Joku ilta sitten katselin dokumenttipätkää telinevoimistelua harrastavista tamperelaistytöistä. Mieleen jäi lause, jonka mukaan koulu on heille harrastus. Lause oli mieltäkiinnittävä, sillä meillä keskustellaan siitä, että pitäisikö kaikki oppilaat korvamerkitä erityisopetustunnuksin, myös tieteellisesti lahjakkaat.
Seuraava koulukertomus sisältää kiinnostavaa käyteainetta keskusteluun. Juttu on alle 16-vuotiailta kielletty:
Kun Albert oli syntynyt, hänen tulevaisuuttaan koskeva huoli heräsi pian. Mitenkä Albertin käy, ei opi puhumaan ja on muutenkin tollon oloinen. Vaikeuksista huolimatta hänet toimitettiin kuitenkin viiden ikäisenä roomalaiskatoliseen alkeiskouluun. Kun Albertin isä tiedusteli koulun rehtorilta vinkkiä Albertin tulevaisuuden osalta, rehtori vastasi, että siitä on turha huolehtia, koska Albertista ei tule kuitenkaan millään alalla mitään erikoista.
Kotosalla ollessaan Albert vältti seuraa. Hän nautti rakennussarjalla leikkimisestä, ja hieman myöhemmin viulunsoitosta. Kymmenvuotiaana hän vaihtoi koulua, jossa hän yllättäen alkoi menestyä hyvin, ollen joskus jopa luokkansa ensimmäinen. Koulumenestys kuitenkin vaihteli, sillä koulussa painotettiin humanistisia aineita sekä kieliä, erityisesti latinaa ja kreikkaa, joista jälkimmäistä Albert inhosi. Kreikkaa opettava maisteri toistikin alkeiskoulun rehtorin ajatuksen, jonka mukaan Albertista ei kehkeytyisi mitään.
Vähitellen Albert alkoi oivaltaa, että hänen olisi koulutettava itse itsensä. Tässä häntä auttoi lääketiedettä opiskeleva nuorukainen, joka antoi hänelle merkittäviä teoksia luettavaksi. Ollessaan 13-vuotias Albert opiskeli ominpäin A Bernsteinin Fysikaalisten tieteiden oppikirjaa, Humboldtin teosta Kosmos ja Spiekerin teosta Lehrbuch der ebenen Geometrie. Samassa iässä Albert luki itsekseen ilman erityisempiä päänvaivoja Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikin.
Kerran kun Albert oli 16-vuotias, hänen luokanvalvojansa totesi, että hänestä olisi parempi, mikäli Albert ei olisi läsnä. Albert tätä ihmettelemään, sillä eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa. Siihen luokanvalvoja, että pitää kyllä paikkansa, mutta istut, Albert, takapenkissä ja hymyilet. Tämä luo luokkaan ilmapiirin, johon ei sisälly opettajaan kohdistuvaa kunnioitusta.
Pian tapauksen jälkeen Albert meni isänsä luo ja ilmoitti luopuvansa sekä Saksan kansalaisuudesta että juutalaisesta uskostaan.
Tarinan tiedot ovat Michael Whiten ja John Gribbinin teoksesta Einstein. A Life in Science. Ostin sen joitakin vuosia sitten matkalla synnytyslaitokselle, jolla asioin yön ajan. Jos ei muuta tarinasta opi niin ehkä kuitenkin sen, että lahjakkaalla oppilaalla tulee yhtäältä törmäyksiä koulun kanssa, mutta toisaalta ei ole mitenkään välttämätöntä että hän ei menestyisi siellä, olihan Albert Einsteinkin ajoittain priimus koulussa, joka on nykyisin nimeltään Albert Einstein Gymnasium.
Toisaalta koulusta riippumatta lahjakas henkilö raivaa oman tiensä. Tässä häntä voi auttaa yhtä hyvin koulussa opettajana toimiva aikuinen kuin joku koulun ulkopuolinen sivistäjäkin.
Lahjakkaille koulu on enemmän tai vähemmän harrastus ja oma intressi ensisijainen. Laitoskoulun merkitystä ei pitäisi liioitella. Se joka on oppiakseen oppii koulusta huolimatta. Jos lahjakkaille alettaisiin laajasti perustaa jonkinlaisia tiedeluokkia, törmäyksiä syntyisi joka tapauksessa sillä luovassa mielessä on jotakin ainutlaatuista, joka ei mahdu muottiin. Einsteinkin katsoi, että hänen tieteelliset saavutuksensa johtuivat jonkinlaisesta lapsuuden viattomuudesta, toiset ulkopuolelle sulkevasta rakennuspalikoilla leikkimisestä.
