Näin äsken koirani Huhdan. Koiran näkemisessä ei ole prima facie mitään erikoista, ellei asiainlaita satu olemaan siten, että on vuosi sitten haudannut saman koiran talonsa takapihalle. Toisin sanoen: näin silmieni edessä koiran, joka on kuollut. Minulla oli visuaalinen havainto mieleni ulkopuolisesta todellisuudesta.
Havainto ei poikennut muista vastaavista havainnoistani, joiden varassa muun muassa liikun paikasta toiseen. Havainnon sisältö oli Huhta, kuollut koira. Huhta lepäsi työhuoneeni tuolilla kuono alaspäin ja katseli minua tummin katsein.
Havainto tapahtui tilanteessa, jossa en ollut erityisemmin väsynyt, en erityisen stressin, lääkkeiden, alkoholin saati huumeiden vaikutuksen alaisena. Se kesti ehkä 10 sekuntia, ja se oli todellinen. Kunniasanalla. Siihen ei liittynyt voimakkaita tunteita, vaan kokemus oli varsin mieto ja, voisi sanoa, luonteva.
Hieman tietysti hätkähdin ja aloin nopeasti etsiä selitystä, samalla kun Huhta hävisi näkyvistä. Jaahas, tuossa Huhta aina makaili ja nyt siinä näyttää olevan kasa vaatteita siten, että on kuin joku siinä lepäisi. Olen satoja tai tuhansia kertoja tullut tähän huoneeseen ja nähnyt Huhdan tuossa. Ilmeisesti tuolin päälle syntynyt muoto aktivoi muistikuvani ja synnytti harhakokemuksen.
Siinä se, ajattelin ja unohdin koko jutun. Ihmisen psykofysiikka on kummallista ja saa jopa koirat kummittelemaan.
Mutta, vaikka tuntuukin järkevältä, onkohan tällainen selittely sittenkään kovinkaan valaisevaa? Entäpä jos tällaisen selittelyn kiistattomalta tuntuva uskottavuus ja ilmeisyys onkin samanlainen harhanäky kuin tuolilla elävänä lepäilevä koira, jonka piti olla kuollut? Wittgenstein huomautti, että psykologiatieteen käsitteet ovat itse asiassa yhtä sekavia kuin pyykkäreiden puheet. Mistä sen tietää, hän jatkoi, vaikka kävisi ilmi, että hänellä ei ole aivoja lainkaan, kunhan pää avataan. Silti kysymykset näkemisestä, uskomisesta, ajattelemisesta ja tuntemisesta olisivat hänen ja muiden kannalta relevantteja.
Pitää paikkansa, että minulla on kokemus siitä, että näin Huhdan. Sitä ei ehkä voi selittää ainakaan jollakin "luonnontieteellisellä" tavalla kattavasti. Lisäksi se, että totean asian olleen kokemukseni, ei merkitse sitä, että se oli "vain" kokemus tai että se voitaisiin redusoida eli palauttaa johonkin toiseen asiaan. Vaikka itse heti kokemukselle etsimäni selitys voikin olla ehkä osatotuus, asiaan liittyy filosofisia kysymyksiä, joihin Aristoteles viittaa teoksessaan Sielusta näin: "Mutta luonnontutkija ja dialektikko määrittelevät kunkin näistä eri tavoin, esimerkiksi sen, mitä suuttumus on, sillä jälkimmäinen sanoo sen olevan halu kostaa kärsimys tai jotakin vastaavaa, ja edellinen sanoo sen olevan sydämen ympärillä olevan veren ja lämmön kiehumista." (1. 403a30-403b)
