Istun minäkin kuistilla kiikkustuolissa stetson silmillä ja haulikko sylissä, ettei mikään vaan liikkuisi, ei sillä.
Silti jokin joskus kuiskuttelee, ettei tässä nyt vaan kuitenkin kävisi näin:
Kuvittele, että tuomion päivä on tullut ja meikäläiset elämän selittäjät on koottu jonnekin temppelin esipihalle odottamaan vuoroamme. Ilahdumme toistemme näkemisestä kuin kollegojen kokouksessa. Lakit takaraivolla ja kädet taskussa toteamme olevamme omalla maalla. Kahvia kuluu ja juttua lentää odotellessa. Oikein lauluksi pistää: "Samovaari höyrys ja balalaikka soi. Keksimästään aiheesta väki ilakoi."
Sitten kaikkein pyhin aukeaa ja Tuomari saapuu.
- Hei, kiva nähdä, eikös ollutkin hauskasti sanottu se kaikki, pölpötämme yhdestä suusta. Eikös ollutkin kivat ja myönteiset vitsit lohduksi ja semminkin suosituksi tekemiseksesi värkätty?
Ilo valtaa väen, kun Tuomari vastaa:
- Kyllä minä nauroin. Ette te tiedäkään kuinka naurettavia olitte.
Väki alkaa jo asettua jonoksi ja ottaa hatun päästä, jotta voisi heittää sen sisällä naulaan ja kirmaista kauan kaivatun peliluolan menoon. Mutta Tuomari jatkaa:
- Nauroinpa hyvinkin. Mutta en minä teidän vitsejänne hauskoina pitänyt, tylsiä ne olivat, tiedän itse parempia. Nauroin sille, mitä kuvittelitte vakavuudeksi puheissanne.
Ja sitten Tuomari kääntyy takaisin ja paiskaa mennessään oven kiinni.
Pihaan tulee oikein kylmä ja pimeä. Tätä jatkuu ja jatkuu, vuosia, vuosikymmeniä, satoja vuosia, tuhansia, jatkuu ja jatkuu. Ei ole leipää ei vettä. On pelkkä pimeä kylmyys ja vitsit loppu.
Mutta katso, yhtäkkiä - arvasihan tämän. Tuomari on lempeä! Ovi raottuu ja valo ja lämpö karkaavat kylmään ja mustaan pihaan. Väki nousee ja syöksyy sekasortoisesti kohti avoinna aukenevaa ovea.
Ensimmäinen käsi osuu kahvaan ja joku sopertaa
- Ah, mikä helpotus. Tämä oli vain koe. Ja näetkös, minä kestin sen, suuri kärsimys valmistaa suuriin tehtäviin ja asemiin, ymmärrän sen. Hienoa, että sain mahdollisuuden, oi kiitos Tuomari!
Silloin Tuomari lämäyttää oven kiinni niin että rautapienat jyskyvät. Ja nauraa, nauraa, nauraa, niin että kuola valuu suupielestä, nauraa, nauraa. Ei sille, mitä tarkoitimme vitsiksi, vaan sille mitä luulimme vakavuudeksi itsessämme.
Se on meinaan pojat sananmukaisesti helvetin hauskaa se. Että kun eivät vitsit naurata vaan vakavat puheet.
