminnalla on.
Uskon, että ilmaiset ja avoimet toiminnot, vaikkapa blogit pienenä esimerkkinä, muuttavat kommunikointiamme ja talousteoriaamme sekä myös työnteoriaa, tulevina vuosina.
Ja uskon, että hyödyttömien veljien ja siskojen elämänmuoto tulee olemaan ainoa pidemmällä tähtäimellä mahdollinen selviytymistarina, mikäli selvityminen tahdotaan ulottaa kaikille eikä vain pienelle osalle ihmisiä. Emme pärjää utilitaristiella moraaliteorialla eikä talousteorialla. Hyödyn sijaan on saatavat unelmien valtakunta, jossa ei ole totalitaristista yhtä unelmaa, jota kaikkien täytyy uneksia, vaan monia erilaisia kohteita, joiden varassa ihminen toimii vain unelman tähden.
