Kirjakerhoversiona kesällä ilmestynyt J. Michael Cleverleyn Lauri Törni. Syntynyt sotilaaksi on kiinnostava amerikkalaisnäkökulma Suomen historiaan. Suomalaiselle se tarjoaa näkökulman Törnin vaiheisiin Amerikassa. Ei ole vain niin, että Törni oli ilmeisesti ainoa suomalainen sotilas, josta puna-armeija lupasi palkkion. Hypättyään 1950 Venezuelasta purjehtivasta laivasta Alabaman Mobilen kohdalla ja uituaan rantaan Törni rakensi Yhdysvalloissa uran, jonka seurauksena hänestä tuli sielläkin kansallissankari, Hollywoodtähti. Hän on Robin Mooren romaanin Vihreät baretit ja sen pohjalta tehdyn elokuvan Kornie.
Törnin tarinaa lukiessa havahtuu siihen, että on olemassa eksistenssitaso, joka muodostuu tappelemisesta ja sen etsimisestä. Tällaiselle henkilölle sota muodostaa suuren seikkailun näyttämön. Kun on itse tottunut ajattelemaan sodankäyntiä pikemminkin sotamies Riitaojan näkökulmasta, asia on melko uusi.
Olen tähän toiseen näkökulmaan joskus ennenkin tosin tutustunut. Helsingin pommituksissa lapsena pelänneet tuntemani henkilöt saivat sieluunsa pysyvän vamman ja välittivät sen aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti. Mutta joku Olavi Paavolainen saattoi kranaattitulessa ihastella Metsätähden estetiikkaa. Kun tuttava toi hylsystä valmistamansa sateenvarjotelineen lahjaksi ja näytin sitä Laitilan Kakelle, tämä totesi rauhallisesti: Jaa keskiraskas, näitä tuli niskaan, kun oltiin kahvilla Äyräpäässä.
Törnin tempauksiin liittyvistä kuvauksista useimmat sisältävät raakuutta, jonka kiinnostuneet voivat katsoa itse kirjasta. Osa on hulivilimenoa. Saavuttuaan 1964 Etelä-Vietnamin Chau Langiin, itselleen tuntemattomaan paikkaan, Törni ensitöikseen katseli kiikarilla maisemia. Silmiin osui läheisellä vuorella Vietkongin lippu. Päätti, ettei asuisi leirissä, johon se näkyy. Kokosi porukan ja kävi hakemassa lipun viidakosta ennen kuin alkoi purkaa kamppeitaan.
Törnin rohkeus herätti myös kysymyksiä. Presidentti Mauno Koivisto, joka kuului jonkin ajan Törnin porukkaan jatkosodassa, pohtii, että loppujen lopuksi komppaniaa johdettiin aika huonosti: jos johtaja on koko ajan edessä, niin miten suu sitten pannaan, jos tämä kaatuu? Mannerheim tiesi tämän, vaikka osoitti näkyvää rohkeutta tulituksessa. "Ei pommi osu ylipäällikköön, hän lausui." Airo puolestaan painotti, että suomalaisia johdetaan luottamalla näihin. Nykyisin kaikessa työhönotossa painotetaan, että ota aina itseäsi parempi. Jos olet johtaja, niin pyri pitämään turpasi kiinni. Jos tulee epäonnistumisia, avaa sitten suu ja sano, että maxima mea culpa, mutta mitenkäs tästä taas päästäisiin eteenpäin?
Hannu Raittila on taannoin ilmestyneessä esseekokoelmassaan Liikkumaton liikuttaja huomauttanut, että Mannerheim oli yleisesikuntaupseeritutkintoa suorittamaton vanha rintamakomentaja kun taas innokkaimmat kenraalit olivat saaneet koulutuksensa maailman hienoimmissa sotilasakatemioissa, Airokin Pariisissa. Vanha herra pisti nuoremmat huippuosaajat kuriin näiden jo suunnatessa Murmanskiin. Raittila esittää, että liikkeenjohdossa pitäisi olla näitä elämän kouluttamia, kenties tutkintoja vailla olevia vanhoja setiä. Alle 40-vuotiasta miestä ei pidä päästää johtamaan, koska mies kypsyy vasta siinä iässä - kun on ensin vaihtanut vaippoja ja perehtynyt kodinhoidon termodynamiikkaan ja tajunnut, että miten tässä lopulta käy. Että Wegeliuksen olisi pitänyt olla Riikoselle edes vähän Mannerheim, mutta kun ei oikein irronnut...
Kesällä 1944 Gestapo organisoi Suomeen vastarintaliikkeen Sonderkommando Nord. Sodan päättymisen jälkeen sen päämaja siirtyi Saksaan. Keväällä 1945 Törni toimi Sonderkommando Nordin piirissä purjehtien sukellusveneessä Saksaan. Saksan heikkenevän tilanteen takia Törni kuitenkin turhautui. 20. 4. 1945 mieleen sitten juolahti, että Hitler on komentanut Felix Steinerin 3. armeijakunnan murtamaan venäläisten piiritys Berliinissä. Eikun sinne!
Törni lähti Berliiniin parin kaverinsa kanssa törmäten Flensburgin rautatieasemalla Norjaan vetäytyviin Sonderkommando Nordin rippeisiin. Lähtekää tekin, Törni kehotti, saamatta kuitenkaan lisää kumppaneita.
Toukokuun alussa Törni törmäsi Steineriin. Tuolloin paikalle ilmestyi yllättäen venäläisten kärki. Syntyi sekasorto, jonka seurauksena Törni piilotteli metsissä. Näillä matkoilla vastaan tuli amerikkalainen vartiomies. Törni esitti toiveen liittyä Yhdysvaltain armeijaan, mutta se evättiin ja hänet vangittiin. Vankileiristä Törni pakeni ja livahti Tanskan kautta Ruotsiin ja sieltä kotimaahan.
Törnin sekoilu Berliinin valtauksen yhteydessä tuo mieleen jonkinlaisen interrailmatkailun, jonka ensimmäistä sukupolvea edusti Mika Waltari kirjassaan Yksinäisen miehen juna. Törni edusti toista sukupolvea. Waltari oli kuulemma sodan aikana kauhusta kankeana. Törni ei pelännyt mitään. Hän reissusi kuin nuori Waltari Stambuliin.
Oma sukupolveni, tämä 60-luvun pullamussu, kulki yhtä suunnittelemattomasti paikasta toiseen ympäri Eurooppaa. Jos Baselista Milanoon menevässä junassa kondari kertoi, että tuli Italiassa 24 tunnin junalakko, niin pois vaan ja Zûrichistä Wieniin. Stalingradin veteraaneja tapasi noina aikoina eurooppalaisissa kaupungeissa paljon, sikäli kuin näitä Pauluksen porukoita nyt ylipäänsä voi sanoa paljon jäljelle jääneen.
Joulukuussa 1989 törmäsimme yhden tyypin kanssa Hampurissa. Hän lähti Bukarestiin, minä Prahaan. Kohta oli lehdessä kuva teloitetusta Ceaucescusta. Vaclavin aukio oli täynnä Havelin samettivallankumouksellisia. Tsekkoslovakiaan tullessa junaan saapui aseistettu ryhmä vaatimaan, että pitää vaihtaa paikallista rahaa. Karjuin, että olen sopinut teidän suurlähettiläänne kanssa, ettei tarvitse vaihtaa ja jos tarvitsee, niin tuossa on Italian liiroja. Ei tarvinnut. Kun rautatieasemalta kysyi lippuja Budapestiin, sanottiin, että mene Cedokiin, valtiolliseen matkatoimistoon. Cedokissa sitten kerrottiin, että ei se tämä toimisto ole vaan toinen Cedok. Toinen Cedok, joka sijaitsi jossakin toisessa päässä Kaarlensiltaa, Mozartin räkälän Villikissan lähellä, oli tietenkin kiinni. Yöllä sitten junassa, jossa oli istuinosa selkää ja selkänoja takapuolta vasten, kyseltiin lippuja. Kollega, kollega, kondari sanoi osoittaen seuraavaa vaunua. Seuraavan vaunun ovi oli kuitenkin lukossa.
En kokenut noita matkoja vaarallisiksi eivätkä ne sitä olleetkaan. Kiinnostavaa on se, että jollekin Törnin tyyppiselle henkilölle todella vaarallisissa olosuhteissa matkaaminen oli jonkinlaista jännää reilaamista.
Vaaratilanne tuntuu kyllä yleensä vasta jälkeenpäin pelottavalta myös henkilöstä, joka ei ole keskimääräistä rohkeampi. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, että on todella ihmisiä, jotka ovat syntyneet sotilaaksi, kuten Cleverley rubrikoi. Kummallinen eksistenssitaso, kummallinen ihmistyyppi. Vääristymä tästä ovat sitten ne sotahullut, jotka on ihmishenkien kyseessä ollen sijoitettava rättivaraston päälliköiksi.
Eksistenssitasot, Kierkegaardille, ovat mahdollisuuksia, jotka koskevat suurinta osaa ihmisistä. Sotilaan eksistenssin tutkiminen on tärkeää, koska se on mahdollisuus, joka on suurimmassa osassa meissä. Se on myös yksi aikakauttamme määrittävistä tekijöistä niin sanotussa suuressa maailmassa.
Se, että sotilaan eksistenssitaso on kussakin oleva mahdollisuus, tulee ilmeiseksi esimerkiksi siten, että Törnin tarina ei jätä kylmäksi. Se löytää kosketuskohdan lukijassa, joko torjuttavana tai kiehtovana tai sekoituksena näistä.
Olisivatko Törnin tyyppisen henkilön ominaisuudet "kanavoitavissa" ympäristöissä, jotka eivät ole väkivaltaisia. Voiko niitä syntyä väkivallattomissa ympäristöissä?
