Monien mielestä 1990-luvun puolivälissä aloitettu tiedekorkeakoulun systemaattinen purkaminen eteni äskettäin kulminaatiopisteeseensä, kun pari vuotta jatkunut UPJ-farssi saatettiin päätökseensä.
Uusi palkkausjärjestelmä on nyt voimassa. Mistään muusta ei olekaan keskusteltu tieteentekijöiden Acatiimi-lehdessä, jota vanhasta muistista, hieman vahingoniloisena, luen ja totean: teitä pelkää en, mä kuulun liittoon, joka teitä vastaan taistelee. Ai ketä teitä, voisi kysyä, tieteentekijöiden liiton jäsen kun olen.
Järkevän puheenvuoron käytti Acatiimin viimeisimmässä numerossa professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pekkanen. Hän kirjoittaa: "Työmarkkinaratkaisuja ei voi lähestyä tieteellisesti eikä aina edes rationaalisesti. Ne perustuvat sopimiseen, jossa lopputulos saattaa olla se pienin yhteinen nimittäjä, jonka taakse saadaan niukin enemmistö. Työmarkkinasopimukset ovat kuitenkin tärkeitä, sillä niissä työntekijät sopivat työn tekemisen ehdoista ja palkanmuodostuksen periaatteista. Tämä korostuu akateemisessa työssä, jota ei voi eikä pidä rinnastaa normaaliin tuotanto- ja virastotyöhön."
Olen harvoin huomannut, että työmarkkinaratkaisujen myönnettäisiin olevan osittain irrationaalisia. Tämä kannattaa pitää mielessä. Toinen viime vuosien prosessin opetus lienee se, että opetusministeriö ei ole akateemisen toiminnan pelisäännöin toimiva virasto. Se on poliittinen virasto, jolla on asiantuntijaorganisaatiota muistuttavia tehtäviä ja luonnetta, mutta jonka toiminta määräytyy poliittisista lähtökohdista.
Se, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana suoritetut toimenpiteet ovat aiheuttaneet suomalaisen tieteen tulevaisuudelle jää nähtäväksi. Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että yliopistojen työilmapiiri ja erityisesti -motivaatio on ratkaisevasti kärsinyt ja tutkijanuran houkuttelevuus entisestään laskenut. Yliopistot ovat edelleen statukseltaan verrattain korkealla, mutta samalla maineeltaan melko huonoja. Moni niiden piirissä ajattelee yksinkertaista yhtälöä: jos on kaksi työpaikkaa, yliopisto ja joku muu, ja molemmille on yhteistä se, että järkeä ei käytetä, mutta jälkimmäisessä maksetaan kaksin tai kolminkertainen palkka, miksi ei tavoitella jälkimmäistä. Uskon, että pitkällinen, noin kymmenen vuoden prosessi, jossa akatemian ulkoiset arvot, päämäärät ja toimintavat on määritelty akatemiaan sisään, aiheuttavat niin sanottua aivovuotoa ja sitä kautta myös akateemisen tason laskua.
Yksi kysymyskenttää mielenkiintoisella tavalla riipaissut asia on viime aikoina ollut Taideteollisen Korkeakoulun rehtorin Yrjö Sotamaan esille nostama ajatus designin, bisneksen ja teknologian liitosta. Ajatus on kiinnostava tulevaisuusvisio. Tuntuu uskottavalta, että tällainen mahdollisuus voisi Suomelle kilpailussa Aasian nousevien talouksien kanssa tarjoutua. Tuntuu edelleen luontevalta, että TTKK, HKKK ja TKK verkostoituisivat, koska ne perinteisesti on erotettu yliopistoja vaativuudeltaan vastaaviksi korkeakouluiksi. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, millaisia resurssointeja asia vaatii ja tarkoittaako se sitä, että joidenkin pienempien korkeakoulujen resursseja vähennetään. Siihen ei Suomessa ole aluepoliittisista syistä mahdollisuuksia. Ehkä asiaa selventäisi se, että Sotamaan esille ottama projekti olisi Kauppa- ja teollisuusministeriön rahoituksen alle menevä.
Yksi ongelmista viimeaikaisessa koulutuspolitiikassa on nimittäin ollut se, että opetusministeriön, valtiovarainministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön työnjako on ollut vaikeasti määriteltävissä. Lissabonin strategian mukaan ne tosin kuuluvat yhteen, kuten myös sosiaali-ja terveysministeriön ja työministeriönkin asiat. Asiaan pitäisi kuitenkin saada paljon selvennystä, mikäli Suomen tavoitteena on tulevaisuudessakin olla sivistysvaltio. Jos sivistys korvautuu osaamisella ja tuotannolla, asialla ei tietenkään ole paljon merkitystä.
Koko korkeakoulukenttä on varsin risainen ja monimutkainen. On esitetty, että pohjoismaissa voisi olla vain yksi yhteinen yliopisto. Tämä perustuu kuitenkin suuruuden ja keskittämisen logiikkaan, joka ei natsaa perinnäisen suomalaisen strategian kanssa. Meillä halutaan korkeakouluja samalla tiheydellä kuin Virossa kuoroja. Education, education, education!
Mutta entäs sitten tämä ongelma: mikä on ammattikorkeakoulu, kun lääketieteellinen, oikeustieteellinen ja teologinen tiedekunta ovat aina olleet ammattikorkeakouluja? Ja miten on, kun varsinaisia tiedeprofessoreita ovat akatemiaprofessorit ja tieteentekijöitä akatemiatutkijat, huippuyksikkötutkijat, kollegiumin jäsenet, apurahatutkijat ja tutkimuslaitostutkijat? Yliopistojen laitosten professorit ja lehtorit eivät itse asiassa ole varsinaisia tieteentekijöitä. Apulaisprofessorit eli entiset lehtorit ovat nykyisin professoreita ja nykyiset lehtorit saavat professorin palkkaa. Kaikkien tehtävä on kuitenkin yhtä hallintoa ja opetusta. Professori ei ole enää alansa johtaja asiantuntija, se on akatemiaprofessori tai joku muu tutkija, vaan hallinto- ja opetusvirkaa hoitava tutkijakoulutuksen saanut henkilö, joka aloittaa joka aamu rukouksella, että pääsisi kirkkauteen, takaisin tutkijaksi näistä upjkusetuksista.
Kysymykset liittyvät siihen, että meillä taitaa olla päällekkäisiä akateemisia perinteitä ja järjestelyjä. Niihin vielä yhtyvät poliittiset ja erityisesti aluepoliittiset teemat. Ei sellaista sotkua ratkaista, vaikka kymmenen selvitysmiestä koettaisi. Ilmeisesti on niin, että jatkossakin on toteutettava erilaisia malleja ja seurattava erilaisia perinteitä eri puolilla maata.
Syntyy kampuksia, joissa on muutama tiedeprofessori ja paljon korkeakoulunopettajia sekä rinnakkaisia kandidaatin tutkintoja ja näiden jälkeisiä maisteriopintoja. Esimerkiksi Kuopiossa on mahdollista yhdistää ammattikorkeaa ja yliopistoa. Toisaalta tulee olemaan alueita, joilla vanha suomalainen ammattikorkeakouluajattelu tulee säilymään, esim. Helsingin yliopisto. Kaikenlaisia konsortiumeja varmaankin rakennellaan. Välillä aina joku esittää, että ei jumprahuti, kyllä kolme isoa korkeakoulua riittä. Sitten vatkataan ja vatkataan, allekirjoitetaan pari yhteistyösopimusta ja keksitään vaikka mitä muuntokoulutusta jne. mutta mitään varsinaisia organisaatiomuutoksia ei tulla tekemään. Tilanne, jossa Harvard ja Yale ovat eri maata kuin Oklahoma tulee meilläkin korostumaan ja tulosvastuun pimeät puolet käyttävät tätä hyväkseen: jos jossakin vaativammassa ei hyväksytä, aina löytyy verstas, joka antaa paperin kun ei muutoin tulospisteitä saa.
Se, mikä on varmaa, on, että varsinaisen tieteen kärki tulee olemaan kapea. Sen näkee, kun lukee akatemiaprofessorien nimiluettelon. Taistelu paikasta kärjessä kovenee entisestään. Toiseksi ammattikorkeakoululaitoksen synty mahdollistaa meiltä puuttuvan tieteen popularisoimisen.
Viimemainittuun seikkaan liittyen perustutkimus ja väitöskirjat tehdään tulevaisuudessa yliopistoissa ja vanhoja tiedeyliopistoja vastaavissa korkeakouluissa, akatemioissa. Ammattikorkeakoulusta ei tule tehdä väitöskirjatuotannon farmijoukkuetta. Meillä on väitöskirjoista jo nyt ylituotanto. Ammattikorkeakoulun opettajan tehtävä ei ole käyttää työaikaansa perustutkimukseen. Sen ajaksi on siirryttävä akateemiseen työryhmään tai koetettava tehdä työ omalla ajalla. Ammattikorkeakoulun opettajan tehtävä on popularisoida ja soveltaa jo tehtyä tutkimusta.
