Emme tiedä Jumalasta, kuka Hän on, vaan sen, kuka Hän ei ole, kirjoittaa vanha vekkuli Tuomas, joka kuulemma edustaa jähmettynyttä systeemiä.
Tuomaan latina on vähän samanlaista kuin nykyisten aikojen euroenglanti, helppoa ja ymmärrettävää. Se on aivan toisenlaista kuin Augustinuksen, joka oli reettori ja saattoi arvostella jopa Pyhän Hengen retorisia ratkaisuja Pyhissä Kirjoituksissa. Augustinuksen kirjoituksissa lukija saa harjoittaa subjektilta kadonneen prediaatin metsästystä cicerolaisissa sokkeloissa. Tuomas kirjoittaa kuin pohjalaista latoa rakentaisi.
Apuneuvona voi käyttää vaikka Peter Kreeftin teosta Summa of the Summa (Ignatius Press 1990). Suomalainen käännös, joka on hieman samanlainen valikoima kuin Kneeftin kokoelma, ei ole hyvässä maineessa.
Hyllyssäni on Biblioteca de autores Christianos -sarjan latinankielinen Summan laitos, jonka ensimmäisen osan kvestioissa 1- 26 Tuomas keskustelee Jumalasta. Teksti on painettu pienellä fontilla ja se on kaksipalstaista. Jumalakeskustelua on tässä laitoksessa hieman yli 200 sivua. Se tarkoittaa sitä, että sivuilla hahmoteltu niin sanottu klassinen teismi ei ole vain sarja iskusanoja vaan filosofisesti ja teologisesti työstetty teoria.
Tuomas mietti muun muassa seuraavia kysymyksiä:
Voiko Jumalan olemassaolon todistaa?
Onko Jumala yksinkertainen?
Onko Jumala täydellinen?
Onko Jumala hyvä?
Onko Jumala ääretön?
Onko Jumala olioissa?
Muuttuuko Jumala?
Onko Jumala ikuinen?
Onko Jumala yksi?
Miten tiedämme Jumalan?
Mitä nimiä Jumalalla on?
Miten Jumala tietää?
Nämä pääkysymykset jakaantuvat moniin alakysymyksiin.
Tuomaan Jumala on ääretön, ikuinen, ruumiiton ja henkinen tämyys, joka ei muutu, mutta jonka voi kokea muuttuvan samalla tavoin kuin valo häviää huoneesta ja joka on suhteessa kaikkiin tekemiinsä olioihin. Jumalassa Hänen olemuksensa ja olemassaolonsa ovat sama asia ja Jumala on puhdasta aktuaalisuutta, joka on läsnä kaikkialla. Jumala ei tietenkään ole ruumis eikä olento sikäli, että Hän olisi taivaankannen takana asusteleva setä, vaan sen sijaan Hän on aktiivinen henki, jotakin jolla on tämyys (quidditas) sikäli, että Hän on sitä mitä on eikä jotakin muuta.
Tuomaan teismiä on pyritty arvostelemaan erityisesti niin sanotun prosessiteologian piirissä. Whitehead, teoksessaan Process and reality, pyrki korvaamaan klassisen metafysiikan substanssilähtöisyyden prosessilla, jonka hän ajatteli vastaavan paremmin modernin luonnontieteen kuvaa maailmasta. Whiteheadin ajattelu muistuttaa Herakleitoksen näkemystä jatkuvasta muutoksesta, jossa ei voi astua kahdesti samaan virtaan. Herää kuitenkin kysymys, mitä substanssin vaihtaminen prosessiksi loppujen lopuksi selventäisi, sillä ei ole niin, että substanssimetafysiikka on paikalleen jämähtynyttä taivaallisen olennon teoriaa.
Whiteheadin katsomusta kehitti teologiassa erityisesti Hartshorne, jonka panenteismin mukaan maailma on eräänlainen Jumalan ruumis samassa suhteessa kuin ihmisen ruumis on hänen mieleensä. En tiedä, ei tunnu uskottavalta, että olisin osa jumalallista ruumista. Tuomaallakin on pitkä keskustelu siitä, onko maailma Jumalan ruumis, mitä katsomusta hän ei tietenkään hyväksy.
Niin tai näin, jos teismistä keskustellaan, on oikeudenmukaista, että käydään kvestio kvestiolta ja artikla artiklalta läpi se, mitä Tuomas kirjoitti. Monet älyllisesti vapaammiksi koetut katsomukset, joita verrataan jonkinlaiseen olentokuvaan, sisältyvät Tuomaan katsomukseen, jonka mukaan viime kädessä tiedämme Jumalasta lähinnä sen, mitä Hänestä ei voida tietää.
