Luin äsken Richard Hollowayn kirjan Katse kaukaisuuteen - elämän tarkoitusta etsimässä (Like 2006). Terho Pursiainen kehui sen moraalifilosofista osiota, joka onkin kirjan onnistuneempi puoli, nettipäiväkirjassaan. Kuten usein tällaisissa tapauksissa käy, odotin kirjalta enemmän kuin sain.
Holloway on eläkkeellä oleva piispa ja teologian professori, jolla on oma BBC-televisiosarja ja joka on Royal Societyn jäsen. Vakuuttava tapaus siis?
Holloway kokee itsensä elämän tarkoituksen suhteen muukalaiseksi, mutta pitää sen etsimistä tärkeänä. Hän kirjoittaa niille, jotka etsivät hengellisyyttä, mutta kokevat uskonnot ongelmallisina. Ensisilmäykseltä liityn mielelläni lukijakuntaan. Kirjan alussa Holloway kuvaa eksistentiaalista horror vacuumia. Sen jälkeen hän keskustelee uskonnon ja tieteen suurista kertomuksista sekä postmodernismista. Hän päätyy näkemykseen, jonka mukaan uskonnon myytit kertovat meistä itsestämme samoin kuin tieteen kertomus. Olemme kuitenkin 'omillamme'. Tämän jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan moraalikysymyksiä ja kuolemista.
Hollowayn tapa kirjoittaa on varsin hyvä. Hän on kaunokirjallisesti sivistynyt ja käyttää tätä monipuolisesti hyväksi. Kirjoittajalla on silmää myös menneisyyden ajatus- ja ilmaisutapojen voimalle.
Kirjan heikkoudet liittyvät Hollowayn luonnontieteen kanssa käymään keskusteluun. Hän ei näytä tuntevan modernia tieteenteoriaa ja hänen tapansa käsitellä luonnontieteiden tuloksia on sekä naiivi että diletanttinen. Mainitsen yhtenä esimerkkinä Hollowayn viittauksen Antonio Damasion aivoja ja mieltä koskevaan teorialuonnokseen, johon liittyvät ongelmat hän sivuuttaa. Ilmeisesti hän ei tunne niitä.
Tällä hetkellä ei ole tieteellistä teoriaa aivojen ja mielen suhteesta. Emme tiedä, mikä mieli on. Emme myöskään tunne aivojen toimintaa kattavasti. Myös Damasio ajattelee niin. Hän kuuluu tutkijoihin, jotka esittävät kokeellisia havaintoja ajaustensa pohjaksi todeten, että aineisto ei ole vielä riittävä, mutta siihen ja siihen suuntaan pitäisi ja tullaan kulkemaan.
Palaan kohta siihen, missä mielessä Holloway itse on mielestäni Damasion teorialuonnosta koskevan käsittelyn yhteydessä kyseenalaistamansa 'kummitus koneessa' -tradition perillinen.
Tieteenteoreettisista teorioista Holloway selostaa ainoastaan Thomas Kuhnin jo vanhaa ajatusta paradigmamuutoksista. Jää ilmaan, miten se valaisisi käsiteltävää asiaa.
Myös uuden ajan tieteen 'suuren kertomuksen' ja sen suhteen 'uskonnon suuren kertomuksen' Holloway käsittelee epäkriittisesti ja samalla naiiviudella suhteessa tieteeseen kuin hänen uskonnossa kokemansa naiivius. Uskonnon ja modernin tieteen historia ja käsitteet ovat paljon syvemmin toisiinsa linkittyneitä kuin Hollowayn puheenvuoro esittää. Samat tai samanlaiset asiat, jotka herättävät uskonnossa kysymyksiä, osoittautuvat kysymyksiä herättäviksi myös tieteessä.
Kirjan keskeinen puute onkin sen tieteenteoreettinen ja -historiallinen pinnallisuus. Tästä syystä teos ei uskonnonfilosofisena tekstinä ole kovinkaan antava. Sen sijaan sillä on kiistämättömiä kaunokirjallisia ansioita. Teoksen asenne ei ole omnipotenttinen, vaan se raportoi henkisestä orpoudesta maailmassa, johon kirjoittaja suhtautuu vakavasti. Tämän tunteen varmaankin moni lukija voi jakaa, ainakin silloin kun väsyttää.
Profaani hengellisyys on Hollowayn ajatusten pohjalta ateistista sikäli, että se hyökkää epäjumalia eli idoleita vastaan. Se on kuitenkin myös syvemmässä merkityksessä ateistista. Siihen ei liity Jumalan kohtaamista. Sen sijaan se on ihmisen itsensä kohtaamista ja elämän tarkoituksen etsimistä elämän prosessissa. Hengellisyyttä se on sikäli, että siinä eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellään myyttisen perinteen valossa.
Hyvien kaunokirjallisten lainausten ja osuneiden aforististen kiteytysten lisäksi kirjasta ei jää kriittiselle lukijalle kovinkaan paljon käteen. Jos elämä on eksistentiaalisten kysymysten pohdiskelua myyttien valossa, syntyy tunne, että tässäpä taas yksi terapeuttinen ajanvieteopas henkilöltä, jonka suhde omaan traditioonsa on problematisoitunut. Mielestäni maallikolla olisi lupa odottaa emerituspiispalta enemmän, ja tieteestä kiinnostuneella entiseltä professorilta ja Royal Academin jäseneltä enemmän. Professorinhan olisi tunnetusti syytä perehtyä ainakin niihin teemoihin, joista kirjoittaa. Englanninkielisessä maailmassa jotkut piispat eläkkeelle jäätyään näyttävät ilmoittavan, että unohtakaa koko juttu, tärkeintä on kaivaa omaa napaansa, mutta kriittisesti, sivistyneesti ja syvällisesti, myyttien valossa. Kirjoittaja kertoo itse aloittavansa nämä puuhat jo neljältä aamuyöllä. Lisäksi hän keittää kaksi kannullista kahvia pysyäkseen itsensä kanssa valveilla.
Artikkelissaan "Arjen fundamentalismi - addiktatuurin anatomia", joka sisältyy Ilkka Niiniluodon ja Juha Sihvolan toimittamaan teokseen Nykyajan etiikka (Gaudeamus 2005) Terho Pursiainen nimittää addiktatuuriksi addiktion ja diktatuurin yhdistelmää. Sellaisessa henkilö jää sen vangiksi, mihin hänen mielensä suuntautuu. Mielestäni Hollowayn luonnostelema profaani hengellisyys on sitä, että ihmisen mieli jää vangiksi eksistentiaalisiin kokemuksiin, joita se on itse osittain perusteettomasti tuottanut. Keskiajan teologia viittasi tähän ongelmaan itseensä käpertyneen tai koukistuneen ihmisen (incurvatus in se) käsitteellä.
Se ei ole yllätys, että omaan itseen suhtaudutaan fundamentalistisesti. Ajatus nousee kartesiolaisesta perinteestä, 'kummitus koneessa' -kertomuksesta. Varhaisempi tausta on Augustinuksella. Augustinuksen erehdyn, siis olen -argumentti (si fallor, sum) on seuraava. Jos henkilö uskoo jotakin virheellisesti, pitää paikkansa, että ainakin virheellisesti uskova on olemassa. Jos virheellisesti uskova on olemassa, ei ole virhe uskoa, että hän on olemassa. Näin on olemassa erehtymätöntä tietoa ainakin siitä, että henkilö on olemassa. Descartes ajatteli, että tämän tiedon lisäksi meillä on tietoa ulkomaailmasta, koska Jumala ei petä meitä. Halloway taas ajattelee, että meillä on kyllä viestejä, viesti Jumalasta, mutta toinen viesti, tieteen viesti, kyseenalaistaa sen. Koska ei ole pettämätöntä tiedon lähdettä, meidän tulisi ajatella, että keskenään kumoutuvat viestit ovat viestejä omasta sisimmästämme. Voimme uskonnon avulla metaforisoida kokemuksiamme maailmasta. Koska metaforat eivät ole kuitenkaan mitään muuta kuin metaforia eli ne valottavat ihmismielen haavoittuneisuuden 'röntgenkasteena' meitä itseämme, tästä seuraa se, että 'olemme omillamme'. Meidän on otettava vastuu itsestämme ja maailmastamme, addiktoiduttava itseemme ja elettävä moraalisesti maailmassa tämän addiktion valon näyttämällä tiellä. Pitää paikkansa, että Hollowayn ajatus ei ole itseen käpertymisen idea sikäli, että hänelle myös muut ihmiset ovat olemassa, mutta herää kysymys, selittyykö osa liberalistisen suvaitsevaisuusmoraalin taustamotiiveista siitä, että itseensä addiktoitunut moraaliagentti ei aidosti välitä vaan pikemminkin leben und leben lassen? Ajattelen tätä puhtaasti teoreettisena ja postkartesiolaisen egon ja siihen liittyvän todellisuuteen suuntautumisen ongelmana. Jos ei muuta ole kuin itse ja kaikki ulkopuoliset varmuuden lähteet pettäviä, ovatko myös ihmissuhteet pettäviä, itsen valossa projisoituja suhteita, joissa jokin osa jää välittämisen ulkopuolelle ja tämä puutteellisuus ikään kuin parfymoidaan suvaitsevaisuuden ajatuksella? Tavallisesti kun suvaitsevaisuudesta keskustellaan, joku esittää, että eikös se ole piittaamattomuutta. Tämä saattaa olla moraalifilosofisesti kiinnostava asia.
Kirja on kiinnostava viesti siitä, millainen naiivin tieteellisen realismin asema on länsimaisessa yhteiskunnassa ja sen eräissä piireissä. Se myös viestii kartesiolaisen tradition voimasta ja siitä intellektuaalisesti kyvyttömyydestä, joka luonnehtii sen pohjalta kasvanutta eksistentialistista traditiota. Kirjoittaja on ehkä oikeassa siinä, että tiede on ottanut uskonnon aseman. Joillekin länsimaisille ihmisille tiede näyttää olevan heidän fundamentalististen tunteidensa kanava.
Tieteenteoriassa tilanne on toinen, mutta kuluu varmaankin vuosikymmeniä ennen kuin siinä tapahtuneet muutokset alkavat muokata kulttuuria. Tieteellä tulee olemaan tuolloinkin, toivon, keskeinen asema yhteiskunnassa ja ihmisten uskomusten muodostamisen välineenä. Siihen liittyvä fundamentalismi on kuitenkin rauhoittunut ja valistuneet ihmiset osaavat suhtautua siihen ja sen tuloksiin terveen kriittisesti, muun muassa ymmärtäen tieteen tulosten luonteen itseään korjaavina todennäköisyyksinä ja tieteen rajallisuuden muodostaa kokonaisteoriaa ja selitystä siitä, mikä maailma on.
Kirja viestii myös anglikaaniseen perinteeseen sisäänrakennetuista ongelmista. Luterilaisuuteen liittyy monia pulmia, mutta kirjan sekavuus ei ole sen sekavuutta. Luterilaisuuden suhde tieteeseen on toisenlainen kuin anglikaanisessa traditiossa. Lisäksi niin sanottu uskonvanhurskauden oppi vierastaa niin sanottua itsevanhurskautta, pelastumista 'lain töillä', jota Holloway suosittaa. Luterilainen traditio muistuttaa Hollowayn luonnostelemaa kantaa sisältäessään iustificatio impii -näkemyksen, ajatuksen jumalattoman vanhurskauttamisesta. Jumalattoman spiritualiteetti ei kuitenkaan ole suositeltava elämänohje, kuten Holloway ajattelee. Tosin suurin osa ihmisistä harjoittaa sitä ja se osoittaa, että ihminen on pahasti eksyksissä. Siinäkin luterilaisuus ja Hollowayn näkemys yhtyvät. Holloway vain lisää tähän, että mitään muuta ei ole. Luterilaisuus sanoisi, että saas nähä.
Minua viehättää eräs Paul Ricouerin ajatus. Holloway lainaa Hafizin runoa: "Suuret/ uskonnot ovat/ laivoja/ runoilijat/ pelastusveneitä./ Kaikki terveet ihmiset ovat hypänneet yli laidan." Sitä laivaa, josta ihmiset hyppäävät, Ricoeur kutsuu ensimmäiseksi naiiviteetiksi. Hänen mukaansa ihmiset eivät kuitenkaan osaa elää ilman naiiviteettejaan, kuten Halloway ei voi ilmaisussaan elää ilman vuoden 1611 Raamattua (hän ei siis suosita uskontoa nykyihmisen kielellä). Tätä Hollowayn poissaolon läsnäoloksi luonnehtimaa kyvyttömyyttä olla ilman naiiviteettia Ricoeur kutsuu toiseksi naiiviteetiksi.
Ensimmäisen naiiviteetin jälkeen tulee toinen. Sen jälkeen tulee kolmas, ja neljäs, ja viides... Kritiikitön usko tieteeseen ja uskallus puhua siitä sen luonteeseen perehtymättä on ehkä jonkinlainen uskonnollisen naiiviteetin väliaikaisesti korvannut ilmiö erityisesti teologista koulutusta saaneiden henkilöiden piirissä. Sitä ollaan milloin mitäkin geeniasiantuntijoita ja puhutaan läpiä päähän. Tulee mieleen Aristoteleen kuvaus: heti kun suut avattiin, jo oltiin väärässä.
Summary
Richard Holloway's essay Looking in the distance is literally pretty well written and rich but intellectually rather poor. It seems that the author is not particularly acquainted with contemporary discussion on the nature of science. For this reason his remarks on it and its relation with religion are very problematic even though it is true that there are many serious questions concerning this issue. For Holloway, spirituality seems to involve meditation of existential questions from the point of view of religious myths. As living in horror vacuum, there is not any special religious or spiritual message for a modern human being, save the view that it is important to concentrate to her or himself and to seek some sort of mystical self-satisfaction. I find the idea that one is 'on our own' pretty uncritically employed and rather empty postcartesian metaphor. The essay mirrors some problems coming from Anglican tradition for which both the relation with intellectual discourse and individual's position in the world is different from that, for instance, in Lutheran tradition. For Lutheran tradition, the notion of iustificatio impii encounters Holloway's view in arguing that a person is godless. But, there is not any positive personal spirituality provided for such a person. When Holloway declares that we are 'on our own' a godless Lutheran could say: let's see. When Holloway's critical and enlightened atheistic person sings 'I don't get more satisfaction', a godless Lutheran sings: 'I know its only rock'n roll but I like it'. In some moral philosophical questions Holloway's essay is more convincing to some extend. If the author is going to write books further, it would be fruitful to concentrate on his strong fields that are poetry and moral philosophy since it appears on the basis of this essay that philosophy of religion is not a cup of tee of this very sympathetic author.
