40-vuotias mies, jota ei aamulla herätessä satu, on kuollut mies, sanoi eräs lääketieteen asiantuntija. Kenties tuostakin johtuen juontuu usein juttu tauteihin ja lääkäreihin. Viikonlopun aikana aihe aktualisoitui kyläpaikoissa, joissa kävin vieraisilla (sana on Erik Tawaststjernan, joka painotti suomentajalle, että Sibeliuksen tytärten oli täysin mahdotonta kuvitella käyneen kylässä, vieraisilla he kävivät).
On ne lääkärit kovaa porukkaa, päivittelimme. Kirurgin huone on kuin Formularadan varikko, jonne ympäri kenttiä kuolematonten tuodaan sireenit ulvoen väkeä renkaidenvaihtoon. Ja palvelu pelaa, tehokkaasti, kovimmilla ammattilaisilla 12 tuntia putkeen. Ovat kohteliaita ja soveltavat hoitotiedettäkin kaikessa kiireessä. Kuten nyt sekin yksi, jonka kasvot vain ilmestyivät niskan takaa pöydällä makaavan silmien eteen: Olen lääkäri sejase. Suoritan teille selkäydinpuudutuksen. Minä osaan sen. Bang!
Todettiin, että hoitovirheistä ei potilaan kannata pahemmin valittaa, sillä oikeusturva ja vakuutukset ovat kovat. Turha on sitäkään kuvitella, että toinen lääkäri esittäisi toisen diagnoosin olevan väärä. Kollegiaalisuus pelaa. Nämä voivat johtaa yksilön kannalta hyvin ikäviin kokemuksiin. Toisaalta on kaikkien etu, että lääkäreiden selusta on turvattu. Kuka muuten ryhtyisi lääkäriksi, itse asiassa tavattoman vaaralliseen työhön. Logiikka on sama kuin John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriassa. Rawlsin mukaan paras yhteiskunta on sellainen, jossa heikoimmassa asemassa olevan asema on turvattu paremmin kuin missään muussa yhteiskunnassa. Se turvataan, kun lääkäreille maksetaan kovaa palkkaa. On nimittäin heikoimmassa asemassa olevan etu, että häntä hoitavat motivoidut lääkärit.
Yllä mainittu on tietysti yksi puoli asiaa, mutta motivoitumisen alueella saavumme myös melko mystisille ja sakeille poluille. En ole pitkään aikaan kuullut kenenkään puhuvan kutsumuksesta, joka oli täysin hyväksytty ja kunnioitettu termi vielä ennen 1990-luvun lamaa ja siitä selviämisen jälkeen muodostettua tehokkuusyhteiskuntaa. Olisikohan kuitenkin niin, että hyvä lääkäri tarvitsee hyvän palkan lisäksi kutsumuksen, niin hankala asia kuin tämä saattaa työmarkkinajärjestöjen näkökulmasta ollakin.
Kutsumus liittyy ehkä vielä kummallisempaan ja epäilyksenalaisempaan käsitteeseen, nimittäin lääkärin karismaan. On olemassa lääkäreitä, joiden pelkkä läsnäolo parantaa niin, että näiden poissaollessa tekee mieli pitää kuumemittaria patterin välissä, jotta taas pääsisi tapaamaan. Se, että lääkärin karisma ei ole aivan tuulesta temmattu ominaisuus, todistuu esimerkiksi siten, että kyseessä ei ole vain satunnainen lääkärin ja yksittäisen potilaan "kemioiden" soveltuvuus vaan ilmiö pätee suurempaan potilasotokseen.
Osa karismasta ehkä selittyy lääkärin tilannetajulla ja arvojen kohdallaan ololla. Eräskin lääkäri kuulemma sodan aikana hoiti ison porukan odotushuoneessa kipuilevia, kun paikkakunnan kermaan kuulunut Veikko Huovisen luonnehdintaan "ei mikään ole niin ihana kuin Kokoomusrouva keväässä" soveltuva tapaus ohitti kaikki ja purjehti omavaltaisesti vastaanotolle. Viivyttyään hetken huoneessa, rouva purjehti puudeleissaan ulos. Lääkäri katseli menoa ja totesi niin että kaikki takuulla kuulivat: Rouva muistaa ottaa sitä pulveria, niin kyllä paska lentää kuin kyyhkysparvi!
