Juhani Rekola oli syvällinen ja hienosti kirjoittava kirjailija, josta ei ole ollut tuotteeksi eikä brändiksi. Hän toimi Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina, ja kun hän kuoli, rappu- ja metrokäytävien sissit kajauttivat hautajaisissa Kulkurin valssin, yhden hienoimmista siinä hengellisten laulujen kokoelmassa, joka ei koskaan pääse virsikirjaan.
Rekola pohdiskeli kerran: Olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Mutta olen surullinen siitä, että olen iloinen nöyryydestäni. Loppujen lopuksi olen kuitenkin iloinen siitä, että suren iloani nöyryydestäni.
Evankelis-luterilaisissa kirkoissa saarnataan tänään Matteuksen evankeliumin kohdasta (Mt 23, 1-12), jossa Jeesus sanoo, että joka itsensä alentaa, se ylennetään ja vastoinpäin.
Rekolan dialektinen mietelmä on monille ihmisille eksistentiaalinen tosiasia: jos tiedetään, että itsensä alentanut korotetaan, niin miten on, jos alennan itseni pelkästään hyötysyistä, jotta minut ylennettäisiin? Tulisiko näin toimivan ikään kuin ylentää itsensä, jotta hän ruotisi itsestään ylentämisen toivossa tekemänsä itsensä alentamisen. Ja jos henkilö ylentää itsensä tästä syystä, niin pitäisikö hänen jälleen alentaa itsensä, ettei ylentäminen kävisi kompastuskiveksi?
Tottakai tämä on hieman vitsikästä, mutta iso osa elämästä voi kulua ko. dialektiikkaan. Kyse on siitä, mihin Wittgenstein viittasi sanoessaan, että voisi kirjoittaa kokonaisen filosofisen teoksen vitsistä, mutta teos ei olisi lainkaan naurettava.
Itsensä ylentämisen ja alentamisen tematiikka kuuluu samaan tekstikokonaisuuteen, jossa Jeesus esittää pysyvän ja vastaansanomattoman kritiikkinsä kaikenlaista uskonnon alueella tapahtuvaa brändäämistä, tuotteistamista ja kaupantekoa vastaan. Epäilen, että esimerkiksi Rekolasta ei yhtäältä tullut brändiä ja että hänen muistoaan toisaalta tervehdittiin Kulkurin valssilla siksi, että hän erehtyi kuvittelemaan evankeliumin olevan vakavasti otettava asia, ihan niin kuin ne tuhannet kristityt ja papit, jotka eivät ole tuotteita vaan ihan oikeasti pistävät toivonsa itseään suurempaan ja pyrkivät elämään toisin kuin brändäyksen osaajat Jeesuksen mukaan evankeliumitekstissä elävät: "Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi."
Jos kirkossa ollaan tosissaan, niin evankeliumia kyllä kuulutetaan kaikkialla ja kaikille, rappu- ja metrokäytäviin. Kirkon sanoma ei kuitenkaan ole brändi: Monet ovat kutsutut. Mutta harvat valitut. Jo "pimeällä" keskiajalla tiedettiin, että vahvinkin subjektiivinen tunne siitä, että olisi valittu, on korkeintaan propabilistista, osittain syistä, jotka liittyvät ylentämisen ja alentamisen dialektiikkaan. Jännitys pysyy loppuun asti. Paha siinä on mennä markkinoimaan ja itseänsä tykö tekemään.
