Uskonpuhdistus. Nyt!

Kirkossa tänään vietettävä uskonpuhdistuksen muistopäivä viittaa tapahtumasarjaan, joka on niin moninainen, että herää kysymys, mistä siinä oli kysymys ja - onko sellaista ollut lainkaan.

Joku voisi tietysti sanoa, että 1517 Luther niminen augustinolaismunkki ja eksegetiikan professori sai kuulla aneista, joilla luvataan täydellinen anteeksiantamus. Hän nosti tästä metelin, joka johti hänen kirkonkiroukseen joutumiseensa.

Lutherin merkittävimmät esiintymiset uskonpuhdistuksen historiassa liittyvät 1520-luvun taitteeseen, ja sitten hän alkaa hävitä näyttämöltä. Esiin tulee monia henkilöitä, joista luterilaisten kannalta merkittävin on Melanchthon, tärkein luterilaisia tunnustuskirjoja kirjoittanut henkilö.

Historiallinen kuva on täyteläisempi, kun siihen liitetään Rooman ja siihen liitoksissa olevan keisarivaltion ja tämän vaaliruhtinaiden ja näiden hallinnoimien alueiden väliset suhteet, monenmonituiset taloudelliset kysymykset, aatehistorialliset muutokset jne. mutta se tarina on niin pitkä, että sen kertomiseen menisi 1000 sivua.

Ydin liittyy keskiajan ja uuden ajan murroksessa olemiseen ja siihen kysymykseen, onko kaikella hinta ja onko kaikki ostettavissa.

Uskonpuhdistus on joskus käsitetty siivousneuroosiksi, jossa jatkuvasti pyyhitään pölyjä ja tehdään milloin mitäkin liturgista tai teologista hienosäätöä. Siivousneuroosi muistuttaa sitä, mitä Luther sanoi virheellisesti skolastiikaksi. Iso osa uskonpuhdistuksen jälkiseurauksista on ollut tätä.

Tämän myötä suola on käynyt mauttomaksi eikä valo loista.

Suola saadaan ja valo alkaa loistaa, kun asetumme kodittomiksi murrosaikaan, joka ei löydä kotiaan sen paremmin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkään, vaikka on sieltä tullut ja tässä seisova ikään kuin ei muuta voisi.

Anekauppaa käydään edelleen ja pelastuksen markkinat ovat lujasti pystyssä. Docendi sunt christiani, opetettakoon kristityille, että Herra ja Mestari tahtoo koko elämämme olevan parannusta - omnem vitam fidelium paenitentiam esse voluit! Onnea et saa kullalla, et hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellä. Ota siis ristisi ja seuraa!

Lux aeterna

Lux aeterna luceat eis, Domine,

cum sanctis tuis in aeternum,

quia pius es.

Requiem aternam dona eis, Domine;

et lux perpetua luceat eis.

Loistakoon hänelle ja pyhillesi

vanhurskaassa ikuisuudessa ikuinen valo, oi uskollinen Herra.

Anna hänelle ikuinen rauha

ja valosi loistakoon hänelle, oi Herra.

Terveisiä tutuille!

We'll meet again

I don't know where and when

But I know we'll meet again

Me muistamme ja ikuinen Muistaja muistaa ne, jotka ovat kokonaan kuolleet sielun ja ruumiin puolesta, mutta jotka ikuisuudessa kylpevät ikuisen Muistajan valossa. Siihen valoon kynttilämme liekki.

Dies irae

Tuomas Celenolaisen tunnetun runon säkeet kuuluvat näin:

Dies Irae! dies illa

Solvet saeculum in favilla

Teste David cum Sibylla!

Vapaasti suomentaen:

Vihan päivä, tuomion päivä

polttava on tuhkaksi,

todistivat Daavid ja Sibylla

Runoa lukiessa mielessä soi Mozartin Requiem, joka on vaikuttavin versio teemasta. Samalla tajussa kaikuu kaukaisten tunteiden kumina verotietojen julkaisemisen yhteydessä.

En ole lainkaan, en lainkaan vakuuttunut siitä, tarvitseeko suomalainen yhteiskunta tällaista päivää. Olen pikemminkin taipuvainen ajattelemaan, että vain valtiollisen bisneksen palveluksessa olevien verotustiedot ansaitsevat julkista huomiota. Yksityisten ihmisten tulojen, omistuksen ja verojen julkaiseminen tulisi jättää heidän itsensä harkintaan, saatavillahan ne ovat verotoimistossa yhtä kaikki.

Suomessa on omaisuus- ja tuloerojen kasvua, joka on ongelmallinen asia niin sanotun hyvinvointivaltion näkökulmasta. Suhteellinen köyhyys on kasvussa. Jos valtio tukee toimintaa, joka lisää tätä kehitystä, sen tulee olla julkista.

Tosin tämäkin on ehkä naiivi ajatus. Kun asia joutuu julkisuuden valokeilaan, hetken iljetys paljastuu, mutta asiaan ei tule muutosta. Mitäpä tässä kammotuksessa pyöriskelemään, kun siitä ei mitään seuraa.

Moneen pikemminkin omin avoin taloudellisesti hyvään asemaan päässeen henkilön osalle lankeaa merkittävä veronmaksu ja vuosia jatkunut kiikunkaakun. Hyvä tai jopa merkittävän hyvä toimeentulo on saatu aikaiseksi kovalla työllä. Samalla on työllistetty suuri määrä ihmisiä ja viety isänmaan asiaa eteenpäin. Kyllä siitä sopii näille henkilöille maksaa. Mutta miksi heidän pitäisi maksaa vielä jonkinlaista yhteisöllistä veroa, joka suoritetaan kateellisten puheiden muodossa?

Verotustietojen julkaiseminen on moderni versio jalkapuusta. Yrittämistä pitäisi kannustaa, mutta epäilen suuresti, että tällaisella instituutiolla ei ole yrittämiseen kannustavia vaikutuksia.

Joskus Homeroskin nukahtaa. Suomessa on kansainvälisesti verraten säällinen lehdistö. Yhtenä päivänä vuodessa se kuitenkin kuin ammottavana kitana mölisee ja tukee yhteisöllistä tirkistelynhalua. Se on päivä, jolloin journalismi munaa itsensä täydellisesti.

Kiitos ei tuba majorille tässä muodossa! Arvoisat päätoimittajat, sen sijasta, että kerran vuodessa uitte kuin Roope Ankka toisten ihmisten rahoissa, hankkikaa itse itsellenne omaisuutta kun kerran pidätte sitä niin kiinnostavana ja tärkeänä asiana ja kootkaapa ensi vuonna toimituksenne yhteen ja verotietojen julkaisemisen sijasta veisatkaa keskenänne tuosta:

Vihan päivä kauhistava!

Sydänjuuret värähtää,

kun on kaikki katoava,

taivas, maa kun häviää.

Ihmiskunta peljästyy,

tuomari kun lähestyy.

Taivaan torvi äänen antaa

kaikuu kaikkeen maailmaan,

maankin alle kaiun kantaa,

kutsuu kuolleet haudoistaan

tuomiolle käskien

eteen Herran istuimen.

Siinä suuret, siinä pienet,

kaikki tarkoin tutkitaan.

Ihminen, ken ikään lienet,

silloin sinut tuomitaan.

Silloin kaikki löydetään,

sanat, teot kätköistään.

Näitä, Jeesus, muistaissani

vain se toivo lohduttaa,

näissä ahdistuksissani

sieluani virvoittaa,

että tulit päälle maan

tuomiosta auttamaan.

Jeesus, sinä tuskallasi

ostit minut vapaaksi.

Suo nyt olla seuraajasi,

jäsen sinun ruumiisi,

että kerran löytyisi

kirjastasi nimeni.

Kaikki mikä synnin tähden

karttuu täällä kanteeksi,

Kristus, kuolemasi tähden

nyt jo anna anteeksi.

Armahdithan ryövärin,

sulje armoon minutkin.

Ansioosi aina luottaa

anna minun poloisen.

Uhrikuolemasi tuottaa

täyden rauhan, autuuden.

Pelkäämättä olla saa

ken sen uskoo, omistaa.

Sinuun, Herra Jeesus, turvaan,

nyt jo sinun olla saan.

Niin en joudu joukkoon kurjaan,

jolta taivas suljetaan.

Armostasi autuuteen

minut kannat taivaaseen.

Tämä verotustieto on julkaistu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa ja sen numero on 158.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 6: Taiderobotti

Opetusministeriö on asettanut innovaatioyliopiston yhdeksi kärkihankkeistaan. Olen aiemmin esitellyt tätä Yrjö Sotamaan ajatusta, jossa yhdistetään bisnes, tekniikka ja taide ja vallataan Aasian markkinoita. Seuraavassa kerron asian kodinteknisistä ulottuvuuksista sekä keksin yllättäviä asioita, joita tulevaisuudessa tullaan keksimään muuallakin. Kaltaiselleni linushenkiselle hakkerille asia sopii hyvin, sillä olen aikaisemmin usein nähnyt, kuinka sitä, joka ajatuksen varastaa piru rakastaa.

Kun luovaa taloutta kehitetään, kannattaa muistaa aiemmin referoimani Juntusen Eskon ajatus, joka vapaasti suomentaen on se, että kansainvälisillä nousevilla markkinoilla paska myy. Jos markkinoille tahdot käydä nyt, niin likaviemäriin peräti kyllästyt.

Niin yksinkertainen asia ei tietenkään ole, että mennään vaan messuille ja sanotaan, että tässäpä teille 5 paunaa aitoa suomalaista peetä, 5 euroa pauna, tehkääpä hyvin. Skeida tulee parfymoida. Tämä tarkoittaa sitä, että siihen pitää liittää aitouden vaikutelma ja viittaus johonkin todella huippulaatuiseen siten, ettei erityisesti kuluttaja, mutta ei liioin laatusertifikaatin myöntäjä voi millään muotoa osoittaa, että kyseessähän on silkka lantakasa.

Joka tämän ongelman ratkaisee, tulee menestymään luovan talouden massamarkkinoilla. Suomessa on menestytty aikaisemmin kyllä luovan talouden markkinoilla, mutta lähes kaikki maailman kentillä menestyneet kulttuurituotteemme ovat eräitä kirjallisuuden tapauksia kuten Arto Paasilinnan romaaneja lukuunottamatta hyvin rajatun ja valikoituneen, maksukykyisen eliitin ulottuville tulleita.

Glogalisaatiossa on kyse siitä, että kohderyhmäksi tulevat maksukyvyttömät massat, joille luovan talouden tuotteita on myytävä kuin kännyköitä.

Miten tämä tehdään?

Vastaus, ystäväin, on tuulessa: kehitetään robotti, joka jäljentää suomalaisen taiteen kultakauden teoksia. Suunnitellaan se sellaiseksi, että kyseessä ovat aidosti maalatut teokset, joissa siveltimenpainot ja öljyvärin määrä on tarkasti laskettu. Robotti voi olla kyborgi ja sille voidaan antaa jonkun tunnetun tekijän ulkonäkö, esimerkiksi Gallen-Kallelan, Edelfeltin tai Halosen. Kyborgista voidaan ottaa valokuva, joka myydään jäljennösten myötä ostajalle kyborgin signeerauksella oheistettuna. Tämä on tietysti oma pikku työnsä. Toinen työ on tehdä maalausohjelma, jolla taiderobotti toimii.

Suomalaisen taiteen kultakauden työt ovat kiistämättä ja epäilemättä huippulaatua, jota kuka tahansa mielellään pitäisi seinällään. Näin tuotteessa on parfyymi ja lanta kauas talikoitu.

Toisaalta yksikään taulu ei ole aito vaan robotin tekemä halpakopio, joskin kyllä maalattu.

Jos tähdätään Yhdysvaltoihin, myyntimenestys on pomminvarma. Jos myydään vaikkapa robotin maalaamia Sammon takomisia 100 dollarilla kappale vaikkapa 500 000 jenkkikotiin, on helppo laskea, millaisiin tuloihin ylletään. Samaa jäljennöstä voi myydä Aasian markkinoille 5 euron kappalehinnalla 30 miljoonalle ostajalle. Yksi taulu, Sammon taonta, tuottaa tässä huikeita summia.

Toinen robottiaihe: Ajetaan Sibeliuksen tuotanto älykkääseen sävellyskoneeseen ja käsketään sitä säveltää materiaalista 8. sinfonia. Tehdään jonkin verran asetuksia, muun muassa valitaan cantus firmukseksi Galen-Kallelan hautajaisiin sävelletty Surusoitto, joka Aino Sibeliuksen Joonas Kokkoselle kertoman mukaan on osa tuhottua 8. sinfoniaa.

Mikä sensaatio! Sibeliuksen 8. sinfonia ilmestyy 50 vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen ja yli 60 vuotta sen jälkeen, kun säveltäjä poltti sen Ainolan takassa.

Ja sitten levyttämään. Vänskä ja Lahden sibbesoundi levylle ja halpakopiot kaikkialle maailmaan myyntiin.

Muisto

Vanhan ihmisen kuolemasta on tänään 10 vuotta. Ajattelen häntä ja muistelen.

Niinä kesinä sattui monta merkillistä asiaa. Leppäkertut miehittivät jokaisen kolon ja onkalon. Niitä oli järvenpinta täysi ja ne pistivät.

Vanha ihminen astui ampiaispesään ja makasi koko kesän tuvan hetekalla kuumeessa. Lääkärin mukaan seuraava pisto olisi tappava. Vanhus alkoi selittää, ettei hän enää seuraavana kesänä eläisi. Niin hän sanoi neljännesvuosisadan.

Merkillisintä kaikista oli kuitenkin muurahaisten sota. Talolta navetalle pienen juoksumatkan päässä oli Kivikkomäki, lähellä suurta latoa, josta isovelikertoi kirvestä heiluttaneen miehen juosseen peräänsä; hänellä oli näitä juttuja, kuten sekin, että Annankallion takana on kädetön, jalaton ja päätön mies, joka huutaa.

He kulkivat Kivikkomäestä joka päivä navetalle ja kauemmas Pynnänmäelle pysähtyvälle kauppa-autolle, sinne, missä sijaitsivat Mannerheimin mummon talon rauniot ja puutarhan jäänteet.

Kivikkomäen molemmin puolin oli muurahaispesät, suuren kuin Baabelin tornit, ja niissä ripeästi kulkevien kuusenneulasia kantavien tuhansien työläisten aherrus.

Kävi niin, että kahden pesän materiaalin hankinnan kulkureitit törmäsivät toisiinsa. Ja koska neulasia ei muka riittänyt molemmille, syttyi sota.

Lukemattomat muurahaiset ryntäsivät toistensa selkään, painivat ja purivat ja synnyttivät koko Kivikkomäen yli kuiskaavan kihinän. Raatojen määrä lisääntyi taistelu taistelulta eikä niitä ehditty korjata vaan ne jäivät makaamaan Kivikkomäen Auringon repimään savikkoon.

Vihdoin koko mäki oli mustana kuolleita muurahaisia. Pesät vaikuttivat elottomilta. Aurinko hehkui taivaalta, tie pölysi.

Ja sitten, kerran kesässä, he kokoontuivat päärakennukseen, kuin vanhat puut kaartaisivat hetkessä oksansa samaan suuntaan. Vanhusten uurteiset kasvot muistuttivat savea. He liikkuivat vaivalloisesti keppiensä varassa, tärisivät ja jorisivat valkeilla talonpoikaisrokokoosohvilla. Kaikki sanoivat toisilleen kädestä päivää.
"Kylläpäs sinä olet kasvanut...mutta...kukas sinä oletkaan?"

He kertasivat kuka on kenenkin sukulainen, missä vaikuttaa, mikä on virka ja titteli.

"Pieni persoonallisuus."

Joku nuoremmista on asettanut rinkelin varpaidensa väliin ja syö sitä keskittyneesti.

Joku on ratkaissut Kennedyn murhan.

Joku opettaa englantia sukuun naidulle irlantilaiselle.

Joku huomaa, että seurassa on kuvataiteilija. Hänen silmänsä harhailevat seinillä, löytävät vihdoin Edelfelt-jäljennöksen.

"Tiedätkös mitä nuo von Wrightin taulut nykyisin maksavat?"

Vanhan ihmisen suuriin ilmoituksiin kuului, että Viertolan pojatkin tulevat.

Nuoremmat odottivat kivojen leikkikavereiden saapumista, mutta pihaan porhalsikin auto, josta kömpi Kansallismuseo.

Eivät he todellisuudessa mitään vanhuksia silloin olleeet. Mulla alle kymmenvuotiaan silmin katsottuna neljäkymmenvuotiaskin on ikäloppu; hänestä on tullut jo kohtelias ja vakava ja arvokas, hänen otsallaan on ryppy ja hänen olemuksensa viestittää voimaa, joka tuntuu suuttumukselta.

Viertola oli Kiven Viertola, jonka toinen vanhan ihmisen sedistä oli ostanut Adlercreutzeilta. Sen salissa kasvavat kaiketi vieläkin Kiven aikaiset palmut, ja piuhalla lepää suuri bernhardilainen vartiopaikallaan.

"Eikös se ollut Aleksis Kiven veli se Viertolan postimies?"

Vanhempana, oikein vanhana vanhus istui viimeisen kerran samassa salissa, unessa. Se oli viimeinen kerta kun tavattiin. Viimeiset sanat.

"Ja me luutnantit nauroimme niin."

Mielipidetekniikkaa

Pierre Bourdieu lausuu teoksessaan Vastatulet (Like 1999), että yhteiskuntatiede on muuttunut mielipidetekniikaksi, jonka syvällisyys muistuttaa vaalivalvojaisten selostamista.

Olen äreä herra siitä, että erilaisten mielipidekyselyiden perusteella tehdään ratkaisuja sen suhteen, mihin suuntaan tulisi lampsia. Tällainen merkitsee just nappiin mielipideteknokratiaa, joka vieraannuttaa julkisia instituutioita siitä, miten asiat todella ovat.

Se miten asiat todella ovat on yhtäältä vakiintunutta ja perinnäistä, turvallisuushakuista ja muutosta torjuvaa. Toisaalta se on aaltomaista kuin kvarkkien musta kiisseli.

Asiain todellisuus aaltoilee tuulen ja tilan mukaisesti eikä niiden ennustettavuus ole korkeata luokkaa.

Miten yksinäisen ihmisparan tulisi asemoida mielipiteitään, pidikkeitä, joilla mieli roikkuu maailmassa kuin laivan reunasta kiinni pitäen? Eikö olisi vallan hyvä, että mielipiteet seuraisivat moraalia? Mutta mitä on moraali? Immanuel Kant on todennut siihen suuntaan, että jos et tiedä, mitä ajattelisit, ajattele kuten kaikki muut.

Individualistinen ja yksilön arvoa korostava valtavirtaperinne on harhauttanut ajattelemaan, että meillä olisi runsaasti henkilökohtaisia mielipiteitä. Luultavasti suurin osa henkilökohtaisista mielipiteistämme seuraa yleistä ajatusta kuin susi laumaa. Kuten Stanislaw Jerzy Lec huomauttaa: "Rivistä nollia saa helposti ketjun."

Näyttää myös siltä, että asioiksi, joihin väitetään tärkeäksi ottaa kantaa, kohoavat usein kantaanottavan näkökulmasta niin periferiset kysymykset, että mielipiteen muodostamisen kiivaus ja kuumuus selittyy sillä, että asia ei kosketa henkilöä itseään. Meidän on helppo antautua sille, mikä ei haasta. Jos asia tulee lähelle, syntyy kuoreen vetäytymistä.

Suvaitsevaisuus on ollut viime vuosina muotina. Ja kukapa suvaitsevaisuutta vastustaisi? Mutta suvaitsevaisuus tahtoo kovin usein etsiytyä kohti teemoja, jotka ovat itsestä kaukana tai joilla ei ole kovinkaan merkittävää asemaa yhteisössä.

Kun suvaitsevaisuus ja konservatismi törmäävät, voi usein kysyä: onko nyt vapaampi hengittää tai menikö maailma pahemmaksi? Todellako?

Suvaitsevaisuus ja konservatismi ovat aineksia, joista mielipidetekniikka valmistaa pitsaa ja ihmisiä, joilla on sama pohja.

Suvaitsevaisuus on sitä, että suvaitsen jotakin. En siis itse harjoita, osallistu, kannata käsillä olevaa asiaa, mutta annan sille elintilaa, kunhan minun itseni ei pidä, siedän (tolerate).

Koska termi tuntuu hieman hierarkiselta ja herraskaiselta - suvaitsisiko herra tulla syömään? - ja suvaitsijan asemaa valtaistuimen näköiseksi kuvaavalta, voisi asennoitumisen nimen vaihtaa siksi mitä se usein on, piittaamattomuudeksi.

En suvaitse valkosipulia pitsassa vaan on hälläväliä, jos sitä on. Saa sitä laittaa.

Näillä huomautuksilla, jotka ovat yksipuolisia, myönnän, voi olla yhteytensä Bourdieun ideaan siitä, että uusliberalismi on vallankumoukseksi verhottua entisöimistä, jossa kaikkein konservatiivisimmat voimat nostavat päätään. Sen ajamisen keskeisin myytti on globalisaatio, joka merkitsee voimakkaimpien valtioiden vallan kasvua kaikkialla ja josta suurimman maksun maksavat eurooppalaiset työntekijät tuotannon siirtyessä halpatuotantomaihin. Asiaa suvaitaan ja parfymoidaan kielellisesti siten, että ei puhuta irtisanomisesta vaan keventämisestä ja sopeuttamisesta, joka palvelee pitkässä juoksussa yhteistä etua joka on mikä.

Suvaitsevaisuus sopii hyvin konservativismiin, sillä sillä jolla on, on varaa sietää kaikenlaista. Suvaitsevaisuuden ilmapiiriä on siksikin hyvä luoda, että omat toimet tulevat siinä suvaituiksi. Kunhan vain suuren enemmistön suvaitsevaisuus, kokemus itsestä arvovaltiaana, joka voi antaa suurpiirteisesti myöten, kanavoidaan teemoihin ja aiheisiin, joilla ei ole mitään merkitystä pörssissä.

On tietysti toisenkinlaista suvaitsevaisuutta. "Minä suvaitsen Leningradin filharmonikkoja", sanoi mummo Inkerinmaalla.

Istuu kuin maanantai

Jos jollakulla on huono auto, on se epäilemättä maanantaikappale. Ja jos jonkun sanotaan istuvan kuin maanantai, merkitsee se toimetonna olemista.

Kauppojen jatkuvan aukiolon ja liiketointen vuorokaudettomuuden seurauksena vanhat sanonnat ovat ehkä jonkin verran anakronistisia suhteessa aikaamme, joka kehittyy koko ajan kuin maanantaimorsian.

Sanontojen tausta lienee siinä, että ennenaikaan maailmassa oli joillakin tapana juhlia viikonloppuna rutkasti ja palata maanantaina verstaalle vapajavin käsin. Istuu kuin maanantai oli sitä, että tuli käydä jakkaralle ja pyyhkiä hikeä otsalta, puhaltaa hiukkasen.

Maanantailla on kuitenkin vieläkin huikeampi kulttuurihistoriansa, sillä vanhassa juutalaisuudessa se on paastopäivä.

Kristinuskossa maanantai seuraa ylösnousemuksen sunnuntaita, jonka jälkeen uuteen verrantoon asemoidut Israelin miehet eivät voi kuin seistä toljottaa ja tehdä sekundaa. Mitäs siinä tuijotatte, kysyy enkeli, joka ja jonka kaltaiset ovat itäisessä kristinuskossa maanantain aihe.

Pidetään sitä Pyhän Kolminaisuuden päivänäkin. Jos istut kuin maanantai, niin aattelepa ite:

Jos A on B niin A joko on B tai A on yksi ja sama joka myös B on, vaikka A ei olekaan B asian ensimmäisessä merkityksessä. Niinpä A on myös C, mutta kuitenkin niin että A on yksi ja sama joka myös C on.

Ovella kävi joskus jehovantodistajia, jotka sanoivat, että teillä on tällainen usko ja näyttivät kolmea samannäköistä veistosta. Sanoin, että eihän tuo pidä paikkaansa, koska se on triteismiä. Kristinuskossa uskotaan triniteettiin eli kolminaisuuteen, jonka mukaan Isällä, Pojalla ja Pyhällä Hengellä on sama jumalallinen substanssi, mutta ovat eri persoonia.

Keskusteltiin siinä hieman Uuden maailman käännöksen ja Nestlen kreikankielisen tekstin eroista, muun muassa logoksen kirjoittamisesta pienellä ja isolla sekä heprean ihw:n oikeasta lukutavasta.

Aihe vaihtui koko ajan ja tuli sparraajan tunnelma.

Muutaman viikon päästä tulivat uudelleen Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat käsissä. En ollut kotona. Tästäkös ilahtuivat oven avanneelle rouvalle. Kysyivät, että onkos tämä koskaan miettinyt mitään, esimerkiksi maailman syntyä ja kehitystä. Tähän totesi olevansa eläintieteen maisteri.

Kaiketi sielujen kalastajallakin voi olla maanantaipäivä, ainakin materiaalinaan maanantaipäivänä tuotettuja ruukkuja, joista ei valaja valmista.

Salainen jalanpesuverkosto

Pöydälläni lepää Javier Sierran Ehtoollisen salat, Bazar Kustannus 2006. Se oli taannoin Yhdysvalloissa listojen kärjessä. Kuuluu samaan sarjaan kuin Dan Brownin teokset, joista olen lukaissut pari. Brownin vahva puoli ei ole elävä kieli. Hänen työssään kiehtoo faktan ja fiktion sekä salapoliisiromaanin juonikuvion solmiminen, joista on tullut brändi. Sierran romaani kuuluu samaan genreen.

Niitä tulee nyt. Ne ovat hauskaa viihdettä, mutta samalla liittyvät kulttuuriseen ilmiöön, joka on hengellistyminen. Hengellistyminen on New Agen seuraava aalto, joka jatkunee muutaman vuoden. Tyypillistä on mielivaltainen valikoivuus, suuntautuminen parempaan tietoon (gnosis), jota Brownin ja Sierran romaanit palvelevat hieman samantapaisesti kuin 1700-luvun lopun hengellinen liikehdinnässä Suomessa. Pohjanmaan hengellisiä herätysliikkeitä ja kirjahistoriaa tutkittaessa on pantu merkille, että esimerkiksi omat käännökset Eusebioksen Kirkkohistoriasta, joka sisältää esimerkiksi katkelman Jeesuksen kirjeestä, loivat omanarvontuntoa ja kokemusta siitä, että tässä ollaan asioista paremmin perillä kuin virallinen totuus ja kirkko. Samasta ilmiöstä on osittain nykyisinkin kysymys.

Da Vincin maalaukseen Viimeinen ehtoollinen liittyvät tarinat ovat yhtä vanhoja kuin taulu itse, sillä tekijä ei ollut mikään osastopäällikkö vaan obskuuri kaveri.

Tämän sunnuntain teksti liittyy tuohon maalaukseen, ja arvaapas, lukija mitä! Paljastan salaisuuden! Hui. Minulla on hallussani vanha teksti Johanneksen evankeliumin 13. luvun jakeista 16-20, tuon Qumranin kääröistä löydettyjä papereita niin seksikkäästi muistuttavan kirjan käännöksestä. Se kuuluu näin:

"Totisest toitisest sano mine teille/ ei ole paluelia swrembi henen herransa eikä lehetossana swrembi/ quin se/ ioca sen lehetti. Jos te neite tiedette/ autuat te oletta/ ios te nijte teette. Em mine caikista teiste wloswalitzin. Mutta ette ramattu pite teutetteme/ ioca sopi leipe minu casani/ he tallasi minun ialgallans. Nyt mine sanon teille/ ennenquin se tapacttu/ ette quin se tapactunut on/pite teiden wuskoman/ ette mine se olen. Totisest totisest sano mine teille/ ioca coria kenenikenens mine leheten/ se minun coria/ mutta ioca minun coria/ hen coria sen/ ioca minun lehetti."

Katso, oi lukija, nykyinen suomennos samasta kohdasta! Hui, ei se ihan noin mene. Jotakin Agricolalla puuttuu ja muuttuu. Ah ja voih! Soita 112!

Ja mitä tässä tahdotaan sanoa? Kun avaamme pergamentin, näemme, että termi on apostolos, lähettiläs. Mutta mikä on lähettiläs? Max Jakobsonin mukaan hyvä henkilö, joka on lähetetty valehtelemaan oman maansa puolesta.

Sellaisistako on kysymys?

Lisätään vielä jännitystä. On verkostoja koskeva kädenpuristusteoria. Voit laskea kättelemistäsi ihmisistä, kuinka kaukana olet vaikutusvallasta. Eksookin hypeä ja modernia! Koska olen kätellyt montaa kansliapäällikköä ja ministeriä, olen vain kädenpuristuksen päässä Halosesta, suudelman päässä Putinista ja halauksen päässä Bushista. Aika jännä näkökulma, eikös vain.

Sitä teoriaa edusti Pilatuskin, joka pesi kätensä.

Mutta olisiko tässä salaisuuden avain?

Lainattu raamatunkohta liittyy tilanteeseen, jossa Jeesus ilmoittaa Juudaksen pettävän hänet. Tekstiympäristö on se, että hän on juuri pessyt opetuslastensa jalat.

Se joka pettää, on menossa sanomaan käsipäivää vallanpitäjälle. Se joka jää, on jalkautuneen Jumalan lähettiläs, henkilö, joka kulkee omia polkujaan.

Lisää salasanoja: vieläkin varhaisemmassa tekstissä Jeesuksen käyttämä ilmaisu ego eimii on kreikkaa ja tarkoittaa "minä olen", se on hepreaksi ihw eli jahve, sillä vokaaleja ei merkitä. "...jotta...uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut..." Kuka sanoi ja kenelle että minä olen se joka olen, Jahve Moosekselle!

Jeesuksen ystävät eivät kuulu kädenpuristusverkostoon vaan jalanpesuverkostoon. Kun ystävä pesee ystävänsä jalat, on paikalla Kolmas. Lähettiläs, joka on laskeutunut palvelijaksi on samaa muotoa kuin se, joka hänet lähetti. Jos tapaamme sellaisen, tapaamme itse Lähettäjän.

Se ihmeellinen salaisuus, jota da Vinci kuvaa taulussaan Viimeinen ehtoollinen, se mitä Jeesus siinä kertoo rakkaimmalle oppilaalleen on tämä: kulje omin jaloin niin että varpaat tomuttuvat. Kohtaa toiset samanlaiset ja peskää toistenne jalat. Silloin on Jumala luonanne. Silloin on eukaristian, kiitoksen ja juhlan aika: kohottakaa malja, ja minä kohotan kanssanne saman maljan!

Vetoketjuton ja kooltaan pieni Raamattu

Olen uskonasioissa sikäli alussa, että Jumalaan ja Jeesukseen uskomisen askarruttamisesta en ole vielä edennyt Raamattuun uskomiseen, ainakaan kaikessa pleeroomallisuudessaan, mutta kristityllähän saa olla myös puutteita.

Teologianopettajani Haikola sanoi, että mitä sitä taskukirjaa tutkimaan, lukekaa nyt edes Nikomakhoksen etiikkaa, jotta saisitte aikaan jotakin hyödyllistä. Maailmassahan on 10 000 eksegeettiä jokaista raamatunsivua kohtia ja eipä siitä oikein mittään sellaista tutkimuksellisesti ilmene mitä ei Sievissä jo tiijettäisi

Ehkä niinkin, mutta jos taskukirja, niin voisiko asian yrittää saada pähkinänkuoreen?

Tähän on vastattu, että kyllä kyllä: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän." Siteeraan ulkomuistista, vanhasta käännöksestä. Nykykielinen käännös on tämä: "Poiché Iddio ha tanto il mondo, che ha dato il suo unigenito Figliuolo, affinché chiunque crede in lui non perisca, ma abbia vita eterna."

Suosittelen Raamatun lukemista ja kannatan asiaa. Kunhan luetaan myös patristiikkaa ja keskiajan teologiaa sekä nykyisestä ajattelusta tieteenteoriaa, joita muuten ei yleensä lueta, ellei joku ole huomannut. Sillä yhden kirjan miestä varo (Tuomas) ! Ettei kävisi siten, että olet hyvä mies, mutta lukenut väärät kirjat (Haikola).

Kerron pari asiaa Wikipediatyyliin:

Raamattu on kokoelma kirjoja, jotka ovat syntyneet parin vuosituhannen aikana. Vanha testamentti on muodostunut ajanlaskun alkupuolella nykyiseen asuunsa ja Uusi testamentti 300-luvulle jKr. mennessä.

Vanhan testamentin kirjat jakaantuvat lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin. Se piirtää aikajanan, joka alkaa patriarkkakertomuksista, Egyptin orjuudesta ja sieltä lähdöstä (Exodus), kulkee tuomarien ja kuninkaiden aikaan (Daavid, Salomo, Jerusalemin temppeli, noin 1000-900 eKr.), valtakunnan jakautumiseen eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan ja pakkosiirtolaisuuteen (500 eKr.).

Vanhan testamentin ajan maailmanvallat olivat Assyria, Babylonia, Persia ja Kreikka.

Maailman luominen esitetään kahdesti niin sanotun Jahvistin ja Pappiskirjan kertomuksin. Ensimmäinen luomiskertomus esittää maailmankaikkeuden luomisen tarkassa järjestyksessä, toinen luomiskertomus sisältää ihmisen luomisen. Kertomuksen ovat oman aikansa kosmologiaan liittyviä kuvauksia, itse asiassa melko nuorta ainesta Vanhassa testamentissa, vaikka sijaitsevatkin heti alussa. Kirkkoisät selittivät niitä vertauskuvallisesti.

Patriarkkakertomuksissa teemoja ovat esimerkiksi Abraham-Aabraham ja tämän uskon koettelu, niin sanottu Aabrahamin uhri, Saara, joka tuli vanhana raskaaksi, Iisak, Eesau ja Jaakob, muun muassa perimyskysymykset, Joosef, joka eli Egyptissä unienselittäjänä ja Ismael, joka on 'muslimien' kantaisä.

Profeetoissa erotetaan kolme 'aaltoa'. Israelin tuhoa julistavat profeetat, esimerkiksi 700 eKr. Aamos ja Jesaja, pakkosiirtolaisuuden aikana eläneet profeetat kuten Jeremia ja pakkosiirtolaisuuden jälkeen eläneet profeetat kuten niin kutsuttu toinen (ja kolmas, eli deutero ja trito) Jesaja. Profeetat olivat yhteiskunnan tilannetta tulkinneita henkilöitä.

Viisauskirjallisuutta ovat Sananlaskut, esimerkiksi "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", psalmit ja Saarnaaja, jonka mukaan kaikki on turhuutta sekä Jobin kirja, joka kysyy, miksi Jumala sallii hurskaan joutua tappiolle.

Apokalyptiikkaa (apokalypsis, paljastaminen) on Danielin kirja, jossa Saatanasta tulee oma pahan lähteenä toimiva persoonansa ja joka sisältää jaon tämän- ja tuonpuoleiseen sekä ylösnousemususkon. Kirja on kirjoitettu syyrialaisten hallituskaudella Jerusalemin temppelissä harjoitettua synkretismiä vastaan. Apokalyptiikkaa on myös Uuden testamentin loppuun sijoitettu Johanneksen ilmestys. Se annetaan 7 seurakunnalle. Se sisältää 7 sinettiä, 7 vihan maljaa, 7 torvea eli arvostelee sopeutumista 7 kukkulan kaupungin, Rooman, elämänmenoon. Siellä hallitsee keisari Nero, jonka tunnus on 666.

Uudessa testamentissa on kertovaa kirjallisuutta (evankeliumit, apostolien teot), opetuskirjallisuutta (kirjeet) ja apokalyptiikkaa. Sen varhaisinta ainesta ovat Paavalin kirjeet.

Paavalin aitoja kirjeitä ovat 1. Tessalonikalaiskirje, Galatalaiskirje, 1-2 Korinttolaiskirje, Roomalaiskirje, Filippiläiskirje ja kirje Filemonille. Paavali teki neljä (?) lähetysmatkaa ja ilmeisesti kuoli Roomassa vuonna 64. Hän oli entinen fariseus. Hänen teologiansa keskeisiä teemoja ovat pikainen lopun odotus, vanhurskauttamisoppi, laki ja uusi elämä Kristuksessa (kr. hen) Kielteinen suhde naisten toimintaan seurakunnassa on jälkipaavalilaisista kirjeistä.

Evankeliumeja ovat synoptiset evankeliumit (synopsis, katsoa yhdessä) Markus, Matteus ja Luukas. Johannes on 'hengellinen evankeliumi'. Markukselle Jeesus on kärsivä Jumalan Poika ja evankeliumi viritetty niin sanotun Messias-salaisuuden varaan. Matteukselle Jeesus on ennustusten toteutuma. Luukaksellee hän on köyhistä välittävä parantaja. Kuvaukset Jeesuksen syntymästä ja ylösnousemuksesta vaihtelevat eri evankeliumeissa.

Tietoja Jeesuksesta: syntyi noin 7-4 eKr., julisti Jumalan valtakuntaa ja lupasi sen pahoillekin sekä paransi. Hän oli juutalainen, joka uudisti juutalaista rukouskäsitystä, pasifisti, joka ristiinnaulittiin roomalaisten toimesta. Tärkeitä Jeesuksen opetuksia sisältyy Vuorisaarnaan, Isämeidän-rukoukseen ja vertauksiin.

Kommentaariksi suosittelen Sören Kierkegaard, Pelko ja vavistus, suom. Torsti Lehtinen, WSOY 2001 sekä Mika Waltarin romaania Valtakunnan salaisuus.

Psalmi 23 on sivulla 625, Aamoksen viides näky sivulla 1015 ja Paavalin puhe Ateenan Areiopagilla sivulla 186 (numerointi alkaa Ut:ssa uudelleen).

Kyllä. Siis ei.

Eilisen blogin tarkkasilmäinen lukija varmasti tunnisti tyylilajin, josta se oli saanut vaikutteita. Hyvä kirjoittaja ei paljasta, mistä varastaa, mutta kukas tässä on hyvä väittänyt olevansakaan.

Olin lueskellut toissapäivänä Paavo Haavikon uutta teosta Ei. Siis kyllä, jonka on kustantanut WSOY. Pitkästä aikaa. Yleensä Haavikon teokset ovat ulospannut Art Houselta.

On ehkä kirjallisuudenhistoriaa, että Haavikko katsoo olevansa, tulkintani mukaisesti, jälleen kirjailija. "Asun kirjailijan talossa. Minä olen se kirjailija, jonka talossa asun...Sain ääneni takaisin kun aloin puhua, kuunnella ja kuulla."

Kirja käsittelee Suomen ja Venäjän suhdetta, Natoa, metsää ja puita. On lause, jonka mukaan Haavikko hakee Ruotsin alamaisuutta, mikäli Suomi liittyy Natoon. "Puolueettomuus on isänmaani."

Kirja väittää, että Suomi ei opi historiasta, koska se ei tee virheitä.

Se väittää, että istumme sen pöydän alla, jolla meitä koskevat päätökset tehdään.

Sen mukaan olemme soturikansa, ja Naton myötä muutumme osa-aika-amerikkalaisiksi.

Sille Naton osaamista ovat mitalien jako, antautuminen ja syyllisten etsintä. Muuta ei voi Natomailta oppia, paitsi pelkuruutta ja katkeruutta.

"Puuttuu vain päätös. Se tehdään. Ei. Siis kyllä."

Tuomas Forsbergin Nato-kirja (Ajatus 2002) oli valaiseva lukutapahtuma jokin aika sitten. Tajusin vasta siitä, että kyseessähän, hyvänen aika, on eurooppalainen puolustusjärjestelmä. Yleisissä mielikuvissa ja uutisoinnissahan Nato on lähinnä amerikkalaisten järjestö. Itse asiassa molemmissa näkökohdissa on totuuden juurta.

Tuomas Forsberg kertoo esipuheessa, että häntä on radio-ohjelmassa tituleerattu Nato-teologiksi. Taitaa johtua siitä, että hänen isänsä on dosentti Juhani Forsberg, joka on tehnyt hienon tutkimuksen Lutherin Abrahamkuvasta ja paljon muuta hyvää. Terveisiä Juusolle!

Naton perustamisen taustalla on Iso-Britannian, Ranskan, Hollannin, Belgian ja Luxenburgin keskinäiset sopimukset 1940-luvun lopulla. Alun perin Nato luotiin Euroopan turvallisuusjärjestelmäksi siten, että tehtävä oli pitää Venäjä ulkona, Yhdysvallat Euroopassa turvallisuusvoimana ja Saksa heikkona. Nyt tämä tilanne on muuttunut monella tapaa. Forsberg kirjoittaa: "Naton rooli muodostui 1990-luvun kuluessa eurooppalaiseksi kriisinhallintaorganisaatioksi, jolloin sen painopiste oli ennen kaikkea rauhanturvatyössä ja vaativimmissa rauhaanpakottamisoperaatioissa." (s. 81)

Forsberg viittaa Immanuel Kantin ajatukseen, jonka mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi keskenään. Siksi demokratian vahvistaminen on keskeinen osa turvallisuusjärjestelmän luomista. Lisäksi valtiot tulee sitoa muutenkin niin tiiviisti yhteen, ettei niillä ole syytä keskinäisiin sotiin.

Itse olen kasvanut ilmapiirissä, jossa yleinen asevelvollisuus on kyseenalaistamaton. En halua ostaa armeijaa vaikka saisin lottovoiton ja minulla olisi siihen varat enkä palkata muita puolestani sodan töihin. Koen puolustusvoimat Suomen alueen puolustustehtävää varten ylläpidetyiksi. En tahdo kuulua sotilasliittoihin. Rauhanturvatyössä kannatan YK:n toimintoihin osallistumista. En pidä tosiasiasta, että meillä on jo nyt kansainvälisen nopean toiminnan valmiusjoukko.

Tässä kaiketi edustan perinteistä käsitystä sodasta, joka ei ole moderni eikä globaali vaan nurkkapatrioottinen. Muuallapäin militääriset doktriinit lähtevät liikkeelle siitä, että aluepuolustus on vanhentunut ajatus ja myös sen rakentaminen kansanarmeijan varaan. Voi olla niinkin, mutta esimerkiksi kaksoistornien tuhoaminen osoittaa, miten haavoittuvia sellaisen doktriinin varaan lasketut yhteiskunnat ovat.

Meillä on ajateltu, kuten puolustusministeri Kääriäinen taannoin lausui, että Suomen salainen ase on taitava kansa. Missään ei saada hetkessä kasaan sellaisia militäärivoimia kuin siellä, missä juttu perustuu siviilitaitoihin.

Se nähtiin 1940-luvulla. Suomalaisilla oli muun muassa sellainen siviilitaito kuin korvien pesu, sauna ja lämpimiä vaatteita sekä metsämiesten erätaitoja.

Kiistelin kerran Suomen puolueettomuudesta erään vähäistä sotilasminääni tutkineen jenkkimajurin kanssa Washingtonissa. Hän katsoi minua kuin punaupseeria ja jankutti, että tehän olitte jäseniä Varsovan liitossa.

Jäsen tai ei, sellaisena Suomea laajalti pidettiin. Sama taitaa liittyä Natoon, jonka kanssa Suomella on kumppanuusohjelma ja yhteensopivuus siten, että lähinnä kypärän merkki tarvitsisi vaihtaa, jos liitytään.

Voi olla, että siinä käy, kuten Euroopan Unionin jäsenyydessä. Suomi jatkaa perinteistä linjaa ja liittyy, kuten se liittyi EU:iin, vastahakoisesti, myös Natoon. Sen vastaus ei ole Ei. Siis kyllä. vaan se, joka sanottiin valvontakomissiolle: Kyllä, mutta. Näin tulee esimerkiksi äänestäjien kahtiajakautuminen EU-jäsenäänestyksessä tulkita. Jos hieman yli 50 % kannatti ja hieman alle vastusti jäsenyyttä, Suomen yhteistahto EU:n jäsenyyden osalta oli, että tahdomme olla EU:n jäsen, mutta emme pidä siitä.

Puolueettomuus on kummallinen ajatus. Kun Suomella oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, sanottiin, että oltiin puolueettomia. Kun tehdään uusia sopimuksia uusien kumppaneiden kanssa, tätä sanotaan puolen valitsemiseksi. Vanhan tavan mukaisesti voisi ajatella myös siten, että Suomi on Euroopan Unionin puolueeton jäsen.

Onkohan Suomen puolueettomuus lähinnä vain venäjänpolitiikkaan liittyvä termi? Kuta tiiviimmin olemme Venäjän kanssa tekemisissä, sitä puolueettomammiksi muutumme. Mitä väljempi sen valta on meihin, sitä sitoutuneempia ja puolueellisempia olemme.

Tosin sama pätee myös Ruotsiin. Ruotsin ja Naton suhteet ovat olleet likeiset, vaikka asiasta ei ole liiemmin rupateltu.

"Ensin menetimme rahaa, sitten maata, ja nyt lopuksi meni järki, ja aluksi, Haavikko lausuu." Onkohan hän lukenut Eero Huovisen tutkielman Ei on kyllä (Kirjapaja 1999)? Ei. Siis kyllä.

Itse ajattelen, että siedän jotenkuten vastauksen kyllä, mutta, mutta jos minulta kysyttäisiin, sanoisin kuten nykyinen valtiojohdon linja on: Kyllä. Siis ei.

Perheyritys

Perhe on yritys, jonka menneisyys on edessä ja tulevaisuus takana.

Perheen tuote on muovata nykyisyys näissä suhdanteissa.

Näin toimiessaan sen on syytä osallistua messuille. Niillä se markkinoi tuotettaan kuluttajille, jotka kyllä toivottavasti maksavat, mutta eivät osta sitä. Messuja pitää yritys nimeltä valtio ja sen osastoja ministeriöt, jotka ovat maailman kilpailukykyisimpiä. Valtio on suurin kuluttaja. Onnea!

Sillä jos joku toinen ostaa tämän tuotteen itselleen, se ostaa vain tuotteen, nykyisyydessä. Se on sulkeistanut tuotantoprosessin välttämättömät osatekijät, jotka pitävät tuotetta yllä.

Perhe painattaa omat paitansa ja esiintyy yhteisenä nimenä urheilustadionin laidalla. Sillä on käyntikorttimalli ja kotisivut, salasana shibbolet.

Perheen johtoryhmässä, jossa on langaton yhteys, käydään strategiapalaveri vähintäänkin iltaisin, joskus myös aamuisin. Kehittämisideoita esitetään ja niistä valitaan yleiseen shabluunaan soveltuvin. Lopuksi veisataan tunnelmaan sopiva virsi.

Perheessä ei välttämättä vallitse kasvun ideologia, mutta se voi siitä huolimatta menestyä. Vaikka kvartaalein katsottuna oltaisiin menossa alaspäin, voisi kokonaistilanne olla verraten hyvä. Sen vakuuttaa perheraamattu, jonka välissä on olennaisin, luettelo.

Se, mitä asiasta voidaan sanoa, on, että perheen tehtävät ovat perustutkimus ja opetus. On myös perheen kolmas tehtävä, joka muodostuu rahoituksesta ja kaupanteosta. Mikään näistä ei kuitenkaan ole pihvi. Sillä suurin niistä on rakkaus.

Tietyt perheen toiminnot on viety halpatuotantomaihin, ei siitä mihinkään pääse. Jos jossakin Aurinko on ilmaisempi, sinne sitten. Mutta ei perhe mikään globaperhe ole. Pääkonttori ja innovaatiojärjestelmä sijaitsevat metsän siimeksessä.

Valittiin Vuoden Perhe, joka on nimeltänsä Meidän Perhe. Kyseessä oli esimerkki sankaruudesta ja poikkeavasta kekseliäisyydestä elää tuleva menneisyys ja mennyt tulevaisuus nykyisyydeksi. Vastuutus oli suoritettu siten, että kukin vastasi aivan kaikesta eikä kukaan mistään. Tiukassa tilanteessa kuka tahansa oli kuitenkin mahdollinen johtoon. Organisaatio oli muutettu organismiksi, ja valot kynttilöiksi.

Vuoden Perhe sijaitsi ympäristössä, joka on tuntematon. Oli onnistuttu integroimaan kaikki toiminnot palvelemaan yhteistä tavoitetta, joka oli puhtaasti internaalinen ja pitkässä juoksussa lausumaton siten, että perheen ulkopuolella tapahtuva varainhankinta oli sekä ajallisesti että määrällisesti tavoitetta palveleva.

Perheen toimijoille jaettiin kehityskeskusteluissa tulospalkkio, jonka muoto oli aika. Sitä käytettiin yhteiseen teollisuusvakoiluun. Tutustuttiin toisiin samanlaisiin, joiden kanssa valmistettiin yhteistoimintasopimus. Tilintarkastaja näki kyllä merkinnät, mutta ei voinut muuta kuin laittaa nimensä paperiin, joka ei päässyt kirkkauteen oman ja ulkoisen pääoman välisestä suhteesta. Jotakin, hän ajatteli, oli kyllä kirjoitettu alas.

Sopimuksessa sovittiin, että suhtaudutaan pidättyvästi lounaasta tulevaan tuuleen, ollaan sen alla, ettei käydä ilmi. Mutta jos hinnat menisivät kaakkoon, osallistuttaisiin fuusioon. Laaduntarkkailupöytäkirjat tehtäisiin yhteistuumin suuren puun alla ja myönnettäisiin oikeaksi ja paikkansa pitäväksi, kun viranomainen kysyy.

Historiallinen totuus Wittgensteinin hiilihangon muistopäivästä

25. 10. 1946, tasan 60 vuotta sitten, oli perjantai. Sattui niin, että Cambridgen Moral Science Club järjesti keskustelun klo 20. 30 King's Collegen Gibbs -nimisen rakennuksen H-portaan huoneistossa 3.

Keskusteluun oli saapunut nouseva tähti Karl Popper, joka oli kirjoittanut kaksi kirjaa.

Teoksessa Tutkimuksen logiikka (1934) hän oli arvostellut Wienin piirin näkemyksiä ja väittänyt että yksittäistapauksista yleiseen johtava tieteellinen metodi eli induktio on virheellinen ja sen sijaan tulisi asettaa falsifikaatio, virheiden osoittaminen. Popper oli huomannut, että tieteellisiä teorioita ei voi todistaa aukottomasti tosiksi, koska induktio kertoo vain sen, mitä tähän asti, ennen kuin jotakin uutta ilmenee, tiedetään. Sen sijaan ainakin osa teorioista voidaan osoittaa aukottomasti vääriksi. Näin tiede etenee, kun se näyttää, missä se on erehtynyt ja luo tilaa uudelle keksinnölle.

Teoksessa Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) Popper oli osoittanut, että teorioiden virheelliseksi osoittaminen on mahdollista vain avoimessa yhteiskunnassa, ei Platonin, Marxin ja Leninin totalitaarisissa malleissa. Yhteiskunnan perusta on kansalaisten puhevalta ja yhteiskuntakritiikki, ilmaista ja avointa kuin blogi.

Tämä herra, sir Karl Popper, oli siis luennoimassa.

Paikalla oli myös toinen guru, Ludwig Wittgenstein. Hän oli ratkaissut kaikki filosofian ongelmat nuoruudenteoksessaan Tractatus Logico Philosophicus. Ja sitten hän oli hylännyt ratkaisunsa. Filosofiset kysymykset eivät ole ongelmia (problems) vaan puzzles, jotka johtuvat siitä, että kieli lomailee eikä pelaa oikein. Kysymys sielusta on pelikysymys ja menee sekaisin, jos pelaat tätä kysymystä samalla pelillä kuin taivaankappaleilla.

Popper oli, luultavasti, tullut näyttämään, että Wittgenstein oli väärässä.

Varmaa se ei ole.

Popperin muistiinpanot tukevat tätä ajatusta, samoin Wittgensteinin kirje Rush Rheesille.

Muistelmateoksessaan Unended Quest (1974) Popper kertoo esittäneensä joukon kysymyksiä, jotka Wittgenstein torjui. Puhuttaessa etiikasta Wittgenstein oli pyöritellyt käsissään hiilihankoa. Kun Wittgenstein oli vaatinut, että Popper esittäisi esimerkiksi moraalikysymyksestä, tämä oli vastannut: "Vierailevaa luennoitsijaa ei saa uhkailla hiilihangolla." Tällöin, niin Popper väittää, Wittgenstein paiskasi hiilihangon lattiaan ja syöksyi ovesta ulos enää palaamatta.

Oliko näin? Ja mistä puhuttiin? Ensinnäkin Popper erehtyy muistelmissaan päivämäärästä. Hän väittää, että kyseessä oli 26. 10. Kaikki ei ole Popperin esityksessä kohdallaan. Toiseksi yksi Wittgenstein-kultin keskeisimmistä ylipapeista, Peter Geach, väittää, että Popperin kertomus on täyttä roskaa, väärin alusta loppuun. Mutta, mutta, monet muut ovat väittäneet, että sir Karl ei valehdellut tai vääritellyt.

Asiasta voi lukea lisää David Edmondsin ja John Eidinowin Wittgenstein's Poker. The Story of a ten-minute argument between two great philosophers. Teos sisältää sankareidensa ajatusten selostamisen lisäksi näiden taustaa Itävallassa. Siitä saa lisätietoa Allan Janikin ja Stephen Toulminin erinomaisesta Wittgenstein's Vienna.

Kiinnostavaa on, että asialla, kiistakumppaneina ja yleisönä, silminnäkijöinä, ovat olleet eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisimmat aivot 1900-luvulla. Silti ei ole selvää, mitä tapahtui ja mistä puhuttiin. Syntyy tietoteoreettinen ongelma, jonka nimi on Wittgensteinin hiilihanko. Jos joku kertoo, mitä todella on tapahtunut, hiilihangosta siihen suuntaan.

Ajatuksen saasteista

1990-luvun suomalaisissa mielipidebarometreissa kansalaisia huolestuttivat erityisesti työttömyys ja ympäristöongelmat.

Jälkimmäisistä keskeiset ovat

- ilman laadun heikkeneminen

- ilmastonmuutos

- myrkylliset metallit

- orgaaniset ympäristömyrkyt

- luonnon monimuotoisuuden kaventuminen

- melu

- happamoituminen

- maisemien pilaantuminen ja rehevöityminen

Tutkijat eivät ole yksimielisiä ongelmien sisällöstä.

Ehkä ne ovat analogisia ihmisen ajattelutapojen ongelmille.

Kenties henkilön tuskallisiksi kokemat asiat liittyvät siihen, että hän on joutunut ajatussaasteen kohteeksi. Kun populismi kukkii, tekisi mieli päästä suihkuun.

Ehkä ajatuksen puhtaudesta, puhtaasta mielestä ja puhdasmielisyydestä, tulisi olla enemmän huolissaan kuin luonnon tilasta.

Ilmanlaadun heikkeneminen esimerkiksi saattaa heijastaa henkilön tunne-elämän heikkenemistä tai yksipuolistumista.

Luonnon monimuotoisuuden kaventumisella saattaa olla yhteys moniarvoisuuden vähentymiseen, niihin ajattelutapoihin, joita heijastavat jokaiselle elämänalueelle tungetut muutoksen, tehokkuuden ja fuusioitumisen mantrat, jotka ovatkin kotoisin Milla Magian padasta.

Yksi pahimmista asioista on melu.

Voimakas lento- ja tiemelu aiheuttaa henkistä stressiä sekä esimerkiksi unihäiriöitä. Se myös alentaa älyllistä suorituskykyä. Yli 85 desibelin jatkuva melu voi aiheuttaa kuulovamman.

Melutyypeistä yksi on valomelu. Tähtitieteen piirissä on pidetty huolestuttavana sitä, että teollisuusmaiden yllä oleva taivas ei ole musta, koska teiden, rakennusten ja mainosten valot loistavat läpi yön.

Taivaan valaistuminen on valosaastetta. Jos tahdot katsella öistä linnunrataa, sinun on etsiydyttävä kauas taajamasta, oi ihminen. Maailmankaikkeuden mittaamattomuuden kokemus on vaikeasti saavutettavissa.

On myös ajatuksen meteliä ja ideologista melua. Media- ja markkinayhteiskunta, spektaakkeli, huutaa kilpaa, taivaisiin asti kuin muka sitoisi Seulaset ja valmistaisi lumen, synnyttäisi Orionin tilassa, jonka mittaamattomuus on sille vieras, muka sanoisi "tule!" ja se tulisi.

Papiston sosiaalisesta taustasta ja asenteista

Perunannostoloma osuu Pähkinäsaaren rauhan rajan takana äsken päättyneelle viikolle. Siinä on se heikkous, että etäserkuilla ei ole yhteistä loma-aikaa, mikä on suuri puute hyvinvointiyhteiskunnassa.

Omalta osaltani olen nauttinut loma-ajasta ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella kotomaassa, tosin auton mittariin kertyi 3000 kilometriä keikoista, joita pukkasi. Syntymäpäiväni sattuu kyseiselle viikolle, ja niinpä olen saanut vastaanottaa onnitteluja kuoleman lähestymisestä toinen toistaan hienommassa paikassa: 2000 Ateenan vanhalla Olympiastadionilla, 2002 Prahassa Villikissassa ja 2005 Beijingissä maailmankaikkeuden keskipisteessä. Muut vuodet olen ollut Venäjällä luennoimassa ja kuunnellut kakkukahveilla lauluja venäjäksi, englanniksi, ruotsiksi, thaikielellä ja suomeksi. Sellainen nousee hattuun ja saakin nousta!

Sunnuntaina ajelin Kenkäveron pappilan kautta kotiinpäin. Tuli siellä mieleen pienen rähinän nostanut Kotimaa-lehden juttu papeista sisällissodan aikana. Koska toimittaja on läheinen sukulainen ja jutun tähti Tarja-Liisa rakas ystävä, lienee soveliasta, etten pohdiskele asiaa sen kummemmin. Jukka Kemppisen blogi muutaman päivän takaa kannattaa lukea. Omia havaintojani Väinö Linnan humanismista kirjoittelin joitakin aikoja sitten tässä blogissa.

Kenkäverossa juttu tuli mieleen siksi, että sitä isännöi mummini setä August Peltonen vuosina 1917-1932. Mikä oli Augustin tausta ja millainen oli hänen asemansa ympäristössään?

Juttu on kuulkaa sellainen, että Augustin isoisä Juho Juhanpoika osti von Schanzeilta Palhon kartanon 1830-luvulla. Se sijaitsee Hämeessä Laukon kartanon vieressä ja on iso tila sekin. Ehkä tila oli ja siitä tuli melko vauras muun muassa verotusvapaan viinanmyyntioikeuden takia.

Augustin isä ei viettänyt elämää, josta vaimo olisi välittänyt. Puhutaan kaikenlaista, muun muassa avion ulkoisesta mielitietystä nimeltä Miina Hauska, mutta ota tuosta selvää. Näyttää kuitenkin siltä, että kotona isän ja äidin välit eivät olleet parhaimmat ja isännän ehkä päivänvaloa kestämättömän menon rinnalle emäntä kehitti osallistumisen herätysliikkeeseen, jota sielläpäin sanottiin Hannulan herätykseksi.

Isossa ja vauraassa talossa oli poikia ja tyttöjä, joista pojat ilmeisesti liittoutuivat äidin kanssa. Yhdestä tuli senaattori eli tarkemmin senaatin oikeusosaston tuomari vuonna 1917, Johannes Victorista, myöhemmin Kokoomuksen kansanedustaja. Kahdesta muusta pojasta, mummini isästä Werner Donatuksesta ja tämän nuoremmasta veljestä Augustista pappeja.

Werner D oli syntynyt 1865 ja hän oli Sibeliuksen luokkakaveri Hämeenlinnassa. Myöhemmin hänestä tuli Jyväskylän lyseon rehtori, "Pyhä-Peltonen", jonka oppilaisiin kuului muun muassa Otto Wille Kuusinen niminen hippi. Werner oli koulutettu Saksassa ja Ruotsissa, luultavasti Ingmar Bergmanin isän kanssa samassa pappiskoulussa, jotain samaa heidän kantilaisessa asennoitumisessaan on, vaikka olivatkin luonteeltaan kaukana, kaukana toisistaan. August syntyi 1968 ja kävi niin muodoin Hämeenlinnan lyseon.

Minulla on nippu Wernerin kirjeitä, laajempi kokoelma vuodelta 1900, suppeampi vuodelta 1893. Sain jälkimmäiset taannoin Augustin miniältä Heidiltä. Kiitos ja pokkaus. Ja terveisiä Tapiolle, Augustin Nurmijärvellä elävälle pojalle, entiselle Augustilta perityn Raalan isännälle, reilusti yli 90-vuotiaalle edelleen voimissaan ja järjissään olevalle sukulaiselle. Juteltiin kesällä puhelimessa, mikä oli mieluista. Kuten aina nuo Heidin tapaamisetkin.

Kirjeet valottavat jotakin hengestä, jossa suomenkielisissä lyseoissa toimeentulevien kotien kouluttamat pojat elivät. Digitalisoin tässä hieman otteita. Werner on juuri tullut armovuodensaarnaajaksi Kemiöön rovasti F. G. Hedbergin - niin lähellä tuo aika todella on - lesken apulaiseksi. 1. 10. 1893 hän kirjoittaa: "Rakas veljeni! Jumalan armo levätköön runsaasti ylitsesi! Sinun kirjeesi sain jo viime lauvantaina viikko sitten, mutta ei ole tullut vastattua ennen. On ollut niin paljon kaikellaista hommaa, ettei ole tullut tehdyksi. Tai ei sitä niin monellaisia hommia ole, mutta kuitenkin aika menee niin ettei tahdo joutua mihinkään...Tässä välillä minä kutsuttiin sisään vaimoväen eli oik. talonväen puolelle, teelle y.m., ja siellä olen nyt ollut siksi että kello on ½10. Seitsemän aika se oli kuin menin. Nyt on ehtoolliset syöty (8 ja 9 välissä), ehtoorukoukset luettu; sen jälkeen katselimme vielä "Finland in 19de årh." Nyt ei mun auta enää tällä kerralla kirjoittaa, saadakseni unta yöllä. Herran laupias käsi olkoon sinunkin vuoteesi yli, tänä yönä ja aina...Minulla on täällä asuttavanani suuri kaksi-ikkunainen huone. F. G. H vainajan hallussa ollut ennen, vaikka ei työhuoneena. Se on vieressä. Huone on sievän puoleisesti sisustettu, vaikka ei hienosti. Seinällä on öljy- ja muita tauluja. Neljä laattialla seisovaa kirjakaappia, yksi kullakin seinällä, on myös huoneeni kalustona. Ne ovat täynnä kirjoja, kaikellaisia ja ovat myös minun käytettäväni. Uudempaa kirjallisuutta ei ole niissä kuitenkaan kovin paljoa. Lutherus ukko on hyvin edustettuna. Luullakseni löytyy täältä kaikki mitä hän on kirjoittanut. Onpa täällä vanhoissa pergamenttikansissa myös Caloviuksen, Chemnitzin, J. Gerhardin "loci", Onpa Spenerin y.m. "Bedenken", Ja nuorempien teoksia myös yhtä ja toista kaikilta aloilta. Ja joka kirjan sisässä on "merkkejä", paperilappuja ja viivoja ja krusifikseja. On muutamia vuosikertoja saksalaisia aikakauskirjojakin..."

12. 10 Werner raportoi oloistaan muun muassa näin: "Mitä olen täällä tavannut ihmisiä, tuntuvat ne hyvin mukavilta. Viime sunnuntaina olin Gästerby nimisessä kartanossa, joka kuuluu eräälle parooni Wredelle, kastamassa voudin lapsen. Vouti on samalla förvalttari, isäntä kun ei asu täällä, vaan Paimiossa. Molemmat kyytimiehet, noutaja ja saattaja, jotka olivat kartanon renkejä tuntuivat siivoilta ystävällisiltä miehiltä. Tämä matka oli muuten ensimmäinen ulkona pitäjällä...Talonpojat ovat täällä yleensä vähävaraisia. Tilat ovat pieniä ja huonosti hoidettuja. Joku vuosikymmen sitten oli olot toisia. Silloin oli joka talosta paraat pojat merillä, senjälkeen kykenevimmät rakensivat rannalla laivoja ja vanhukset viljelivät peltotilkkuja. Omasta metsästä rakennettiin laiva, joka saattoi olla 60-70 tuh. markan arvoinen - niin on kerrottu. Mutta tämä laiva saattoi vuodessa tuottaa parikymmentä tuh. markkaa, niin että hinta oli pian maksettu. Sitte myytiin se ahvenanmaalaisille 80 - 90 tuh. mk:sta. Niin on kerrottu. Nyt höyrylaivain tultua ei purjelaivaliike kannata,eikä ole muuta tulolähdettä kuin maatilkku. Metsätkin ovat kaikki jo myytyjä ja rahat ovat useimmilta menneet kuten tulivatkin, niin kuin metsärahat tavallisesti. Muutamat talot ostavat halkonsakin, esim. Pappila."

En ryhdy kommentoimaan näitä rivejä tai keskustelua, jota papistosta käydään. Jotakuta saattaa asia mietityttää ja onpahan tuossa nyt viitteitä erilaisille näkökannoille. Kovinkaan suorasukaiset tulkinnat nyt ainakaan eivät ole mielestäni uskottavia.

Mitä tulee laivoihin, olen juuri rakentanut sellaisen. Vaimo antoi syntymäpäivälahjaksi. Lentokoneen tuominen laivaan oli hankalaa, sillä se oli noin 5 milliä pitkä ja sormeni liian paksut. Laiva on King George V, HRM-laivastosta, joka osallistui saksalaisten Bismarckia vastaan tehtyyn hyökkäykseen. Tykinputkia on 26 ja olen komentajakapteenina suunnannut ne joulumainontaa vastaan. Se varmaankin alkaa nyt heti kun perunnannostolomat loppuvat.

Ettet vaan olisi sinäkin Galileasta

Luukulla on joskus harmillisen paljon väliä. Varsinkin, jos on sattunut jonottamaan väärälle luukulle kauan ja sitten kaikki alkaa taas alusta.

Kuka sanoo on tärkeää. Sisältö ei aina niin merkitse, varsinkin sitten kun on päässyt sanojan asemaan.

Jos henkilö ei asu oikeassa ympäristössä, voi tämäkin heikentää hänen niin sanottua katu-uskottavuuttaan. Jos hän pelaa väärässä joukkueessa tai on väärien ihmisten sukulainen, voi asiasta koitua hänelle harmia.

Tämä on vanha ilmiö, johon törmäämme jo tälle sunnuntaille määrätyssä tekstissä Johanneksen evankeliumin luvusta 7.

Ylipapit ovat lähettäneet miehiään pidättämään Jeesuksen, koska ihmiset väittävät hänen olevan odotettu Messias. Uskonnollisen eliitin käsistä karkaa mopo, kun pelastusta etsitäänkin luukulta, joka ei ole heidän hallinnassaan.

Perusteeksi esitetään, että Jeesus on väärältä paikkakunnalta, Galileasta. Messiaan tulee tulla toisaalta ja olla toista sukujuurta kuin Jeesus.

Yksi väestä, Nikodemus, huomauttaa, että on maan lakien mukaista tutkia ennen kuin langetetaan tuomioita. Tähän vastataan: "Taidat olla itsekin Galileasta!"

Sille, joka on pukeutunut väärin ja joka ei tilaa sovitulta luukulta, sille, joka ei ole käsittelemänsä asian neuvos käy kalpaten. Jos joku häntä alkaa tukea ja kannattaa, saa saman kohtalon. Jos alkaa asiaa esiintyä, siihen reagoidaan sanomalla, että taidatte olla Galileasta eli menkää te vaan Järvenpäähän heittämään tikkaa.

Urheilu pakolliseksi yliopistossa

Xiamenin yliopisto Keskustan valtakunnassa suunnittelee golfinpeluun pakollistamista. Yliopisto kouluttaa vain parempaa väkeä ja sen hallinnon mukaan parempi väki pelaa golfia.

Jos meillä amerikkalaistumiskehitys jatkuu, se merkitsee sitä, että yliopistoon ei pääse tavallinen Dupont muuta kuin urheilusuoritusten perusteella, siten kuin rapakon takana, jossa koris on merkittävä akateeminen meriitti.

Asiaa kannattaa miettiä, ja kun ei tule mieleen parempaakaan lähtökohtaa, otettakoon pohjaksi aikansa eläneet maakuntaimagot, jotka eivät enää pidä paikkaansa, mutta jotka ovat tähdellisiä, sillä yliopisto on maakunnan veturi.

Helsingin yliopistoon pääsee tulevaisuudessa pasianssia pelaamalla. Se on laji, jota voi pelata hyvinvoiva yksin, ja muuta maailmaa ei tarvitse ottaa huomioon. Peli on tietysti Napoleonin hauta. Yliopistolaissa kertovat kolmannesta tehtävästä, jonka varalle lautapeli Monopoli.

Lapin yliopistossa yliassistentti P. Punakuono vetää Jokkajoukkuetta. Kuulin Jokasta kerran Islannissa. Jokka on suomalainen peli, jossa kaikki juovat kirkasta. Se joka jää henkiin on Jokka.

Oulun yliopistoon pääsevät ne, jotka pelaavat vanhojen nokialaisten matopeliä. Siihen liitetään pyöriskely tervassa ja höyhenissä.

Tampereelle nääs visiting professor of communicating Jutila palkataan suurella sydämmellä vetämään kiakkoo ja turvan rullalle Suuressa Rankkarilaukaustapahtumassa.

Vaasaan pesäpallojoukkue, syntyvään Kuopion ja Joensuun yliopistofederaatioon mölkkysakki ja laveerausvedenjuonti. Kerran 70-luvulla kilpailtiin yhden Lassen kanssa, kuinka monta yskänlääkepurkillista vesiväriä kykenee juomaan. Lasse joi yli 50. Seuraavana aamuna Lasse antoi ylen aamuvirren aikana. Tässä federoituvat kansanperinne ja lääketiede sekä yritystoiminta.

Turkuseen tuulahdusta paremmasta menneisyydestä ja hanke Xianemin kanssa, siihen linkki Lappeenrantaan sillä perusteella, että Kouvola on rautaisen silkkitien toinen pää, Jyväskylään traktorirallitiimi.

Vastaisessa opinto-ohjauksessa sekä koulutusmessuilla tulee täten ottaa huomioon nämä yllä. Uhreilusuuntautuneisuus tulee selvittää jo päiväkerhossa, jotta saadaan selville, missä yliopistossa on ikuisuutensa viettävä. Kohta alkaa uusi EU-ohjelmakausi. Tässä on sellainen rojekti, että rysseliä ravistaa.

ITEtaide

Kävin ITEtaiteen näyttelyssä Lapinlahden taidemuseossa. Tilaisuuteen liittyi professori Seppo Knuuttilan luento aiheesta, joka valotti tarinoin ja kuvin ilmiön alaa.

Euroopassa on henkisesti toisenlaisten ihmisten koti, taiteilijoiden talo, jossa henkilö saa psykiatrista hoitoa ja toimii samalla kuvataiteilijana. Japanissa mies teki maailman näköisimmän veistoksen, omakuvansa, johon hän laittoi muun muassa omat hiuksensa, sairastuttuaan keuhkotautiin ja halutessaan jättää muiston morsiamelleen. Arkangelissa joku rakentaa puutaloonsa yhä uusia kerroksia. Suomessa ITEtaidetta ovat maailman suurin tuohivirsu ja tuohesta rakennettu miesten puku hattuineen, trio Pönttöpäät, jossa Väyrynen soittaa sähkökitaraa, Viinanen bassoa ja Koivisto rumpuja, veistospuistot, peltiset tarjahaloset, Kekkosen päät jne. Urkkikin teki ITEtaidetta, osallistui sunnuntaimaalarien näyttelyyn ja toivoi, että mahdollisimman moni kilistäisi hänen maalaamaansa kuvaan liittyvää kelloa, jotta saisi todellisen kosketuksen taiteeseen.

Lapinlahdenlahden museossa esillä maalauksia ja puuveistoksia. Väri- ja muotomaailma vie ovelta keskiajalle, ikonien määrä, tavattoman voimakas hartaudellisuus puhuttelee. Kokonaisuutena näyttely on hillittömän hyvä, kuin MOMAssa kulkisi.

Tämä herättää kysymyksen siitä, miten se eroaisi muusta taiteesta. Visuaalinen- ja tunnekokemus on Richterin asteikolla mitattuna samaa luokkaa kuin 'oikean' taiteenkin näyttelyssä.

ITEtaiteen määritelmä on vaikea tehdä. Se on jotakin, jota kuka tahansa tekisi, mutta ei tee. Jos taide edellyttää taidon, voi ITEtaide olla pikemminkin taidonnäyte. Eräässä merkityksessä sitä on kaikki harrastelijataide, mutta samalla ITEtaide sisältää jotakin poikkeuksellisen kekseliästä, minkä vuoksi se lähenee 'oikeaa' taidetta.

Voiko ammattitaitelija jäädä eläkkeelle ja ryhtyä tekemään ITEtaidetta?

Onko niin, että ITEtaide on pohjimmiltaan suomalainen tai ehkä pikemminkin tietylle kulttuurityypille mahdollinen ilmaisumuoto. Eurooppalaisessa traditiossa sitä muistuttavat tuotteet näyttävät vaativan ympärilleen melko mahtavat lavasteet, psykiatrian, joka on korkealle kehittynyt lääketieteen muoto ja sosiaalipoliittisen hierarkian. Suomalaiset ITEtyypit eivät tarvitse kallonpuristajaa eikä heidän otteensa ole näin korkeakulttuurinen. Se on puhekielisempi verrattuna sivistyskansojen kirjakielisiin ympäristöihin.

ITEtaidetta ei ole määritelty, vaan se jotenkin vaihtelee ja syntyy perstuntumalta. Mielestäni olisi kuitenkin taiteenteoreettisesti mahdollista edetä näin. Luetellaan ensin joukko ominaisuuksia, joita ITEtaideteoksiin liittyy. Todetaan sitten, että tässä on se ala, jonka alueelle ITEtaide mahtuu. Tämän jälkeen voisi katsoa, onko olemassa jokin minimivaatimus sille, että teos on ITEtaidetta. Näin saataisiin selville jokin yhdistävä seikka, jonka kaikki ITEtaideteokset, sääntöä vahvistavia poikkeuksia lukuunottamatta, jakavat.

ITEtaide toimii hieman siten kuin sanoisin tässä, että perustan blogistani yliopiston. Minulla on joillakin aloilla korkein akateeminen pätevyys, joten periaatteessa voisin tehdä jotakin sellaista. Samalla kukaan ei ajattelisi, että blogi on oikeasti yliopisto, vaikka voisikin saada siitä samaa oppia ja viettää sen ympärillä samanlaista opiskelijaelämää kuin oikeassa yliopistossa.

Itse asiassa historiassa on tähän liittyviä esimerkkejä. Toisen maailmansodan aikaan ranskalaiset sotavangit perustivat leirille luento- ja tutkimustoimintaa, joka esimerkiksi filosofiassa poiki Husserlin ranskantamisen. Sodan jälkeen Ranskan valtio hyväksyi leirillä suoritetut opinnot akateemisiksi opinnoiksi.

Taidanpa ottaa yhteyttä muutamaan bloggeristiin ja ehdottaa verkostoitumista. Perustetaan porukalla verkkoyliopisto, jossa blogit vastaavat luentoja. Johonkin laitetaan tenttiblogi, johon riittävän määrän vastattuaan henkilö voi pätevöityä ITEtohtoriksi.

Tätä ei ole tehnyt kukaan, mutta samalla se on kiusallisen lähellä Suomi tietoyhteiskunnaksi -hankkeen menetelmiä.

Yliopiston nimi voisi olla Etäkansan opisto. Se olisi sivistysyhteisö, joka muistuttaisi peltopuistoa Hiljainen kansa.

Tähän tultiin, multiin

Paavo Haavikon Päämaja - Suomen hovi ilmestyi 1999. Kirjassa on luku "Viipurin hinta: 12 kaatunutta ja 1300 kadonnutta tai hävinnyttä". Se on ainoa kirjallinen selonteko tai teoria Huhtiniemen joukkohautaan liittyvistä seikoista, jonka olen lukenut, joten en siis tunne asiaa.

Haavikon teoria on lyhyesti seuraava: Neuvostoarmeija murtautui 20. prikaatin 2. ja 4. pataljoonan lävitse. Prikaatin pataljoonat 1, 2 ja 4, joissa oli 2524 miestä, joukkopakenivat, lukuunottamatta 12 Viipurissa ja 79 muualla kaatunutta, luultuaan, että oli annettu perääntymiskäsky. 21. kesäkuuta mennessä kokoon saatiin kerätyksi 1135 miestä ja kadonneiksi ilmoitettiin 593.

Haavikon mukaan kadonneita Kannaksen taistelun jälkeen oli yhteensä 1300. Kaikki asiaa koskevat lähteet ovat joko kadonneet, hävitetty, väärennetty tai spekulatiivisia.

Lähteitä ovat Bruno Salmialan puhelinkuuntelujen muistiinpanot, joita ei enää ole saatavilla, Viipurin pataljoonan päiväkirja, jota on uudelleenmuokattu, Lappeenrannassa sotilasoikeudenkäyntejä johtaneen Emil Kokon päiväkirja, joka on haudattu hänen kanssaan, moniin koteihin lähetetty kirje, jonka mukaisesti poika on haudattu sotatoimialueelle, sillä taistelu kävi hänelle liian raskaaksi ja vihdoin Edwin Linkomiehen muistelmissa oleva selonteko keskustelusta Bruno Salmialan kanssa.

Haavikon mukaan ketään ei teloitettu, sillä papereita ei ole. Kaikki ovat hävinneet, kirjat, tuomarit, sotilaat. Hänen mukaansa kyseessä on täydellinen rikos.

Kaivoin Linkomiehen muistelmat esille. Kohta, jossa Linkomies keskustelee Salmialan kanssa, on seuraava: "...Salmialan mieliala muuttui eräällä tapaa hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimien asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista...Kutsuin näiden puheluiden johdosta Salmialan luokseni rauhoittaakseni häntä, sillä kansanedustajanahan hän oli loukkaamaton eikä häntä voinut sulkea turvasäilöön niin kuin muuten melkein olisi pitänyt tehdä." (Edwin Linkomies, Vaikea aika, 6. p., Otava 2006, 342).

Mitään kummempaa ei Linkomiehen teksti sisällä. Salmiala kutsuttiin puhutteluun, koska hän oli kaavaillut seuraamuksia kenraaleille, ei siis sotilaille. Linkomies ilmoitti istuvan hallituksen pääministerinä, että aikomus oli perusteeton.

Kaikki muu on spekulaatiota.

Paitsi se, että on löydetty 11 ruumiin hauta ja tutkijoiden yleisen käsityksen mukaisesti lisää tulee.

Emme tiedä, ovatko vainajat vuodelta 1944.

Asia tulee selvittää ja se on mahdollista selvittää, ainakin ajoituksen ja Huhtiniemessä lepäävien vainajien määrän osalta.

Jos on huhu ja merkittävässä asemassa olevan kirjailijan esittämä teoria, muuta mahdollisuutta ei ole.

Asia on kiinnostava muun muassa huhujen merkityksen kannalta. Sotilastiedustelu, joka on maailman paras tiedustelumuoto, osaa ottaa nekin huomioon. Huhu on syytä pitää mielessä kunnes on tarkistettu, pitääkö se paikkansa, kuten savu, joka voi nousta muustakin kuin nuotiosta, esimerkiksi savukoneesta.

Jos käy ilmi, että Huhtiniemen hauta on vuodelta 1944 ja siihen liittyy sotarikos, esiin astuu historian tuomio. Historian tuomio on keskeinen syy pelata puhdas peli. Kansakunta, joka ei taivu sen edessä, on sairas. Vastaavasti kunnioittaessaan sitä, myös silloin kun rikos paljastuu, yhteisö toimii terveellä tavalla.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 5: Raittilan multimedia

Kappas, Raittila on laatinut kirjoittamisoppaan. Ehkäpä sen hutaisen iltapalaksi ja vertailen muistoihin Waltarin teoksesta Aiotko kirjailijaksi? Taitaa olla välikauden työ, mutta päivittää mukavasti kirjailijakuvaa.

Siihen tapaan mietiskelin laittaessani Hannu Raittilan Kirjailijaelämää (WSOY 2006) salkkuuni.

Ja kattia kanssa. Teos huijaa lukijaa ja tapahtuu se, mistä Raittila lausuu: "Kirjailija on sika joka syö kaiken kirjallisuudeksi."

Teos alkaa vakuuttavan oloisella, uusasiallisella esipuheella. Raportoi alkusivut kirjailijauran aloittamisesta radiossa rahattomien ja ammatitonten nuoruusvuosien päälle, analysoi television ja radion luonnetta kanavina, joilla ei ole mitään omaa sanottavaa, vaan jotka riippuvat tyystin sisältötuotannosta.

Raittila liittää kirjaansa apurahahakemuksia, selvityksiä, lausuntoja ja työsuunnitelmia, kirjeitä kirjailijakavereille ja kustantajalle, selostaa niitä, arvioi ja vie tarinaa eteenpäin siten, että yhtäkkiä lukija hätkähtää: tämähän on täyttä fiktiota. Ja mitä enemmän sivuja, sitä suuremmaksi fiktio kasvaa ja fakta vähenee, kuin Bolero.

Työ muuntuu multimediaksi jossa on kaikki. Se on yhtä hyvin romaani kuin novellikokoelmakin, esseesarja, kuunnelma kuin omaelämäkerta ja kirjallisuusteoriakin. Kaikki tämä lähes povitaskuun mahtuvassa koossa.

Samalla se on dramaattinen selviytymistarina, jonka keskellä menestynyt kirjailija joutuu tilanteeseen, jossa ei ole apurahaa, ei hyvää myyntiä ei näyttäviä palstoja lehdissä. On kuin Kannaksen keskityksessä, josta opettajani Teinonen totesi, että se oli nuorelle miehelle yhtä juhlaa. Kun majuri von Essen tuotiin joukkosidontapaikalle, hän heitti veret kypärästä ja totesi: "Ei tämä kannata. Kouvolan asemanhoitajakin on majuri ja silläkin on VR 3."

Kirjailija alkaa suunnitella kirjaa Kirjailijaelämää, josta tulee tarinan nimi ja roolihenkilö. Sekin hylätään, kunnes asia kääntyy parenpaan suuntaan ja kirja syntyy, kirja joka on samalla suunnitteilla, tehtävänä ja valmis.

Teoksen rakenne on kiinnostava. Se on ajankuva, joka todellakin vastaa multimediakonetta.

Samalla teos sisältää runsaasti toinen toistaan huikeampia näkyjä ja teorioita. Erityisen kiinnostava on Raittilan omien romaanien, Suomisarjan selostus. Raittila elää vanhan Suomen rajalla, jota ei enää ole. Hän soveltaa niin sanottua spektaakkeliyhteiskunnan teoriaa, jonka mukaan kaikki on elämystuotantoa. Elämäkin on riistetty ihmisiltä, tuotteistettu ja myyty näille takaisin. Suomi on suuri teemapuisto, maailman suurin pusikko, jota myydään ihasteleville tajuntateollisuuden kuluttajille.

Tässä spektaakkelissa Raittila elää maatilallaan Mikkelin lähellä ja liittää sen kustannukset kirjailijan veroilmoitukseen. Onhan maa tuottanut hänelle nimenomaisesti kirjallista materiaalia. Hyvä romaani myy 10 000 kappaletta, josta jää käteen noin 3000 euroa vuodessa, lisäksi apurahat, opetustyöt ja esiintymiset rahoittavat kirjailijan elämää. Leipä lähtee tässäkin tapauksessa maasta. Ilman Zetorin korjaamista ei ole mitään kertomista.

"Maa on muuttunut Vihtori Kosolan päivistä ja kysyy nykyään hyvinkin, mitä sen kyntäjä puhuu tai kirjoittaa. Juuri sitä minä tein: puhuin ja kirjoitin maataloudelleni lisäarvon. Kehitin siitä esityksen, jota levitettiin Yleisradion välityksellä satojen tuhansien ihmisten yleisölle. Tässä on olemassaoloani perustellut ruuanlisä: elämysulottuvuus, jonka olen koettanut omaan jyvääni liittää."

Se on radikaali idea: virtuaalimaailma seisoo jalat maassa kiinni. Ehkä tästä johtuen vain Suomessa ja suomeksi voi tehdä kaunokirjallisuutta. Saksaan ja englantiin ei Tuntematon sotilas käänny, sillä ne eivät ole kaunokirjallisia kieliä vaan maasta irronneiden ihmisten todellisuuksia. Siitä syystä kaunokirjallisuus on sivistysmaissa vasta syntymässä. Ne ovat vasta nyt tulossa sille kehitysasteelle, jolla Suomi on ollut 150 vuotta, maassa. Suomi, jossa romaanitkin ovat kännyköitä.

Minulla on kokemus, että ymmärrän aikaa paremmin ja olen saanut vinkin selviytyäkseni siitä. Kiitos kirjasta!

Aforistinen humoreski

Ihmiset syntyvät, kasvavat, käyvät työssä, naivat ja naittavat. Sitten he katoavat kaikesta, kuolevat ja haudataan tai poltetaan krematoriossa, määritteli Haikolan Lasse kerran.

Panin vähän miehenhajua, sanoi poika kun partavettä löysi.

Kyllä käy noita Peräkorven flikkoja sääli kun eivät oo saaneet miestä maistaa, lausui ääni körttiseurojen nisukaffehilla.

Tulisipa aids, sen jälkeen elää 10 vuotta, totesi ukko kun satavuotta täytti.

Voiko kenkään olla johtaja olematta pankinjohtaja?

Kuta enemmän raha mieltä rikastuttaa sitä köyhemmäksi sitä toivoisi.

Jos jotakin tahtoo tehdä on tehtävä ja kaikkea muuta!