Näin kerran elokuvan, jonka nimi oli muistaakseni Nunnat karkuteillä. Kaksi rikollista piiloutui luostariin ja pukeutui nunniksi. Toiselle sattui niin, että hänen tehtäväkseen lankesi kolminaisuusoppia koskevan oppitunnin pitäminen tyttökoululaisille. Hän tiedusteli roomalaiskatoliselta varaskollegaltaan, mikä tämä kolminaisuusoppi oikein on. Hurskas varas neuvoi: sano niille, että Jumala on niin kuin apila, pieni, vihreä ja kolmiosainen. Eihän tuossa ole mitään järkeä, kummasteli pedagogivaras. Ei olekaan, juuri sen takia se on uskontoa, vastasi hurskas varas.
Juttu on brittihuumoria. Jos sen sulkeistaa, voi kulkea kohti asian arktista versiota. Se viettää juhlaansa ainakin kahdessa nettiteologisessa blogissa. Ensimmäinen on Jukka Kemppisen, jossa keskustellaan Dawkinsin, tämän vastapaavin ja paholaisen kappalaisen ajatuksista sekä islamista. Toinen on ystäväni Terho Pursiaisen, jonka sivuilla, blogissa ja keskustelualustalla on vaikka kuinka paljon hyvää ja mielenkiintoista uskonnonfilosofista keskustelua.
Sekä Kemppisen että Terhon teologiassa on paljon samaa ylläkerrotun jutun sisällön kanssa, sillä erotuksella, että he ovat vakavissaan. Herrat toivottavasti eivät loukkaannu, kun ajattelen heitä nunniksi karkuteillä, nettiin piiloutuneiksi vakaviksi ajattelijoiksi, eräänlaisiksi elämänkatsomuksen ja keskustelun hakkereiksi.
Asia on kiinnostava, koska on valiteltu suomalaisen uskontoa koskevan keskustelun heikkoutta ja epäluontevuutta. Kemppisen ja Terhon blogit ovat vahvoja ja luontevia. Pidän niitä tärkeinä myös seuraavasta syystä:
Esimerkiksi kristilliset kustantajat tuovat maahan lähinnä angloamerikkalaisesta uskonnonfilosofisesta keskustelusta peräisin olevaa materiaalia, jonka luonne on kummallista. Amerikkalaiset Christian Philosophers -tyypit (seura on American Philosophical Association -järjestön suurin jäsenjärjestö) Plantinga ja Wolterstorf etunenässä ovat fundamentalisteja ja heidän vastustajansa, kuten Dawkins, pelaavat tätä samaa peliä. Sitten on teologista keskustelua uskosta ja tieteestä, jonka toinen ääripää on teologinen oikeisto, vaikkapa Alister McGrath ja vastustajat Spongin tapaisia henkilöitä. Näin vaatimattomana maallikkomielipiteenä kristallisoisin eron seuraavasti: ensimainitun tahon ajattelussa on ruuvi niin kireällä että kirskuu ja jälkimainitun tahon ajattelussa ne ovat lentäneet ilmeisesti kokonaan pois. Britit ovat hieman omaa porukkaansa, mutta joko samanlaisia huumoriveikkoja kuin nunnat karkuteillä tahi sitten tätä Swinburnen porukkaa, joka on lähellä Christian Philosophersin väkeä. Oxfordin nykyinen professori näkyy olevan Marilyn McCordAdams, kuuluisa Ockham-tutkija ja yksi niikäläisistä. Kuulin kerran Atlantassa hänen esitelmänsä, jonka suuri keksintö oli, että sovitus on at-one-ment.
Timo Koistinen on kirjoittanut aiheesta erinomaisen väitöskirjan Philosophy of Religion or Religious Philosophy, jossa koko kenttä kaikkine ongelmineen analysoidaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi omasta perinteestämme nousevaa uskonnonfilosofista keskustelua. Sitä Kemppinen ja Pursiainen edustavat. Kerran tulee väitöskirjatutkimuksenkin aika tästä aiheesta. Nuori doktorantti, älä unohda näitä setiä! Huomautus on aiheellinen, sillä sattui joskus 15 vuotta sitten näin: Pidin filosofian harjoituksia teologifukseille. Yksi kysyi vilpittömän kiinnostunut ja kauhistunut ilme kasvoillaan, että pitääkö se paikkansa, että Suomen kirkossakin oli kerran pappi, joka ilmoitti saarnassa ettei usko Jumalaan ja palautti pappiskirjansa.
Terhon teemoja ovat muun muassa uskonnon äidinkieli, viskeraalinen teologia, mykät totuudet, fundamentalismi ja totuuden etsintä. Sivuillaan olevassa vuosi sitten pitämässään 60-vuotisesitelmässä hän ilmoittaa ihmettelevänsä, miksi Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa pidetyssä tilaisuudessa hänelle oli langetettu aihe "Tämän ajan Jumala". Eihän voi olla niin, että kunakin aikana sepitetään sille sopiva Jumala.
Terho arvostelee ilmiötä, jonka mukaisesti vähän väliä saapuu joku uuden uskonpuhdistuksen vaatija esittämään, että uskonnollisesta mielikuvamaailmasta on karsittava kaikki, mikä on ristiriidassa nykyajan valistuneen ihmisen ajattelun kanssa tai loukkaa modernia etiikkaa. Hän väittää ajatelleensa viimeiset parikymmentä vuotta toisin. Uskonnon voima on siinä, että se resonoi ihmisen ikivanhojen ja syvälle vajonneiden kerrostumien kanssa. Näiden kerrostumien kanssa tullaan parhaiten toimeen, kun uskonnollisen perinteen epäloogiset, järjettömät ja julmat kuvat otetaan vastaan sellaisinaan, niitä selittelemättä.
Terhon mielestä uskonnon on saatava olla uskontoa ja puhua asiansa omalla äidinkielellään. Tämä uskonnon äidinkieli sisältää mykkiä merkityksiä ja totuuksia, asioita, joista ei osata puhua.
Toinen asia, josta Terho pitää kiinni tiukasti, on fundamentalismin kritiikki. Hänen mielestään fundamentalismi on yleisempää kuin arvellaan. Hänen mukaansa fundamentalistisia ainesosia on löydettävissä niin piispa Huovisen, toisen arvostamani ystävän, ajatuksista kuin myös Jaakko Hämeen-Anttilan teoksesta Usko. Keskustelu aihepiiristä on herrasmiesmäistä ja ystävällisen kriittistä. Myös Jaakko Hämeen-Anttila selostaa perustellun näkemyksensä Terhon sivuilla.
Terhon mukaan fundamentalismi liittyy totuuden löytämiseen ja sanoihin, jotka sulkevat mykkiä totuuksia pois, katteettomaan optimismiin, joka luottaa siihen, että perimmältään maailma on sittenkin hyvä. Fundamentalismista vapautumiseksi Terho luonnostelee totuusyhteisön käsitettä. Totuusyhteisö syntyy, kun ihmiset altistavat itsensä yhdessä etsittävän totuuden arvosteltavaksi. Totuus ei löydy eikä päädy kenenkään haltuun, vaan on ehtymätön.
Omat uskonnolliset ajatukseni ja tunteeni ovat varmaankin kovin erilaisia kuin Terhon. En kuitenkaan malta olla sanomatta, että uskon ajatustemme niin sanotun 'leikkauspisteen' sijaitsevan sekä teologisessa 'ohjelmassa' että eräänlaisen mystiikan ajatuksessa.
Uskon, että niin sanottu liberalismi ja konservatismi ovat teologisia paheita, joiden välissä oleva hyveellinen keskikohta on uskonnollinen arkaismi. Uskonnollinen arkaismi on uskonnon käsittämistä pullopostiksi eilisen päivän saarelta, tulen muistoksi. Uskonnossa on kyse ikiaikaisista kokemisen tavoista, joiden sanoitus ja ilmaisu on arkaistista. Tiedän, tiedän, tätä pitää kehitellä, mutta vihjattakoon tässä kysymyksellä: onko hengittäminen konservatiivista tai liberaalia?
En pidä onnistuneina nykyajan tieteeseen tai kulttuuriin vanhaa uskontoa sopeuttavia katsomuksia (liberalismi), mutta en myöskään menneisyyden loiseksi jäävää uskonnollista asennetta, joka pyrkii säilyttämään omana aikanaan usein liberalistiset sovellukset nykyisinkin (konservatismi).
Mielestäni konservatismi ja liberalismi kuuluvat samaan teologisten paheiden kategoriaan ja niiden tarkoitus on sama. Kumpikin asenne väistää uskonnon ytimen. Sen muutoksen, jonka liberalismi aiheuttaa, konservatismi säilyttää. Kummatkin ovat muumion, paketin, kaksi eri ulottuvuutta.
Arkaismi sisältää ainesosia, säilyttäviä ja vapauttavia, joita kuuluu tähän paheiden kategoriaan, mutta ei sulaudu kumpaiseksikaan peruspaheista. Arkaismi elää menneisyyden kokemuksesta ja kielestä, mutta on avoin nykyisyydelle siten, että se ei sulje sitä sen omilla ilmaisumuodoilla ja väkinäisillä välitysteologisilla tempuilla väittäen, että se avoimuus, joka menneisyydestä virtaa, olisi löytänyt paketoitavan muodon nykyhetkessä.
Tässä arkaistinen teologia kohtaa fundamentalismin kritiikin. Arkaismi ei ole määrittelevää ja kiinnisulkevaa teologiaa, kuten fundamentalismi. Se on etsivää, totuudelle itsensä altistavaa teologiaa. Siitä syystä sille happy end -ajattelu, pilkesilmäkulmassa kaiken kaameuden keskelle -ajattelu, on kaameata sotkua ja teologinen itsemurha.
Lueskelin taannoin Erno Paasilinnan aforismeja Maailman sanoja ja tekoja (Otava 1986). Kokoelmaan sisältyy kiinnostava teologinen traktaatti "Keskustelu pirun kanssa". Traktaatti päättyy näin: " Teidän jumalanne on nykyään pirun turhautunut, piru sanoo. Kyllä se hänestä näkyy. Minähän joudun rajalla vaihtamaan teidän pikkuvarkaitanne hänelle ja saan takaisin näitä maailman mahtavia isoina kimppuina. Pikkusyntisten keräileminen on niin masentavaa, piru sanoo. Kyllä minä sen ymmärrän. Me olemme paljon lähentyneet toisiamme viime aikoina."
Onko maailma hyvä? Onko se paha? Onko todellisuus perimmältään näitä tai jompaakumpaa tai arvoneutraali?
Uskonnollinen kokemus on yleensä kuvattu sekakokemukseksi, pelon ja rakkauden, toivon ja epätoivon, kauhun ja ihastuksen kokemukseksi, joka on mysterium tremendum et fascinans. Mutta kun puhutaan uskonnollisesta kokemuksesta, puhutaanko vain kokijasta vai myös Jumalasta? Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, Jumalakin näyttää olevan ihastuttava ja kauhistuttava.
Ongelma on se, että on pliisua hengellistä itsetyydytystä sanoa, että uskonto on sisäisten kokemusten ilmaisu. Rukoilisimmeko siis itseämme? Pois se meistä ja hyi! Luontevampaa on toivoa, että uskonto kohtaa jonkun, joka on muuta kuin minä, jotakin ulkopuolella.
Korkeintaan kai itsensä rukoilemisesta voi muodostaa jonkinlaisen kulttuurieepos Raamatun pohjalta intoutuvan hyvän tahdon lähettilään ja sosiaalisen kohtaamisen apostolin elämänmuodon. Tärkeää sellainenkin, mutta miksi sitä pitäisi sanoa uskonnoksi? Asennoitumiseen liittyy muun muassa se ongelma, johon Tuomas Akvinolainen viittasi todetessaan: yhden kirjan miestä varo! Tällainen on epäuskottavaa myös esimerkiksi uskonnollisten äärikokemusten näkökulmasta. Verratkaamme humaania hyväntahdonlähettilästämme esimerkiksi Blaise Pascaliin, joka kirjoitti:
"Armon vuonna 1654 maanantaina 23. marraskuuta, pyhän Clemensin, paavin ja marttyyri Chrysogonoksen ja muiden pyhien päivän aattona, alkaen suunnilleen puoli yksitoista aina puoli yhteen asti. Tulta! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien eikä oppineiden. Varmuus. Varmuus. Kiihtymys. Riemu. Rauha."
Jos tämä Joku kohdataan kokemuksessa, johon sisältyy kauhua ja ihastusta, on yllähahmotellun logiikan mukaisesti hyväksyttävä, että kokemuksen ominaisuudet heijastavat myös mielen ulkoisen kokemuksen korrelaatin ominaisuuksia. Tästä seuraa ongelma, jonka Paasilinnan mainitsee lausuessaan pirun ja Jumalan viime aikoina lähentyneen toisiaan. Se on ongelma, koska toisaalta uskonto väittää, että Jumala on hyvä.
Minusta tuntuu, että jos tahtoo tulla näiden ristiriitojen kanssa toimeen, henkilön tulisi ajatella, että vaikka hän tuntisikin kohtaavansa Jumalan, Jumala ei paljasta itseään kokemuksessa vaan kätkeytyy ja jää kauhun ja ihastuksen taakse, mysteeriksi.
Jumalasta hyvänä tai pahana puhuminen on ongelmallista. Ehkä Jumala ei ole hyvä tai paha. Hän on yli, takana, tuollapuolen tai mitä lie niiden?
Ehkä siksi hyvän Jumalan, hyvän ja pahan Jumalan ja pahan Jumalan teemojen rinnalla uskonnollisessa kielessä on moraalitermein määrittyvän teologian rinnalla myös vahva ja kenties uskonnollista kokemusta paremmin valaiseva perinne, joka viittaa Jumalaan ensisijaisesti mielen filosofisin termein: Jumala on rakkaus. Jumala suuttuu ja ärjyy ratkaisulaaksossa. Hän muuttaa oudosti mieltään ja käyttäytyy ristiriitaisesti. Häntä kaivataan, Hän torjuu. Hän tulee lähelle ja katoaa taas, nostaa ja lyö maahan, riisuu ja pukee.
Jotenkin siihen tapaan kuin Hopkins kirjoitti: "How to keep - is there any, any, is there none such,/ nowhere known some, bow or brooch or braid or brace/ latch or catch or key to keep/ Back beauty, keep it, beauty, beauty, beauty...from vanishing away?.../O there's none; no no no there's none;/ Be beginning to despair, to despair./ Despair, despair, despair, despair... Ja: There is one, yes I have one (Hush there!)/ Only not within seeing of the sun/ Not within the singeing of the strong sun. Tall sun's tingeing, or treacherous the tainting of the earth's air,/ Somewhere elsewhere there is ah well where! one/ One. Yes I can tell such a key...
