Kansainvälinen tieteilijäkokous on päättänyt Prahassa, että Pluto ei ole enää planeetta vaan kääpiöplaneetta. Näin siitä on tullut tieteellisellä mahtikäskyllä yksi meistä: sijoiltaan pudonnut. Tieteilijät ovat jo jonkin aikaa sanoneet, että aurinkokunnassamme on samankokoisia ja melko samanlaisia kappaleita kuin Pluto. Ei niitäkään planeetoiksi sanota.
Protestoin. Pluto on ja pysyy planeettana, kääpiö tai täyskasvuinen, samanlainen tai erilainen kuin muut, samase. Argumenttini on se, että Plutolla on ollut 1930-luvulta planeetan historia toisin kuin muilla sittemmin löydetyillä kappaleilla. Pluto on planeetta, koska Mauri Kunnaksen lastenkirjoissa sanotaan niin. Se on planeetta, koska sen takia planeettojen olemassaolo ylipäänsä on helppo opettaa lapsille. Heikompikin oppilas muistaa planeettoja, koska on yksi, joka on samanniminen kuin Mikki Hiiren koira.
Argumentti ajatella Pluto planeetaksi liittyy myös laajempaan tieteenfilosofiseen keskusteluun. Tieteen asema uskomuksen muodostamisen menetelmänä on viimeisen kymmenen vuoden aikana heikentynyt. Tässä yhteydessä on puhuttu ilmiöstä, joka on nimetty nimellä Science Wars. On huomattu, että havaintojen ja niihin liittyvien teoreettisten termien lisäksi tieteeseen sisältyy vaikeasti määriteltäviä ikään kuin ideologisia aineksia ja tästä syystä usko siihen, että asiat ovat juuri niin kuin tiede sanoo, on heikentynyt.
Juuri tieteen hieman heikentyneen aseman takia, tieteen puolesta, vetoan Pluton puolesta. Jos tieteen tuloksiksi muodostuvat sen kaltaiset väitteet, että Pluto ei olekaan planeetta, tiede ensinnäkin joutuu kulttuurin kanssa kitkaan ja toiseksi tekee itsestään triviaalin vaikutelman. Triviaalin vaikutelman vahvistaminen lisää sen heikentyvää asemaa uskomuksen muodostamisen välineenä. Se on sitä, että joopa joo, ei ole vettä, sanoi tiedemies, on vain hookaksoo.
Yhtenä tieteen heikentymisen ilmaisuna on se, että uusimpien mittausten mukaan 30 % suomalaisista ei usko evoluutioteoriaan. En tiedä, uskovatko he sen sijasta kreationismiin vai tyytyvätkö he ajattelemaan, että he eivät usko asiasta suuntaan jos toiseenkaan. Joku voi tietysti huomauttaa, että ei Darwinin teoriaan usko juuri kukaan evoluutioteorian moderneihin versioihin uskovista, mutta tämä on jo saivartelua eikä auta siinä, että aikamme merkittävimpiin kuuluva tieteellinen keksintö on huomattavan epäilemisen kohde maassa, jossa on maailman ajanmukaisin ja paras peruskoulutus (palaan tähän joskus, koska Pisa-mittaukset ovat eräiltä osin bluffia).
Itse asiassa evoluutioteoria, muodossa, jossa sen esitti Lamarck 1800-luvun alussa tai muodossa, jossa sen esitti myöhemmin Darwin, ei ollut kovinkaan uusi eikä edes kohahduttava keksintö. Vain yksi siihen liittyvä sivujuonne, ihmisen sukulaisuus apinoiden kanssa, kohahdutti viktoriaanista Britanniaa. Kehiteltiin myös kreationistinen oppi, mutta se ei ollut klassisen kristinuskon perillinen. Jo Augustinus opetti, että maailmaa ei suinkaan tehty kuudessa päivässä vaan yhdessä ikuisuuden hetkessä. Augustinus kannatti "kirjaimellista" raamatuntulkintaa, mutta hänen käsityksensä ad litteram-lukemisesta oli melko vapaamielinen: huomattuaan, että Vanhassa testamentissa on kaksi luomiskertomusta peräjälkeen, hän tulkitsi asiaa "kirjaimellisesti" ja muotoili kahden luomisen opin. Jumala loi ensin ikuisuudessa kaiken. Sitten, toisessa luomisessa, oliot alkoivat tietyn, eräänlaisen evolutionaarisen järjestyksen mukaan saapua maailmaan.
Darwin opiskeli alkujaan papiksi. Hän opiskeli Paleyn teosta Theology of Nature. Pitäisi kirjoittaa tutkimus Theology of Species, jossa selvitettäisiin sitä, miten puritaaninen hartauskirjaillisuus tuntuu sisältävän niin lujasti adaptiota muistuttavia katsomuksia. Sen kirjallisuuden taustalla oli muun muassa Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta. Tämän kirjan mukaan taivaan iloon valikoituminen on niin rankkaa puuhaa, että hurskas öisin kylpee kyynelissä. Olikohan Darwin lukenut sen?
Yllä olevat esimerkit ovat niitä aatteisiin ja tahtomuksiin liittyviä osatekijöitä, joita jotkut ovat pitäneet tieteen ideologisena puolena. Pitää paikkansa, että naiiviin realismiin ei ole paluuta. Tieteen aseman kulttuurissa keskeisenä todellisuuden lähestymisen tapana soisi kuitenkin säilyvän ja jonkin verran vahvistuvan. Pluton pudottaminen taivaalta ei auta tässä yhtään.
