1960-luku: peruskoulu, korkeakoululaitoksen kehittämislaki ja maakuntayliopistot.
1970-luku: kiistaa ja taistoa.
1990-luku: ammattikorkeakoulu, yritys lukion ja ammattikoulun yhdistämiseksi nuorisokouluksi ja ammatillisen koulutuksen ja lukion yhteistyön kangertelu.
Nyt: kansainvälisyys, ydintehtävän hakeminen, ohjauksen keventämisen tarve.
Yllä olevat koulutuspoliittiset teemat ovat eläkkeelle jääneen opetusministeriön kansliapäällikön Markku Linnan "muistelmista" ministeriön verkkolehdestä elokuussa.
On helppo uskoa, että nykyhetkeä koskeva tilannekuvaus pitää paikkansa. Ammatillisen koulutuksen ja lukion yhteistyöhön sisältyy ihanteellisuutta, joka ei kohtaa koulun todellisuutta. Lukio on niin kova koulu, että ei siihen oikein mahdu muuta kuin illan soittotunnit tai urheilutreenit rinnalle.
Tuskin kukaan vastustaa sitä, että ihmisillä olisi yleissivistävien tietojen ja käsitysten lisäksi myös käytännön taitoja ja toisinpäin. On kuitenkin jo Aristoteleen esittämä näkemys, että niitä ei ole hyvä opettaa samanaikaisesti. Esimerkiksi kieli ja liikunta kehittyvät eriaikaisesti, väittävät monet lukihäiriön asiantuntijat. Ammatillinen koulutus lisäksi antaa yleisen jatko-opintokelpoisuuden. Ajatukset tuplatutkinnoista ovat tästä näkökulmasta vanhentuneita.
Organisaatiomuutosten ajoittaisen yhdentekevyyden ja hallinnon keventämisen tarpeen alkavat todeta nykyisin kaikki kynnelle kykenevät. Sitä hommaa on nyt 10 vuotta tehty oikein roppakaupalla joten eiköhän ala jo piisata. Keventämistä tarvittaisiin, mutta valitettavasti aina kun kevennetään, asioita tehdään vain raskaammiksi. Näin kävi esimerkiksi Helsingin yliopiston hallinnonuudistuksessa 1990-luvulla. Vuosikymmenen alussa laitoshallinnon hoiti esimiehen kanssa puolipäiväisesti joku väitöskirjaansa tekevä maisteri, joka ei ollut saanut tutkimusapurahaa. Nykyisin pienikin laitos tarvitsee amanuenssin ja osastosihteerin sekä kausittaista toimistohenkilöstöä hallinnon keventämisen ja demokratisoitumisen myötä syntyneen hallinnon paisumisen takia.
Toisaalta on kuitenkin siten, että keventäminen tapahtuu organisaatiomuutosten kautta. Parhaimmillaan organisaatio systematisoituu sellaiseksi, että se siivoaa kaiken turhan pois, ajoittaa toimintonsa säännöllisiksi ja arvioi itseään kriittisellä tavalla. Sen seurauksena se käyttää hyväkseen vain perusteltuja arvioita ja mittauksia. Nykyisinhän niitä suolletaan jatkuvasti kuin summakauppana. Organisaatiot eivät ole funktionaalisia sikäli, että niiden kaikilla toiminnoilla olisi perusteltu tarkoitus. Paljon on rihkamaa, koristeeksi rakennettua hallinnollista kitchiä.
Jos olisin diktaattori, lakkauttaisin kaikki valtionhallinnon piirissä toimivat kehittämisyksiköt. Välttämätöntä kehittämistä harjoittaisivat tällöin henkilöt, joita asiat todella koskevat. He kehittäisivät vain sitä, mikä on välttämätöntä. Niin kakkaisia käsineitä eivät löytäisi, että koskisivat kehittämisen kehittämiseen, mitä suurin osa kehittämisyksiköiden toiminnasta nykyisin on.
Tärkeintä Linnan esille ottamista asioista on ydintehtävän pohtiminen. On monia tekijöitä, jotka herättävät kysymyksen, onko koulutuksen sivistystehtävä jäänyt silkaksi juhlapuheeksi ja korvautunut tuotannollisilla ihanteilla.
Pisa-tutkimuksen tuloksilla paistatellaan ja lähetystöjä ympäri maailmaa vastaanotetaan suomalaista koulutusihmettä ihailemaan. On se omalla tavallaan sitä, esimerkiksi naisten koulutuksen osalta. Tosiasiassa kuitenkin suomalainen koulutusjärjestelmä on kovatasoinen ainoastaan heikkojen oppilaiden osalta. Keskitaso ei ole sanottava ja niin sanotut huiput puuttuvat lähes tyystin. Matematiikan ylioppilaskokeissa on samat kysymykset kuin oppikoulun pääsykokeissa 1960-luvulla.
Tieteen tasokin herättää kysymyksiä. Väitöskirjojen tasovaatimukset on alennettu ja tutkijanuralla etenemisen ja kasvamisen prosessissa olennainen lisensiaattivaihe poistettu kokonaan. Näin on päästy Lissabonin tasolle, mutta onko se tulevaisuuden kannalta onnellista?
Paasikivi kirosi että on se s-tana kun on pieni kansa. On se sitä siksi, että massatuotantoon ei ole varaa. Se tarkoittaa sellaista menestymisen reseptiä, että ensinnäkään ketään ei jätetä (missä on onnistuttu vähintäänkin kohtuullisesti), koska joka huttusen panos tarvitaan. Mutta myös sitä, että yksilön on moninkertaistettava itsensä (mikä ehkä joillakin työpaikoilla toteutuu, mutta ei nykyisessä koulutusstrategiassa, koska asia edellyttäisi ajattelun vaivaa).
Jatkuva mankuminen koulutuksen tuotannollisuuden puolesta ja työelämän palvelutehtävästä ei ole koulutuksen eikä maan etu. Se ei ole hyvin valittu ydintehtävä vaan länsimaiselle sivistysperinteelle vieras ideologinen ja poliittinen huti. Maailma kun ei ole tehdas vaan maailma. Koulutus palvelee muuta yhteiskuntaa parhaiten, kun se keskittyy sivistykseen. Sivistys on todellisuuden käsittämistä ja kykyä elää siinä. Visiota etsitään. Olisi paikallaan muistaa, että latinankielinen sana visio on käännös kreikan sanasta theoria.
