Pirtin pöydällä kurraa Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskunta (SKS 2006). Julmetusti tekstiä ja paikallistarinoita. Tekijä tarkastelee modernin ulottumista periferiaan voimakkaiden yksilöiden ja tutunkaupan eli sukuyhteisön kautta.
Iisalmen rovastin prebenda oli 1700- ja 1800-luvuilla yksi Suomen tavoitelluimmista. Valta levittäytyi ympäri yhtenäistä Ylä-Savoa. Viran haltija oli seudun napa, joka ruhtinaan lailla hallitsi ja vei yhteiskuntaa ja kulttuuria kyseiselle vuosisadalle. Vasta 1800-luvun loppupuolella Juhani Ahon isä ukko-Brofeldt valittiin virkaan ilman tutkintoja. Olen kuullut Brofeldtista, että tämä ei tehnyt muuta kuin sen mitä papin pitää. Piireissä ja seuroissa hän ei juossut. Ne olivat hänestä immeisten puuhoo.
Sukuselitys on kiinnostava ja palautuu aina hamaan käräjäkivien aikaan, joilla kunnan perusmuoto, sukuyhteisön synnyttämä kylä, perusti oikeusvaltion. Katselin käräjäkiviä Kolilla keväällä. Siinä on ollut kansallisromantikoille ihmetystä, kun ovat keskeltä metsää löytäneet Areiopagin, ja homeerisen runouden.
Minusta tuntuu, että emme me huoneen ja suvun vallasta vieläkään ole täysin irtaantuneet. En ole varma, pitäisikökään. Sukuyhteyksien katkeaminen muuttamisen ja työn luonteen muuttumisen takia on merkittävä asia, jota pitäisi pohtia syvemmin suomalaisen yhteiskunnan tilaa mietittäessä. Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomessa vallitsi perhetunnelma. Kaikki olivat toistensa serkkuja. Siihen ei ole pitkä aika näinä aikoina jolloin miinalaiva Pohjanmaan miehet tervehtivät kotiin purjehtivaa keisarinnaa Itämerellä.
Savo oli kysyttyä ja haluttua asuma-aluetta, usko tai älä. Väkimäärä kasvoi. Ei siitä ole kuin parisataa vuotta, kun asiat olivat tällä tolalla. Nyt ovat jäljellä vain vahvimmat ja virkeimmät. Muut katosivat laman jälkeen etelän asutuskeskuksiin kokoamaan kännyköitä.
Muuttuukohan tilanne jossain vaiheessa? Entäpä jos suuret ikäluokat palaavat kotiin? Klingen kiinnostus sukunsa seutuja kohtaan on kiinnostava vihje. Kyllä me täällä ruhtinaina elämme edelleenkin. Yhteiskunnan infrastruktuuri on parempaa luokkaa kuin pääkaupunkiseudulla, lukuunottamatta paikallisliikenteen puutetta rautateillä. Esimerkiksi koulu ja terveydenhuolto on näin seitsemän vuoden näppituntumalta tasoltaan ja saatavuudeltaan parempaa kuin Etelä-Suomessa, jossa on palvelutuotannon takaava huippuosaava HUS.
Klinge väittää, että tasoa syntyy kun tasoa on jo valmiiksi. Oulusta tuli hänen mielestään kansainväliset mitat täyttävä yliopisto, koska Oulussa oli kulttuuria ja sivistystä jo valmiiksi. Kuopio, Lappeenranta ja Joensuu kituuttavat, koska näillä alueilla ei ole marsipaanileivoksia syöty ja luettu aviisia. Tämä on pilakuva Klingen ajatuksesta. Jos on Erno Paasilinnaa tai Kirsti Simonsuurta uskominen, Oulun kulttuurin taso ei selitä yliopiston menestystä. Kuopiossa yliopisto on Suuri Apteekki, kuten vauras kaupungissa on, Joensuussa Miihkali Perttusen koto. Eivät ne kituuta. Lappeenrannan tilannetta en tunne.
Työpöydällä surraa Kadettikunta r.y.:n kustantamaan Pekka Visurin oppikirjaan liittyvä multimedia Suomi kylmässä sodassa. Kätsää ja mukavaa historianopastusta erään pienen ruhtinaskunnan selviytymisestä.
Loppupuolella kerrotaan, että Suomen toimet Baltian itsenäistymisen vaiheessa ovat herättäneet arvostelua. Kävi niin kuin Iisalmessa, että papin pojat profanisoituivat. Äsken siunailtiin telkkarissakin, kuinka presidentti Koivisto oli Neuvostoliiton johdon vahva läntinen tukija.
Asialla on puolensa. Koivisto itse kertoo muistelmiensa toisessa osassa läheisestä suhteestaan Gorbaan, joten juttu ei ole mikään uutinen. Se lienee uutinen lähinnä Juhani Suomen tyyppisille tutkijoille, jotka jossittelevat Koiviston itsensä tavalla ja ovat kovia fundeeraamaan.
Ihan jees, että Suomen Koivisto-sarja tyssäsi. Ostin joskus Maximakasiinista kolme Kekkoskirjaa. Kyllä olivat kuivaa jorinaa hallituksen vaihdoksista. Ei tarvittaisi tuhansia sivuja sen katsannon perustelemiseen, että Kekkonen oli hyvä presidentti ja Koivisto huono. Kiinnostavin oli ajatus, jonka mukaan UKK hiihti itsensä hengiltä. Kehittivät Peurungalla älyvapaan testin, jonka perusteella 70-vuotias vaikutti 40-vuotiaalta. UKK nosti harjoitusmäärää ja vauhtia huippu-urheilijan tasolle maalina Hietaniemi häviten vierellään hiihtävälle viikatemiehelle yhdellä sekunnin sadasosalla.
Suomessa oli vahvaa kansalaisjärjestötoimintaa 1990-luvulla. Körttiläisten juhlilla 30 000 ihmistä antoi julkilausuman, jossa lausui tukensa Baltian maiden itsenäistymisprosessille.
Mutta mitä olisi tapahtunut, jos tankkien jyrätessä Tallinnaan ja Vilnaan Suomesta olisi huhuiltu, että ryssä matalaksi?
Ja otettu Karjala takaisin, vai? Olen antanut sekä venäläisistä että suomalaisista lähteistä itselleni kertoa, että siinä jos kulloinkaan, olisi se paikka ollut.
Toisaalta Koivisto avasi ikkunan länteen. Moni marisee siitäkin.
Yöpöydällä hurraa Edwin Linkomiehen Vaikea aika (6. p. Otava 1006). Linkomies määräsi, että muistelmat saa julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen ja aikaisintaan 1970.
Suksin kirjan puolivälissä. Roomalainen henki haiskahtaa. Henkilökuvaukset kuin Plutarkhoksen. Kalliota Linkomies lienee inhonnut. Ei edes kerro, että tämä kuoli Helsingin rautatieasemalle Mannerheimin syliin. Toteaa vain tylysti, että presidentti, saatuaan halvauskohtauksen, joutui jättämään tehtävänsä ja Ryti tuli. Siinä tragedia tragediaa soimaa.
Ollessaan sodan aikana Unkarissa luennoimassa Linkomies tarkasteli pääministerin vaimoa, joka oli kaunein nainen, jonka hän missään oli nähnyt. Iho ei kuitenkaan enää ollut raikas. Siitä Linkomies päätteli, että tämän täytyi olla yli 40-vuotias.
Linkomiehen mielestä jatkosotaan piti mennä. Hän, roomalainen, ajatteli, että sotasankaruudella on merkitystä kansalliselle kertomukselle.
Kirjan lopussa on rauhanneuvottelujen pöytäkirjoja Kremlistä. Molotov kiusasi suomalaisia. Nämä sanoivat joka väliin: Hanko, Hanko, Hanko. Molotov kierteli ja kaarteli kuten vain venäläinen taitaa ja tarjosi kaikenlaisia pikku lievennyksiä. Mutta Hanko, suomalaiset sanoivat. No, jos ei teitä nämä lievennyksen kiinnosta, voimme ne jättää tekemättäkin, totesi Molotov. Vihdoin kävi yöllä hallitukseltaan pyytämässä kannan, jonka mukaisesti suomalaiset saivat Hangon. Oli varmaan jo etukäteen päättänyt asian, mutta kiusatakseen piteli pihdeissään, jotta voisi armollisesti todeta, että pitäkää Hankonne ja painukaa Järvenpäähän heittämään tikkaa, typerät pikkumiehet.
On myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioesitykset ja tuomiot. Hertta Kuusinen esitti kovinta rangaistusta Väinö Tannerille, elinkautista kuritushuonetta. Viha oli kova. Luukkanen joskus mainitsi, että Tanner oli möläyttänyt Stalinille olevansa menseviikki. Silloin syttyi Kremlissä lamppu: vihollinen!
Linkomies esittää kiinnostavan huomautuksen Rytin kohtelusta, joka oli kohtuutonta. Linkomiehen mukaan poliittisen vastuun kantaa pääministeri ja hallitus, ei presidentti. Meillä on ollut 25 vuotta Kekkonen ja saman ajan sosiaalidemokraattinen presidentti. Kekkosen haukkujaisten jälkeen koirat murisevat ovella jo nykyisen järjestelyn suhteen. Niin vain käy.
Presidentin virasta ei ole enää kauheasti jäljellä. Se voitaisiin muuttaa eduskunnan äänestyksen perusteella valituksi Iisalmen ruhtinaskunnan ruhtinaan viraksi. Valtaa voisi olla juuri tuollainen ulkopoliittinen edustusvalta, joka estää sen, että pääministeristä tulee uusi presidentti. Poliittista vastuuta presidentillä, ruhtinaalla, ei tulisi olla.
Tämä tosin ei ehkä ole kovin luterilaista, luterilaisessa maassa. Luther ajatteli, että yksinvalta on hyvä, koska yksi saa vähemmän pahaa aikaiseksi kuin moni.
