Entisen inkvisition historiallisen seuraajan Uskonopin kongregaation johtaja pappa Ratzinger on nykyisin papa Benedictus. Hän, tämä servus servilis Dei eli kaikkien Jumalan orjien orja, sai äsken kyytiä saksalaisessa yliopistossa pitämästään luennosta, jossa hän viittaisi islamin kannalta arveluttavaan muinaistarinaan.
Monissa muslimimaissa johtajat ovat rauhoitelleet väkeä. Mieltä osoittavat ihmiset yhtäältä vahvistavat kuvaa, jonka paavi ilmeisesti tahtomattaan esitti. Toisaalta heidän reaktioissaan on jotakin tuttua.
1500-luvulla Luther esitti, että paavi on Antikristus ja muuttunut - turkkilaiseksi.
Melanchthonin kanta oli hieman sovittelevampi. Hän esitti, että paavilla ei ole erityisasemaa jumalallisen oikeuden, iure divino, perusteella. Siitä näkökulmasta, joka on tietysti varsinainen ja oikea, paavi on Rooman kirkkoherra. Inhimillisen sovun ja laumasieluisuuden hengessä luterilaisetkin voivat myöntää paaville primaatin iure humano. Se on hieman samanlaista kuin se, että Turun piispaa sanotaan arkkipiispaksi, niin päätti Aleksanteri I halutessaan hallita maata piispan avulla, ja myöhemmin arkkipiispasta on tullut eräänlainen piispakollegion ääni ja kirkon "toimitusjohtaja". Lehdistö, ihmiset, tarvitsevat tällaista. Paavi vastaa tarpeeseen, ajatteli Melanchthon.
Menin ensimmäisen kerran Vatikaaniin kauan kauan sitten, kun olin ihastunut roomalaiskatoliseen teologiaan. Matka taittui Assisin kautta. Olin siellä, poverellon, pienen köyhän tunnelmissa ja maisemissa. Hän tahtoi elää kuin Jeesus ja ajatteli itsensä ja ystäviensä olevan servus inutilis, hyödyttömiä orjia, vähän kuin Chaplinin kulkuri. Assisin yksinkertaisuudesta siirtyminen Vatikaaninaukiolle oli aikamatka muualle. Mitä näillä kahdella on toistensa kanssa tekemistä, ajattelin.
En välttänyt mielikuvaa, niin hieno ja taideaarteista rikas, niin huikeaa älyllistä jumaluuspohdintaa ja sen historiaa sisältävä kuin Vatikaanin muurien takainen maailma onkin, kansainvälisen liikeyrityksen keskuskonttorista, Mäkkäristä.
Mäkkärissä, jossa aterioimista en ole opettanut lapsille synniksi tai tehnyt muuta sen liiketoiminnan vastaista sabotaasia, onkin jotakin analogista uskonnollinen organisaation kanssa.
Mäkkäri on kaikkialla. Ja se on kaikkialla samanlainen. Se on ekumeeninen. Joitakin protestiliikkeitä on syntynyt kuten Carrols, Hesburger ja jos Heinimäen kanssa onnistumme niin Augsburger, mutta nämä eivät estä Mäkkärin katolista, kaikkeen maailmaan ulottuvaa ja yleistä luonnetta.
Mäkkärin kultaiset kukkulat tunnistat jo kaukaa väsymyksesi keskellä vaeltaessasi vieraassa kaupungissa, olkoon se sitten Rooma, Washington, Moskova tai Peking. Kaikkialla nuo kultaiset kukkulat viestivät ateriasta kuin risti kirkon katolla.
Perustuote, armo, on hampurilainen ja kokis, kuin ehtoollisleipä ja viini. Samanlaista matkamiesten ateriaa ja kuolemattomuuden lääkettä.
Kyllä: Mäkkäri on pinnallinen ja se tarjoaa pikaruokaa. Vanhojen kulttuurien ihmisille tällaiset asiat synnyttävät yhtä kummastuneita kokemuksia kuin Vatikaanin aukio servus inutiliksen sielussa.
Ja analogia toimii myös toisinpäin. Ei ole vain niin, että Mäkkäri on kristillisen kulttuurin tuote. Osa kristillisestä kulttuurista on saanut vaikutteita Mäkkäristä. Kulttuurimme symboli on risti, mutta se on myös kultaiset kukkulat. Kaukaa katsoen on vaikeampi ja vaikeampi erottaa näitä toisistaan.
Mäkkärivaikutteista on mielestäni esimerkiksi se ajattelu, joka on eilen käsittelemäni Hollowayn edustaman ajattelun lightversio. John Spong luonnostelee sen teoksessaan Miksi kristinuskon pitää muuttua tai kuolla (Kirjapaja 2005)
Kirjaan sisältyy selostusta raamatuntutkimuksesta, luonnontieteellisiä knoppeja, kuten ah aina niin huikea munasolun löytymisen merkitys neitseestäsyntymisopin valokeilassa, muutama nyyhkytarina, sekoilua teismistä ja jonkinlaista mystiikkaviritystä ja hyvien, suvaitsevaisten, valistuneiden ja vastuullisten ihmisten liitto.
Just nappiin kuin hampurilainen: syö nopeasti (Hollowayn kirjaan meni sentään kokonainen ilta, mutta Spongin luin huhtikuussa erästä kahden tunnin tenttiä valvoessani), sämpylä hötöä (rationaalinen ajattelu, teologian ja tieteen historian ja luonteen tuntemus) ja pihvi hetkessä sulava (mystiikka ja moraali).
Suhde kulttuuriperintöön on nimensä mukaisesti rahat tai henki, muutu tai kuole. Tätä tällaista televisiosaarnaajien julistuksesta tuttua mahtailevaa uhkailua, jota Spong tietysti kovasti siunailee.
Spong on julkisuudessa arvostellut Irakin sotaa, mutta oma kokemukseni teologian- ja filosofianhistorian tuntijana muistuttaa niiden ihmisten kokemusta, jotka kokevat amerikkalaiset Irakissa maahan tunkeutuviksi junteiksi, joilla on kovat piipussa, suuri suu ja valtaa maailmassa. Suu puhuu toista, mikä on siitä ulos tulevien ajatusten seuraus.
Spongin ja hieman Hollowaynkin mäkkäriteologia liittyy kulttuurimme keinotekoistumiseen, keinoelämän syntyyn. Joka ei siedä kukkia, voi hankkia tekokukkia. Ne ovat käteviä ja niitä tulee kauniissa kodissa olla. Joka ei pidä taiteesta, voi hankkia tekotaidetta, Juhani Palmun töitä, silloin on välttämätön artifikiaalinen kodinkaunistus nimekkäältä tekijältä hankittu. Joka ei syty uskonnolle, mutta tietää, että se on arvokas kulttuuriperintö ja kuuluu yleensä ihmiselle jotta näitä ei tarvitsisi epäillä rosvoiksi, voi tutustua tekokristillisyyteen, mäkkäriteologiaan how to bluff in mysterious things?" tyyppisesti.
Tuollaisten tunteiden avulla voin jollain tavoin tavoittaa osan siitä, miksi ihmiset jossakin päin maailmaa ovat tulleet täysin hysteeriksi ja allergisiksi sen suhteen mitä kristillinen ja länsimainen kulttuuri edustaa. Ei tarvita kuin inahdus ja kohu nousee. Sen on nyt kokenut paavikin. Paavi ei ole kohde. Kohde on kulttuuri jota hän edustaa.
Uskontojen dialogin ja tähän osittain liittyvän maailman kahtiajaon kannalta olisi erittäin tärkeää, että ajattelun hampurilaisosasto joksikin aikaa vaimenisi. Eurooppalaisten (länsimaisten) kristittyjen olisi ensimmäiseksi perehdyttävä omaan traditioonsa ja opittava arvostamaan sitä sen monista pimeiksi koetuista puolista huolimatta. Sieltä paljastuisi muun muassa se, miten arabialainen kulttuuri oli keskiajalla edennyt pidemmälle kuin kristillinen ja kuinka kristillinen teologia kehittyi sellaiseksi kuin se kehittyi arabialaisen Aristoteles-tulkinnan ja optiikan avulla. Esimerkiksi Averroes on edelleen kiinnostava ajattelija. Hänen kahden totuuden teoriansa, jota en kannata, avaa hyvän keskustelualustan esimerkiksi tieteen ja uskonnon väliseen suhteeseen.
Pyhät Kirjat ja uskontotuudet, olivatpa ne sitten teologisia tai luonnontieteellisiä, eivät avaa kohtaamista toisten kulttuurien kanssa vaan pikemminkin ne näyttävät asettavan kulttuurit vastatusten ja vieraannuttavat ihmisiä myös omasta itsestään. Vasta tradition tuntemisen ja vertailun jälkeen voi käydä kaikkeen pyhimpään.
Minusta tuntuu, että uskontojen ja ideologioiden välisessä kohtaamisessa mennään usein pylly edellä puuhun. Pyhät kirjat eivät sano ensimmäistä sanaa vaan vasta viimeisen. Siinä olisi opittavaa puolin ja toisin.
