Kuulun henkilöihin, jotka vierastavat kirjallisuuden ja kielen tuotteistamista muutaman kuukauden sesonkituotteiksi. Kustantamoissa tuntuu olevan porukkaa, joka on ominut tuote-ideologian. Kuvittelevat seuraavansa markkinoita, kysynnän ja tarjonnan lakia. Ei se sitä oikeasti ole, lukijoita riittäisi kyllä muunkinlaiselle kirjallisuudelle, mutta markkinat ovat kustantamojen määrittämät. Totta kai ostetaan, kun ei muuta ole tarjolla.
Näitä miettiessäni huomasin Jukka Kemppisen blogin, jossa käsiteltiin samaa kysymyksiä. Tulin ajatelleeksi, että ehkä kirjallisuus on etsiytymässä perinnäisten insituutioidensa näkökulmasta marginaaliin, nettiin. Mutta kun kirjallisuus siirtyy marginaaliin, se siirtyy syntysijoilleen. Ei se netissä huonossa seurassa ole. Olen löytänyt netistä Augustinuksen koko tuotannon italiaksi ja latinaksi, klassikot kreikaksi ja latinaksi, kirkkoisistä suuren määrän englanniksi. Melkein joka iikalla, joka on jotakin joskus tehnyt, on kotisivunsa. Kiinnostavaa näissä on se, että ne ovat usein tekstierämaata. Ei kuvia, vaikka juuri kuvallisuutta pidetään nykyisin kaiken ilmaisun aana ja oona.
Esimerkiksi Otavan tietokirjasyksy on juuri sitä, mitä Haavikko sanoi: äänestän kevättä, syksy tulee valituksi, talvi hallitsee. Tietokirjojen joukossa on kenraalien Hägglund ja Heinrichs elämänkerrat. Kenraalielämänkerrat ovat Mannerheimin muistelmien jälkeen kuuluneet aina mielilukemistooni. Heinrichs oli loistava kirjailija, hänestä saakin vähän muissa maailmoissa Päämajassa elävän esteetikon kuvan. Viipurin menettäminen oli hänelle shokki, jonka seurauksena häneen olisi pitänyt ladata sähköä. Shokki purkautui raskaan sarjan kirjallisuudeksi. Hägglund, jonka kirjan luin muutamana iltana, kertoo kiinnostavia asioita erityisesti YK-toiminnasta, mutta sen verran itsekehuisen vaikutelman, ettei yllä samaan sarjaan Mannerheimin ja Heinrichsin kanssa. Mannerheim sivuutti kaikkein tärkeimmät asiat tyylikkäästi, avioliitosta on yksi lause koko teoksessa. Otavan listassa kenraalien jälkeen on sitten jo Wilson Kirwan kärsimysteiden kuvaus. Missä ovat historialliset piirrot kuten Max Jakobsonin kirjat, suunnistusyritykset ajassa, missä esseet? Keittokirjojen menekki sen sijaan on tuotteistajien näkökulmasta lupaava. Syökää siis hyvin.
Itse ajattelin joskus keittokirjaa, jossa olisi terveysruokia ja mielenterveysruokia, ensimmäiset niitä, jotka maistuvat pahoilta, jälkimmäiset niitä, jotka maistuvat hyviltä.
Luin minä kesällä yhden hyvänkin kirjan, Carpelanin Kesän äänet. Lyriikka ja epiikka yhtyivät, kuten olisi toivottavaa. Kirja kertoi muistoista, paluusta menneisyyteen: "Tahdon puhua kanssasi, sillä aikaa rientää." Tällaisia kirjoja lukee vanheneva setämies mielellään.
Aloitin kirjoittaa lehtiin kolumneja vuonna 1981. Olen kirjoittanut monia kirjoja ja toimittanut niitä ja lehtiä. Olen arvostellut niitä kasapäin ja kerännyt kotiin. Kaikkeen kyllästyy joskus. Blogi on uutta, ehkä. En vielä tiedä, jatkanko, mutta tulipahan testattua. Helppo oli rakentaa, vei 10 minuuttia pelisääntöjen lukemisen keralla. Päivässä se siis rakennettiin, mutta tuhotaanko samassa ajassa, oi Kronoksenpoika?
