Lukemista lapsille

Oi veli, oi veli

rakastan sinua

mutta en voi mennä kanssasi naimisiin

sillä olet veli

näin puistossa miehen

ja kun kosin

hän suostui

Tämän kirjoitti vasta kirjoittamaan oppinut 6-vuotias joskus keväällä.

On luettu Kalevalaa, Vanhaa testamenttia, Nalle Puhia, Pekka Töpöhäntää, Peppiä.

Huippukirja on Claire Llewellyn teos Maailman salaperäiset aarteet. Ihmeellisiä löytöjä, kadonneita kaupunkeja, merenpohjan aarteita (Sanoma Magazines Finland Oy 2005). Se kertoo muinaisista jättimatelijoista, alkulinnun fossiilista, rautakauden suoruumiista, villihevosesta, Kalifornian kultajoesta, kahvin löytymisestä ja silkistä sekä monista muista ihmeellisistä asioista, sanoin ja kuvin.

Hyvä on myös Maailmanhistorian ensyklopedia (Parragon 2005). On menty läpi esihistoriaa, ensimmäisiä ihmisiä ja työkalujen valmistamista, maanviljelyksen syntyä, ensimmäisiä kaupunkeja, Mesopotamiaa ja Sumeria, Egyptiä, Industa, minolaista kulttuuria, megaliittikulttuuria, mykeneläistä kulttuuria - mitä kirkkokuorolta ja balettitunnilta ehtii.

Mumilla oli kauan kauan sitten kotiapulainen. Kun Mumi otti puheeksi Egyptin ihmeet, laukaisi tämä: "Voi vieläks rouva uskoo tollasiin epykteihin!"

Kiva on myös Suomen lasten historia (Otava 2005). Oli vasarakirveskansa ja metsästäjät. Sana koti tulee sanasta kota. Ikivanhoja sanoja ovat isä ja emä, puu, kuu, luu, vesi ja mesi, päivä ja yö. Peni on metsästäjän koira ja peninkulma etäisyys, jonka päästä Penin haukku kuuluu. Kun Ukko, joka oli ennen Tor, suuttuu, hän viskoo salamakirveitä ihmisten niskaan.

On sovittu, että ei opiskella kuin vanha aika ja keskiaika. Niiden jälkeen ei ole keksitty mitään uutta, sillä keksiminen päättyi 600 vuotta sitten siihen, kun oivallettiin, miten termit mahdollinen, välttämätön ja mahdoton käyttäytyvät. Siinä on se hyvä puoli, että uuden ajan saa tehdä ja elää ihan itse.

Senkin lapsi tajuaa, että Jumala on quidditas ja ubiquitas, tämä ja kaikkialla. Piaget ei sitä tajunnut ja on teorioillaan sotkenut kasvatusoppeja pahasti.

Anna lapsen olla lapsi!

Kyllä! Älä usko kognitiivisen kehityksen teoriaan, joka on niiden, joita Pikku Prinssi sanoi aikuisiksi, keksimä ja estää lasta olemasta lapsi.

Eräältä 5-vuotiaalta kysyin kerran, että onko tämän mielessä täydellisen olion käsite. Anselm Canterburyläisen mukaan pitäisi olla. Hänen todistuksensa on se, että jokaisella on täydellisen olion käsite mielessä (esse in mens). Koska sellainen olio, joka on sekä mielessä että olemassa (in re) on parempi kuin sellainen, joka on pelkästään mielessä, on oltava niin, että Jumala on olemassa.

Lapsi sanoi, ettei ollut kuullut tällaisesta oliosta.

Menimme nukkumaan. Aamulla heräsin siihen, että lapsi pomppi mahan päällä. Hän kysyi: "Arvaa mistä näin unta? Dinosauruksesta. Näitkö sinä täydellisestä oliosta?"

Ohjaajat, ministerit, piispat

Porvoon piispaksi on valittu Gustaf Björkstrand, eläkkeellä oleva tiedehallintohenkilö, joka tekee kolmen vuoden kierroksen episkooppina kuin selvitysmies.

Toisella kierroksella oli vastaehdokkaana henkilö, joka ei suostu tekemään kaikkia piispan tehtäviä, kuten nykymuotoisia pappisvihkimyksiä.

Björkstrandista muistuu mieleen kaksi tapausta opiskeluajoilta. Hän oli opetusministeri Teatterikoulun kriisin aikoihin. Asetelma oli hieman samanlainen kuin elokuvaohjaaja Saarelan ja nykyisen valtiovarainministerin välillä, joskaan Björkstrandin rooli ei kaiketi ollut kovinkaan keskeinen ja taistelu ei ollut naisesta vaan siitä että är det möjligt att använda bara suolenpätkät, nyrkki och piip på skolan.

Se oli ainoa revohka, joka sattui opiskeluaikoihin 1980-luvulla. Muuten oltiin juppeja ja ostettiin stereoita, perustettiin ATK-firmoja - ennen kuin lama tuli.

Laman jälkeen alkoi syyttely. Kerran olltiin Säätytalossa jossakin Maanantaiseuran järjestämässä eetikkojen ja poliitikkojen yhteiskokouksessa. Johannes Virolainen kyllästyi, nousi ja sanoi: "Älkää etsikö syyllisiä. Nehä ovat Sorsan Kale ja mie. Tehkää jotakin!"

Katselin Björkstrandin valinnan jälkeen Jouko Turkan kirjoja Aiheita ja Selvitys Oikeuskanslerille. Kipeitä ne ovat - paikoitellen Pahkasika-lehden ja pornon yhdistelmiä, jotka kyllä sivuittain naurattavat, sisältävät taitavaa rakentamista, mutta viemäri tuntuu kaikkialla.

Tilanteen kipeyttä ei vähentänyt se, että jos Turkka oli - niin hänen vastustajansa olivat juuri kohdalleen +.

Olivat ne kirjat...omana aikanaan...jollakin tavoin...hyviä. Kiinnostavaa niissä on ripaus profeetallisuutta, joka vastakuvan esittämällä kertoi jotakin siitä, millaisessa tilassa ollaan. Kun miettii, mitä sitten tapahtui, saa Turkan julistus lisää uskottavuutta: päin jäävuorta ajettiin.

Jos oikein tiedän, Turkka on Durchmanneita. Frans Oscar taisi olla Kalajoella syytettynä, pastori kuitenkin. Jotakin körttiläisyyden taistolaisesta siivestä Turkassa kieltämättä on.

On yhteensattuma, että näyttämötaiteen väkivalta ja ministeri kohtaavat jälleen. Sattumalta kai tullaan ministeriksi ja tietyssä mielessä piispaksikin, joskin kirkkon selittää sen, mitä muut sanovat sattumaksi, toisella tavalla.

90-luvulla tein tutkimusta rahoitusohjelmassa, jota Björkstrand veti. Istuimme joissakin yhteisissä seminaareissa, jotka olivat rahoitusohjelmasta johtuvaa pakkopullaa. Yleisaiheeksi, rahan saamisen takia, oli sovittu kommunikaatio.

Sovittiin, että ruotsinkieliset puhuvat ruotsia ja suomenkieliset suomea. Kun siis minulle sanottiin hejsan, vastasin että terve. Se oli sisäpohjoismaista demokratiaa ja synnytti joskus opponentin ja respondentin välille hiukan huvittavia tilanteita.

Syötiin ihan hyvää pihvia turkulaisessa ravintolassa. Kiitoksia vaan.

Porvoon hiippakunnassa on 80 seurakuntaa. Niissä juuri ehtii käydä kommunikoimassa kolmessa vuodessa. Aika näyttää.

Todellisuus paljastuu kadotessa

Latasin mielen liitetiedostoksi Jaakko Syrjän teosta Muistissa Väinö Linna 1 (WSOY 2004). Siinä selostetaan Linnan kehitystä Urjalasta tamperelaiseksi työläiskirjailijaksi Tuntemattomaan Sotilaaseen asti, tilanteeseen, jossa koko Manse veisasi: Väpi ompi Linnamme! Erityisesti esikoisteosta Päämäärä koskeva selostus on kiinnostava, sillä se valaisee Linnan omaa sieluntilaa vuosina, jolloin hän sodasta palanneena tehdastyöläisena luki kirjan pari vuorokaudessa, lähinnä filosofiaa, ja opetteli kirjailijaksi.

Aika Linnan perheessä oli kovaa. Mies päivät tehtaassa töissä, iltapäivät, illat ja yöt tupakka hampaissa ja kahvikuppi tärisevässä kourassa lukemassa ja kirjoittamassa. Kerran Linna rentoutui ja näppäili mandoliinia. Tuolloin vaimo otti mandoliinin ja paiskasi sen seinään. Mandoliini lähti, mutta Väinö jäi.

Syrjän teokseen sisältyy myös lainaus ensimmäisestä kappaleesta kirjoitusvihkosta, jonka Linna aloitti jatkosodan aikana. Jo se tuo ilmi Linnan sukulaissieluisuuden Beethovenin kanssa, hieman naiivin pateettisuuden, joka sijoittaa pienen ihmisen tarinan jylhään maisemaan. Siellä ovat Jumala ja eversti sekä Urjalan murre, joka nousee hieman hymyillen ylhäisiin sävelkorkeuksiin.

Kuka kukin on on ollut kansallisurheilulaji ja olen lukenut siitä jonkun tutkimuksenkin. Kerrattakoon se nyt vielä tässäkin, että piispa Jukka Malmivaara ei ollut Lammion esikuva. Ihmettelin itsekin joskus tätä typerää ajatusta ollessani tekemisissä Malmivaaran kanssa. Hän oli karismaattinen sotaurho ja everstiluutnantti, valoisa, vaatimaton ja ystävällinen. Kalevi Lyytinen, joka oli pappina Malmivaaran pataljoonassa, totesi muistotilaisuudessa, että miehet suorastaan pitivät tästä. Kai senkin saa jo kertoa, mitä piispa totesi viimeisessä julkisessa esiintymisessään Kuopion tuomiokirkossa, kun hänelle ojennettiin seurakuntien juhlakirja. Hän hieman horjahti ja joku tarjosi tukea. Siihen Malmivaara, kuin hengelliseksi testamentikseen: "Ei tehdä tästä teatteria."

Suoraa esikuvaa Lammiolla ei ole. Hänessä yhtyy fiktiivinen hahmo useisiin aspekteihin, joita suomalaiset sotilaat pitivät vastenmielisinä. Myöhemmin on syntynyt kyllä henkilöitä, jotka kävisivät Lammioksi. Tasa-arvon aikakautena on lupa todeta, että eräät heistä ovat naisia, vasitenkin akateemisia. Ainoat suorat esikuvat ovat Koskelalla ja Rokalla. Koskela on Einari Kokkonen Nilsiästä ja Rokka Viljam Pylkäs.

Syrjän huomautuksen, jonka mukaisesti Sarastie on upseerihahmoista kiinnostavin, tapaisesti olen joskus itsekin miettinyt. Sarastie on alussa korkealentoinen ja höpsö. Mutta hän syvenee romaanin myötä kiinnostavaksi johtajakuvaksi, joka olisi Reserviupseerikoulussa monitahoisempi arkkityyppi kuin Koskela, joka ei ollut jermu eikä purnari, mutta kapinoi hiljaa: "Jaahas, minä välitän käskyn."

Sinänsä Koskelassa yhtyvät eräät ideaalit, joita suomalaisessa upseeriajattelussa korostettiin sodan aikana. Niihin liittyvät opit tulivat Ranskasta, jossa merkittävä osa suomalaisista vuosisadan ensivuosikymmenillä koulutetuista upseereista oli opiskellut. Ehkä tärkein teoreetikko saksalaisesta ja venäläisestä johtamistavasta poikkeavan henkilöjohtamisen alalla oli Heinrichs. Hän ei pitänyt herran ja hidalgon etäisyyttä alaisiinsa. Puhuttiin Heinrichsin perheestä. Oli kyse läsnäolevasta ja osallistuvasta johtamisesta, jossa välitetään siitä, mitä ihmisille kuuluu.

Syrjä kertoo Linnan todenneen, että on kirjoitettava niin, että paperi häviää näkyvistä.

Linna oli realisti ja yhteiskunnallinen kirjailija. Lukijan näkyvistä todellakin paperi häviää ja mieli kuvittuu henkilöhahmoista ja tarinoista.

On kuitenkin myös toisenlaista paperin häviämistä todellisuuden tieltä. Se liittyy kolmeen vanhaan naiseen: Ellen Thesleff (1869-1954), Sigrid Schauman (1877-1979) ja Helene Schjerfbeck (1862-1946).

Thesleff lausui: "Absoluuttinen kauneus on olemassa: se on niin korkealla, ettei totuus sitä koskaan tavoita." Esimerkiksi vuodelta 1912 olevassa maalauksessa Helsingin satama on jäljellä vain olennainen.

Schaumanin töitä on luonnehdittu sanomalla, että ne "kylpevät paratiisillisessa valossa." Niissä ääriviivat miltei katoavat ja ulkoisen vision sijalle asettuu sisäinen näkeminen.

Schjerfbeck teki 36 omakuvaa, joissa taiteilija vähitellen häviää todellisuudesta ikuisuuteen.

Näin siis Tuntematon sotilas vei mietteet Tuntemattomaan Taiteilijattareen, romaaniin, jota on kirjoitettu pitkään ja jota edelleen kirjoitetaan, sen koskaan valmistumatta.

Sigrid Schaumanista on kiva juttu. Hän tonttuili 1950-luvulla Helsingin kaduilla. Konstaapeli puuttui asiaan ja kysäisi siinä yhteydessä, että onko täti ollut aikaisemmin poliisin kanssa tekemisissä. Schauman vastasi: "Viimeksi silloin, kun veljeni ampui Bobrikovin."

Hyvin, päivää, vointia, sanoi alustaja ja tähdensi

Pitäisi kirjoittaa hyvinvoinnista erääseen koosteeseen, josta ei tule vielä mainita. Siksi tuskailen kirjapinon kanssa.

Stakesin Suomalaisten hyvinvointi 2006 ilmestyi keväällä. Paremmin menee kuin kuuna päivän valkeana. Uusiakin ilmiöitä on: tulo- ja omistuserojen kasvu, suhteellisen köyhyyden kasvu, lapsiperheiden huonontunut asema ja nuorten pahoinvointi.

Hyvinvoinnin keskeisiksi osatekijöiksi luetellaan terveys, taloudellinen toimeentulo, työ, koulutus, asuminen, turvallisuus ja sosiaaliset suhteet.

Ne muistuttavat osittain vanhoja sosiaali-indikaattoreita ja elintason mittausta, joka oli keskeistä Heikki Wariksen teoksessa Muuttuva suomalainen yhteiskunta (WSOY 1968). Mutta ne yhdistyvät Erik Allardtin teoksen Hyvinvoinnin ulottuvuudet (WSOY 1976). laadulliseen näkökulmaan, josta Suomi vielä nykyisinkin tunnetaan hyvinvointitutkimuksen kentällä. Ei suinkaan education, education, education, vaan Having, Loving, Being.

Siihen liittyen, että ei tässä nyt sentään ihan vain human doing olla vaan myös human being, kiinnostavia uusia teemoja ovat Pauli Niemelän ryhmän pitkäaikaisen tutkimusprojektin tulos Inhimillinen turvallisuus (Vastapaino 2000). Uutta korostusta kuvastaa myös piispa Eero Huovisen juhlakirja Näky suomalaisesta hyvästä (WSOY 2004). Lähes joka artikkeli siinä jauhaa sosiaalista pääomaa. Olen hieman epäileväinen sosiaalisen pääoman ohjelman suhteen, sillä se tuntuu jonkinlaisesta psykoekonomialta, jossa kaksi hyvin kyseenalaista ja konfuusia tieteenalaa, psykologia ja taloustiede, viettävät häitään.

Esping-Andersenin tunnettu jaottelu hyvinvoinnin kolmesta tekijästä on kätevä. Hyvinvoinnin tekijät ovat perhe, markkinat ja valtio. Yhdysvalloissa markkinat ovat vahva tekijä ja valtio vähäväkinen. Keski-Euroopassa markkinat ja valtio ovat lähempänä toisiaan, ja perhe on töissä käyvän miehen tukija. Puhutaan pohjoismaisesta mallista, jossa valtio on vahva verotulojen kautta. Mutta näyttää siltä, että Suomi on oma lukunsa.

Suomi on muuttunut jonkin verran uusliberalistiseksi yksiarvorationalistiseksi (talous/kilpailukyky) maaksi ja poikkeaa pohjoismaisesta moniarvomallista. Mutta aina täällä on ollut rajat raukemmat kuin maassa, jossa ABBA soi ja on hela tiden sommartiden hej hej.

Se minua mietityttää, että onko hyvinvoinnin ulottuvuudet määritelty oikein. Mietin myös sitä, miten hyvinvoinnin käsite suhteutuu perinnäiseen moraalifilosofiseen eudaimoniaan, onnellisuuteen. Hyvinvointi on de facto moraalikäsite. Keskusteltaessa hyvinvoinnista ei voida väistää moraaliteorian ongelmia, jotka tunnetusti ovat vaikeita ja sekavia.

Nyt on käynnissä aihepiiriin liittyvä kunta- ja palvelurakenneuudistus, joka oli hajota omaan mahdottomuuteensa, keskusteluun kuntien koosta. Jotakin on tehtävä, sanovat kaikki yhdestä suusta. Mutta jos ei kysyttäessä anneta selkoa, millaiseen tutkimukselliseen perustaan usko 20 000 minimiin liittyy, herää kysymys, onko kyse mielivallasta. Ja jos on niin mistä mielivalta syntyi? Kävikö se niin, että jotakin balsamia tuli haavoihin saada, kun kuntakoon määrittäminen me miekalla piirrämme rajan -henkisesti ei toiminutkaan demokraattisessa yhteiskunnassa? Jäi kuin aaveeksi tästä pettymyksestä, lohdutuslahjaksi, Eskon puumerkiksi?

Toinen mahdollisuus on se, että uskomus minimilukuun on rationaalinen. Sen selventämiseksi tietoperusta tulisi julkistaa, jotta suomalaisten kannalta tärkeään asiaan, hyvinvointiin, ei jäisi ikävää arpea.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 3: Laitteen odotus

Lapsena jouluaattoisin ruumista särki. Oli kirkko, jouluateria, sukulaisten keskustelua, vaan pukkia ei näkynyt, kuulunut. Muutama tunti jouluaaton iltapäivästä oli yhtä hikeä ja nykimistä. Koska se tulee?

Odotus oli hienoa aika, johon oppi. Se toistui vuosikausia. Ilman sitä paketit, joista harmillisen moni oli pehmeä, eivät olisi tuntuneet yhtä hyviltä.

Äsken tilasin kommunikaattorin, sen kuuluisan laitteen, jossa on pc ja kamera sekä puhelin. Odotan jännittyneenä elämänmuutosta, jossa matkalta sähköpostin laittaminen ei enää edellytä kannettavan käynnistämistä, matkustaminen tämän verraten suuren laitteen rahjaamista.

Rakennustoimikunnan kokouksissa olen käyttäytyvä tyynen professionaalisesti kuni insinööritoimiston tyypit kun avaan kommunikaattorin kannen ja tilaan RT-kaavakkeen netistä.

Siellä on laskin, siellä kalenteri, siellä wordin suomat mahdollisuudet ja muistilaput, knoppitiedon varmistamisen mahdollisuus Wikipediasta ja Augustinuksen opera omniasta.

Parasta kuitenkin on tässäkin odotus.

Muutaman vuoden kuluttua kommunikaattorin on korvannut joku toinen vehjes.

Niin kävi, kun syksyllä 1984 hankin sähkökirjoituskoneen ja ajattelin, että tästä se lähtee ja tähän se päättyy.

Jo samana syksynä oli opiskelijoilla käytössä pc:t.

Ensimmäinen pc, jota käytin, sijaitsi Helsingin yliopiston tietokoneluokassa. Kirjoitin seminaariesitelmää. Opettelin niitä ctrl-F7 -komentoja liudan. Aiheeni oli Wittgensteinin mielenfilosofia, jota koskevat Bemerkungen über die Philosophie der Psychologie 1 & 2 olivat vastikään ilmestyneet. Aloitin perehtymiseni Wittgensteinin ajatteluun huomautuksesta "onko minulla oltava lehmä tietääkseni että jollakin toisellakin on lehmä?" En tiennyt, miten koneen näppäimistöllä lyödään ü. Olin huomautusten suhteen ihan yy.

1989 ostin Macin, joka oli helppokäyttöinen. Eipä aikaakaan, kun tuli windows.

Ensimmäiset vaiheet kunkin kanssa ovat olleet parhaimmat. Ja katso: yhtäkkiä uusi on rojua. Niin käy monien asioiden suhteen täällä minkä tähden alla. Kyborgien elämässä, koneiden elämässä, ainakin.

Vain yksi pysyy. Hankin sellaisen itselleni viime kesänä. Heinähanko. Heinähankoon nojaten seisoin helteessä 19. vuosisadan pielessä katsellen unohtuneelle tienpätkälle, jota pitkin Aleksanteri I ajoi vuonna 1819. Odotin, että mutkasta ilmestyisi kulkuri. Syksyllä ilmenisi, että kulkuri onkin maisteri.

Ulkoistamatonta taitoa

Mentiin koko perhe jumalanpalvelukseen, jossa Ruuttusen Tuomo saarnasi. Tuomo kertoi lasten kilpailusta, kuka on vahvin. Toiseksi vahvin oli isi, joka jaksoi nostaa traktorin. Vahvin oli kuitenkin isi, joka jaksoi nostaa äidin.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli tilaisuus, jossa esiteltiin Lasten keskuksen laatimaa asiakirjaa Kymmenen teesiä kristillisestä kasvatuksesta kotiväelle. Teesit ovat seuraavat:

1. Ole kiitollinen lapsesta

2. Pohdi oman uskosi perusteita

3. Keskustele lapsen kanssa myös uskonnollisista asioista

4. Anna lapsen uskoa lapsen tavalla

5. Vietä lapsesi kanssa pyhäpäivää ja kirkkovuoden juhlia

6. Rukoile lapsen puolesta ja hänen kanssaan

7. Laula lapselle virsiä ja hengellisiä lauluja

8. Opeta lastasi pyytämään ja antamaan anteeksi

9. Anna lapselle mahdollisuus tuottaa iloa toisille

10. Anna lapsellesi toivo taivaasta

Mielestäni teesit ovat onnistuneet. Kerrankin, vihdoinkin jotakin, jossa ei ole mitään uutta!

80 % suomalaisista panee toteen lastensa kasvatuksessa sitä, mitä teeseissä sanotaan. Teesien viesti on, että kirkon mielestä suomalaiset kasvattavat lapsensa oikein.

Pitää paikkansa, että monissa perheissä tämä ei ole päivittäistä tai viikottaista. Iltarukous kuitenkin opitaan vähintään isovanhemmilta, joulukirkossa käydään, uskonnollisista kysymyksistä kuten Jumalasta ja enkeleistä puhutaan, jokin hengellinen laulu tai virsi joskus veisataan. Kaikki tämä, vaikka ei ehkä kovin säännöllistä, elää juurevasti suomalaisissa perheissä.

Kasvatuksen kenttä on vaikeutunut sikäli, että kristillisen kasvatusmallin lisäksi elävät rinnakkain muut kasvatusohjelmat. Tarjontaa on tavattoman paljon.

Ongelma ei ole kuitenkaan siinä, että kristillistä kasvatusta ei annettaisi. Kun Lasten keskus on miettinyt teesejään, se antaa kirkolliselle lapsityölle hyvän suunnan tukea perheitä siinä, mitä ne muutenkin jo tekevät.

Mielestäni on tärkeä tuoda esille se, että ihmiset tahtovat ja osaavat kasvattaa siten kuin teesit sanovat. Tällä alalla ei ole huippuosaajia, jotka tekisivät asian paremmin kuin kukin perhe, niin risainen ja vajavainen kuin se ehkä voi tuntea olevansakin. Teesejä kuunnellessa ja lukiessa ihmiset voivat havahtua: haa, tuota meillä tehdään ja tuota meillä taidetaan jo, ilman kursseja, ilman asiantuntija-apua, ilman ulkoistamista.

Enkelten päivänä

Sunnuntain saarnateksti on Matteuksen evankeliumin 18. luvusta. Siinä puhutaan lapsista taivasten valtakunnan kaltaisina. Ja sitten, lopuksi, mistä sunnuntai on saanut nimensä, kerrotaan, että eläinten, ihmisten ja kyborgien lisäksi on - enkeleitä.

Tuomas Akvinolainen oli tästä ylitsevuotavaisen kiinnostunut. Käsiteltyään Jumalaa ja jumalallisia persoonia koskevia kysymyksiä, hän ryhtyi käsittelemään teemaa, jota koskevat kvestiot 50-63 hän otsikoi näin: 50. De substantia angelorum absolute, 51. De comparatione angelorum ad corpora, 52. De comparatione angelorum ad loca, 53. De motu locali angelorum, 54. De cognitione angelorum, 55. De medio cognitionis angelicae, 56. De cognitione angelorum ex parte rerum immaterialium, 57. De angelorum cognitione respectu rerum materialium, 58. De modo cognitionis angelicae, 59. De voluntate angelorum, 60. De amore seu dilectione angelorum, 61 De productione angelorum in esse naturae, 62 De perfectione angelorum in esse gratiae et gloriae, 63. De angelorum malitia quad culpam?

Tuomas oli siis kiinnostunut enkelten olemuksesta, niiden suhteesta paikkaan ja ruumiiseen, tietämisen kyvystä, niiden tahto- ja rakkauselämästä, suhteesta armoon ja kunniaan sekä niiden lankeemuksesta.

Tuomas oli eräänlainen nörtti, ja enkelioppi merkitsi hänelle jotakin samaa kuin datalaskuri Billy Gatesille. Rinnastus ei ole tuulesta temmattu, sillä Tuomas kehitti enkeleitä tarkastellessaan ajatteluteorian, jonka kuvaamaa enkelten ajattelua hän kutsui nimellä computatio. Ihmisistä ja kyborgeista poiketen enkelit eivät ole rationaalisia vaan intellektuaalisia. Tämä merkitsee sitä, että niiden ei tarvitse nähdä ajattelun vaivaa vaan ne näkevät johtopäätökset suoraan lähtökohdista.

Myös enkelten viestintä oli mitä moderneinta. Tuomas viittasi siihen termillä radio. Viestiessään enkelit lähettävät säteitä tai aaltoja tavattoman suurella nopeudella. Niiden omakin liike on kummallista. Niiden paikkaa (locus) ja liikettä (motus) ei voi samanaikaisesti mitata. Paljon myöhemmin vasta kvanttifysiikassa törmättiin samaan ilmiöön.

Enkelten lankeemus, kaikkein korkein enkeli Lucifer, serafipäällikkö, oli nimittäin raggari, jota jumalallinen suunnitelma ei kiinnostanut, merkitsi Tuomaan mielestä eräänlaista käyttöjärjestelmän kaatumista.

Filosofi Lacan, sekavan oloinen postmoderni minän kieltäjä, kirjoitti joskus vuosia sitten kirjan, joka alkaa: enkelit ovat huolissaan ihmisistä. He ovat huolissaan siitä, että ihmiset eivät enää usko enkeleihin, vaan koettavat olla itse enkeleitä. Wilderin elokuva Pariisin taivaan alla, vai muistinko nyt nimen oikein, käsittelee samaa teemaa: enkelille maailma on mustavalkoinen, se on niin täydellinen. Ihmiselle todellisuus on värikäs.

Olevaisen 'suuri ketju' on kummallinen, tunnemme sukulaisuutta ja sisällytämme itseemme jotakin kaikista näistä: eläimistä, kyborgeista, enkeleistä. Silti emme ole mitään näistä, vaan näiden miettiminen pikemminkin auttaa meitä näkemään tämyytemme. Aamen.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 2: kyborgivävy

Suunnittelin teknologian levätessä vielä vanhassa ajassa vävysäädintä. Vävysäädin olisi anopin käytössä oleva kaukosäätimen näköinen kones, jonka käskyt olisi kytketty aivopestyn vävyn aivojen sähkökemiallisiin funktioihin siten, että painamalla nappia 1 vävy veisi roskat ja painamalla nappia 2 vävy ajaisi nurmikon. Ja niin edespäin.

1960-luvulta alkaen on kuitenkin edetty rutkasti eteenpäin näissä vaikeissa kodinteknisissä kysymyksissä. Tuolloin syntyi ajatus kyborgeista, jotka yhdistävät kyberneettisiä ja orgaanisia toimintoja. Kyborgit ovat ruumiskoneita, joissa kyberneettiset säätelyjärjestelmät toimivat ruumiin autonomisten säätelymekanismien kanssa, kuten taannoiseen filosofian tutkijaseminaariini osallistunut ja sen seuraava luennoitsija Mimosa Pursiainen on selostanut.

Yksinkertaisimmillaan kyborgi on tietokoneensa äärellä istuva henkilö. Kirurgiassa on käytetty ajatusta hyväksi valmistamalla esimerkiksi proteesikäsiä, jotka on kytketty ruumiin orgaanisiin säätelyjärjestelmiin. Fiktiivisiä kyborgeja on tietysti vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Star Trekissä.

Kyborgin ei kuitenkaan ole välttämättä oltava ihmisruumiin jatke. Se voi tietysti olla myös 'luonnollisista' materiaaleista valmistettu nukke, joka on yhdistetty keinotekoiseen hermoverkkoon. Tällöin on valmistettu oppiva ja älykäs nukke, joka osaa kaikenlaista, joka 'näkee', 'kuulee', 'kävelee', keskustelee jne.

Näin taannoin ihmisen näköisen nuken, jota japanilaisprofessori innoissaan esitteli. Professori totesi, että nukella tulee olemaan käyttöä esimerkiksi hyvinvointipalveluissa eräänlaisena apuhoitajana.

Emme enää tarvitse vävysäädintä. Sen sijaan voimme korvata itse vävyt kyborgeilla! Tuloksen voisi kuvata nasevasti kolmella sanalla: ihanaa, ihanaa, ihanaa. Vai pitäisikö vävylogisena imperatiivina todeta pikemminkin: hanaa, hanaa, hanaa.

Kyborgivävyn voi opastaa tekemään keskeiset kodintyöt. Mutta sen kanssa voi istuskella myös kahvilla ja rupatella. Siihen voidaan tallettaa vaikkapa kaikki Toivelaulu -kirjasarjan osat, joita se pyydettäessä lauleskelee mielenvirkistykseksi. Äänen voisi kopioida Carusolta.

Esimerkiksi Kauniiden ja Rohkeiden Ritge Forrester voisi olla kysytty nuken malli, mutta tilauksesta voitaisiin valmistaa muidenkin selebriittien kopioita. Millainen olisikaan Kesäpäivä kangasalla, jos huolista vapaana kuuntelisi, miten Ritgen näköinen kyborgi naulaisi kattoa ja laulaisi Caruson äänellä On lautalla pienoinen kahvila. Hetken kuluttua kun pihalle vilkaisi, lihaksikas yläruumis paljaana nurmikkoa ajeleva kyborgi loisi vihreyttä kaikkialle.

Siinä tilanteessa voisi joustaa elävän vävyn, tuon vatsoittuneen vetelyksen, suuntaan heittämistään nuhtelevista katseista ja päänpyörityksistä. Siis: ÄLÄ TAPA VÄVYÄSI. ANNA KYBORGIN HOITAA LIKAINEN TYÖ!

Tämä on kodintekniikkaa. Mutta vieläkin laajemmat autereet aukeavat. Perustetaan syrjäseudulle kyborgitehdas. Siinä puhutaan heti tuhansista työpaikoista elektoniikka-asentajista plastiikkakirurgeihin. Tehdyt kyborgit lähetetään kyläkoulujen oppilaiksi sekä lähiöasujiksi pienemmille paikkakunnille, joiden perusterveydenhuollon väkimääräksi on asetettu 20 000 asiakkaan minimi. Kyborgien myötä syntyy palveluiden tarvetta ja kulutusta. Ne voivat tehdä töitä iloisin mielin 100-vuotiaiksi.

Kyborgien ainoa ero meihin on se, että ne eivät käsitä. Mutta voi kysyä, käsitämmekö mekään.

Ihmisapinoiden julistus

Tulin Jyväskylästä pitämästä filosofian tutkijaseminaaria aiheesta Ihminen, eläin ja kone. Kotiin tullessa luin lehdestä, että on annettu Ihmisapinoiden julistus, jonka mukaisesti Urkonkin oikeudet ja kärsimykset on noteerattava. Jotkut tätä ihmettelevät. Samalla ajan momentilla perehdyin tiedotteeseen, jonka mukaisesti hallitus on hyväksynyt kuntauudistuksen. Koska ihmisen mieli on rajallinen ja puutteellinen eikä etene spatiotemporaalisesti tehokkaasti, mieleni on yhdistänyt nämä kaksi asiaa, jotka, kuten valistunut lukija ymmärtää, ovat aivan eri asioita, samaksi asiaksi.

Jotkut tutkijat ajattelevat, että heimo Homidiae muodostuu ihmisistä, simpansseista ja gorilloista. Ihminen on geneettisesti lähempänä simpassia kuin simpanssi orankia. Symbolifunktiokaan ei erota. Apinat oppivat satoja merkkejä viittomakieltä ja osaavat opettaa sitä laumansa jäsenille. Niillä on esimerkiksi rakkauden syvyysulottuvuus. Kun leskeksi jääneeltä gorillalta kysyttiin, miten menee, se viittoi ikävöivänsä puolisoaan.

Jos ajattelisimme itseämme ja toisiamme apinoina, elämä voisi olla jonkin verran leppoisampaa. Suhtaudumme yleensä apinoihin huvittuneen ystävällisesti. Niin kai olisi hyvä suhtautua muihinkin ihmisapinoihin.

Ihmisen lajihistoria on niin monimutkainen, ettei siitä ota selvää muuta kuin sen, että sellainen on. Mutta jos hyväksymme sen, miksi meidän pitäisi ajatella, että kehitys on päättynyt? Entäpä jos tulevaisuudessa kehittyy uusi ihmislaji? Miten kohtaisimme sen ja millainen se olisi?

Voi tietysti olla niinkin, että evoluutio keriytyy taaksepäin. Jos vahvistamme yhteiskunnassamme saalistuksen moraalia, voi olla että kohta ryhdymme murisemaan ja puremaan.

Ihminen on eläin, joka on erotettu muista eläimistä näitä kehittyneemmän moraalitajunsa ja korkeampien kognitiivisten kykyjensä perusteella. Ihmisellä on jonkinlainen teoria todellisuudesta ja vastauksia kysymykseen elämän tarkoituksesta. Samalla kun on tärkeää ajatella olevansa apina, on tärkeää muistaa ihmisyytensä. Ihminen on puuttuva linkki apinan ja ihmisen välissä.

Kerroin seminaarissa myös eläinten oikeudenkäynneistä. Terävä kuulija huomautti, että on niitä nykyisinkin. Kyllä suden surmaaminen on poliisiasia. Tahdomme surmata juuri sen suden, joka tappoi lampaan, emme muita.

Havainto viestii siitä, että turha naureskella keskiajan ihmisille, jotka ovat uudenaikaisempia kuin me, jotka olemme itseämme keskiaikaisempia.

Esittelin myös koneen ja ihmisen eroa syntaksin ja semantiikan avulla. Se on analoginen älyn (fronesis) ja järjen (logos) erottelun kanssa. Descartesin visio täydellisistä koneellisista ihmisen toisinnoista on Japanissa toteutunut. Mutta eivät nämä kybernuket käsitä, luulisin.

Ma. professori, toinen Petri, heitti aiheellisesti, että mihinkä pyrit, kun ensinnäkin Uudellamaalla ihmiset ovat aina tienneet olevansa eläimiä ja toiseksi esimerkit ovat lähinnä hyviä ja järkeviä ihmisiä koskevia. Vanhukset, sairaat ja vaikkapa alkoholistit eivät ehkä pääse osalliseksi aristoteelisesta logoksesta, kristillisestä sapientiasta ja searlelaisesta semantiikasta. Petrin pointsi oli sikäli aiheellinen, että en ollut miettinyt erityisempää argumenttia, jota usein pidetään filosofiassa tärkeänä, mutta joka toisaalta tekee skolaarista kaverista hömpän matkasaarnaajan.

Filosofia on epäilemättä elitististä voittajien historiaa. Mielestäni on kuitenkin siten, että aatehistorialliset teoriat valottavat jotakin ja lisäksi niiden avulla voi mietiskellä kulttuurin suuntaa, sitä minne se on menossa. Elämän tarkoitusta nyt ainakin erityisryhmät miettivät eli harjoittavat sapientian jaloa taitoa. Itsekin olen Helsingistä. Joskus mietin, esimerkiksi kuntauudistuksen yhteydessä, että niinpä todella Uudellamaalla tiedetään, että ihmiset ovat eläimiä. Laitetaan vaan isoihin karsinoihin ja keksitään kuin parapsykologiassa että joku tollanen 20 000 olisi kliffaa. By the way, jos se on ihanne, niin miksi on sitä suurempia yksikköjä? Kuten Helsinki, joka Suomen kuntien tehokkuudessa oli jossakin sijalla 300.

Vaikka apinana oleminen voi tuskastuttaa, niin liekkö ratkaisu tähän probleemiin kuitenkaan se, että käydään pirun verran ihmisen suuntaan. Argumentiton ja pointsiton aatehistoriallinen tutkimus osoittaa, että niin apinain kuin ihmistenkin yhteisöissä kannattaisi ottaa ihmisyys vakavasti. Jos niin tehtäisiin, silloin niin ihmisapinain julistus kuin kuntauudistuskin saisivat lisävaloa, jota pimeällä keskiajalla kutsuttiin rationaalisuudeksi.

Hyttysten oikeuksista, lehmän hirttämisestä

Kuulin, kun esitettiin ja vakuutettiin, että tulee hahmotella toisen asteen ammatillinen koulutus tahi sen suuntautumisvaihtoehto tuholaisten torjuntaa varten.

Jos niin, niin esitän opetussuunnitelmaan Bartholemy Chasseneen teosta Tutkielma hyönteisten tuomitsemisesta vuodelta 1531. Teos osui aikanaan ilmeiseen tarpeeseen, sillä siitä otettiin ripeästi useita painoksia.

Chassenee toimi eläinten puolustusasianajajana, wow mikä sana, oikeudenkäyntien tyypissä, joka eli ja vaikutti 800-luvulta 1800-luvulle. Eläinten oikeudenkäynneistä on säilynyt yli 200 pöytäkirjaa. Ne olivat joko kirkollisia, joissa käsiteltiin villieläinten asioita tai kevyempiä maallisia oikeudenkäyntejä, joissa käsiteltiin kotieläimiä koskevia kanteluita.

Eläimillä oli oikeus tulla kuulluiksi. Esimerkiksi Ranskassa 1522 syytettiin "joitakin hiippakunnan rottia" ohrasadon tuhoamisesta. Rotat eivät saapuneet oikeudenistuntoon, mutta puolustusasianajansa kautta voittivat tapauksen.

1621 Saksassa sai eräs lehmä kuolemantuomion, koska se oli aiheuttanut raskaana olevan naisen kuoleman. Täytäntöönpano suoritettiin polttamalla. Eräässä tapauksessa sekä isäntä että lehmä hirtettiin yhdessä. Itävallassa koira sai kuritushuonetta, Venäjällä sika karkoitettiin Siperiaan.

Miksi?

Yleinen ja typerä perustelu liittyi Saatanan uhkailemiseen ja pelottelemiseen. Tuomas Akvinolainen piti menoa joutavana ja inhana, mutta totesi, että jos eläimiä käytetään pahuuden välikappaleena, voidaan ne kirota ja tuomita. Myöhemmin Leipniz pohdiskeli, että ehkä eläinten tuomiot palvelevat varoittavana esimerkkinä toisille eläimille.

Miksi ylipäänsä tuomitaan?

Retribuutio on rangaistus, joka lankeaa koska väärästä teosta seuraa rangaistus. Preventio on pelote, joka ei oikein näytä toimivan. Pahaa tehdään kuitenkin. Yleisesti on hyväksytty viime vuosina näkemys, että rankaiseminen on parantamista, mutta on tämäkin hieman ongelmallinen katsomus, koska eihän terapia voi olla rangaistus, vai voiko? Mene kallonkutistajalle, voidaan ikäväksi koetusta ihmisestä ajatella, ikään kuin rangaistuksena väärästä pärstäkertoimesta. Lue terapiaoppaita, kehotetaan ajatuksiltaan pihalla olevaa lähimmäistä.

Eläinten oikeudenkäynnit ovat kiintoisia, koska ne herättävät kysymyksiä rankaisemisen perusteltavuudesta ylipäänsä. Itse olen retributivisti. Ne ovat kiintoisia myös siksi, että ne herättävät kysymyksen ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta.

Jos ei ihmisen ja eläimen välillä ole eroa, niin silloin myös rangaistukset, mikäli ne katsotaan perustelluiksi, koskevat myös eläimiä.

Ateenassa 4. vuosisadalla eKr. käsiteltiin ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuutta muun muassa keskustelemalla päähän tippuvan tiiliskiven syyllisyydestä. Vika ei ollut holtittoman isännän, kuten nykyisissä taloyhtiöissä, vaan tiiliskiven.

Tunnen hyvin kissan, jonka nimi on Sören. Hän on valkokaulusrikollinen. Mutta jos Sören syö myyrän, missä on rikos, missä moraalinen probleemi? Ei missään. Aristoteleen mukaan Sören harjoittaa kyllä vapaaehtoista (hekousios) toimintaa, mutta ei harkintaa (proairesis). Tämä johtuu siitä, että Sören kyllä oppii eli Sörenillä on älyä (fronesis), muttei järkeä (logos).

Itäblogin ja länsiblogin ruhtinaat

Pirtin pöydällä kurraa Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskunta (SKS 2006). Julmetusti tekstiä ja paikallistarinoita. Tekijä tarkastelee modernin ulottumista periferiaan voimakkaiden yksilöiden ja tutunkaupan eli sukuyhteisön kautta.

Iisalmen rovastin prebenda oli 1700- ja 1800-luvuilla yksi Suomen tavoitelluimmista. Valta levittäytyi ympäri yhtenäistä Ylä-Savoa. Viran haltija oli seudun napa, joka ruhtinaan lailla hallitsi ja vei yhteiskuntaa ja kulttuuria kyseiselle vuosisadalle. Vasta 1800-luvun loppupuolella Juhani Ahon isä ukko-Brofeldt valittiin virkaan ilman tutkintoja. Olen kuullut Brofeldtista, että tämä ei tehnyt muuta kuin sen mitä papin pitää. Piireissä ja seuroissa hän ei juossut. Ne olivat hänestä immeisten puuhoo.

Sukuselitys on kiinnostava ja palautuu aina hamaan käräjäkivien aikaan, joilla kunnan perusmuoto, sukuyhteisön synnyttämä kylä, perusti oikeusvaltion. Katselin käräjäkiviä Kolilla keväällä. Siinä on ollut kansallisromantikoille ihmetystä, kun ovat keskeltä metsää löytäneet Areiopagin, ja homeerisen runouden.

Minusta tuntuu, että emme me huoneen ja suvun vallasta vieläkään ole täysin irtaantuneet. En ole varma, pitäisikökään. Sukuyhteyksien katkeaminen muuttamisen ja työn luonteen muuttumisen takia on merkittävä asia, jota pitäisi pohtia syvemmin suomalaisen yhteiskunnan tilaa mietittäessä. Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomessa vallitsi perhetunnelma. Kaikki olivat toistensa serkkuja. Siihen ei ole pitkä aika näinä aikoina jolloin miinalaiva Pohjanmaan miehet tervehtivät kotiin purjehtivaa keisarinnaa Itämerellä.

Savo oli kysyttyä ja haluttua asuma-aluetta, usko tai älä. Väkimäärä kasvoi. Ei siitä ole kuin parisataa vuotta, kun asiat olivat tällä tolalla. Nyt ovat jäljellä vain vahvimmat ja virkeimmät. Muut katosivat laman jälkeen etelän asutuskeskuksiin kokoamaan kännyköitä.

Muuttuukohan tilanne jossain vaiheessa? Entäpä jos suuret ikäluokat palaavat kotiin? Klingen kiinnostus sukunsa seutuja kohtaan on kiinnostava vihje. Kyllä me täällä ruhtinaina elämme edelleenkin. Yhteiskunnan infrastruktuuri on parempaa luokkaa kuin pääkaupunkiseudulla, lukuunottamatta paikallisliikenteen puutetta rautateillä. Esimerkiksi koulu ja terveydenhuolto on näin seitsemän vuoden näppituntumalta tasoltaan ja saatavuudeltaan parempaa kuin Etelä-Suomessa, jossa on palvelutuotannon takaava huippuosaava HUS.

Klinge väittää, että tasoa syntyy kun tasoa on jo valmiiksi. Oulusta tuli hänen mielestään kansainväliset mitat täyttävä yliopisto, koska Oulussa oli kulttuuria ja sivistystä jo valmiiksi. Kuopio, Lappeenranta ja Joensuu kituuttavat, koska näillä alueilla ei ole marsipaanileivoksia syöty ja luettu aviisia. Tämä on pilakuva Klingen ajatuksesta. Jos on Erno Paasilinnaa tai Kirsti Simonsuurta uskominen, Oulun kulttuurin taso ei selitä yliopiston menestystä. Kuopiossa yliopisto on Suuri Apteekki, kuten vauras kaupungissa on, Joensuussa Miihkali Perttusen koto. Eivät ne kituuta. Lappeenrannan tilannetta en tunne.

Työpöydällä surraa Kadettikunta r.y.:n kustantamaan Pekka Visurin oppikirjaan liittyvä multimedia Suomi kylmässä sodassa. Kätsää ja mukavaa historianopastusta erään pienen ruhtinaskunnan selviytymisestä.

Loppupuolella kerrotaan, että Suomen toimet Baltian itsenäistymisen vaiheessa ovat herättäneet arvostelua. Kävi niin kuin Iisalmessa, että papin pojat profanisoituivat. Äsken siunailtiin telkkarissakin, kuinka presidentti Koivisto oli Neuvostoliiton johdon vahva läntinen tukija.

Asialla on puolensa. Koivisto itse kertoo muistelmiensa toisessa osassa läheisestä suhteestaan Gorbaan, joten juttu ei ole mikään uutinen. Se lienee uutinen lähinnä Juhani Suomen tyyppisille tutkijoille, jotka jossittelevat Koiviston itsensä tavalla ja ovat kovia fundeeraamaan.

Ihan jees, että Suomen Koivisto-sarja tyssäsi. Ostin joskus Maximakasiinista kolme Kekkoskirjaa. Kyllä olivat kuivaa jorinaa hallituksen vaihdoksista. Ei tarvittaisi tuhansia sivuja sen katsannon perustelemiseen, että Kekkonen oli hyvä presidentti ja Koivisto huono. Kiinnostavin oli ajatus, jonka mukaan UKK hiihti itsensä hengiltä. Kehittivät Peurungalla älyvapaan testin, jonka perusteella 70-vuotias vaikutti 40-vuotiaalta. UKK nosti harjoitusmäärää ja vauhtia huippu-urheilijan tasolle maalina Hietaniemi häviten vierellään hiihtävälle viikatemiehelle yhdellä sekunnin sadasosalla.

Suomessa oli vahvaa kansalaisjärjestötoimintaa 1990-luvulla. Körttiläisten juhlilla 30 000 ihmistä antoi julkilausuman, jossa lausui tukensa Baltian maiden itsenäistymisprosessille.

Mutta mitä olisi tapahtunut, jos tankkien jyrätessä Tallinnaan ja Vilnaan Suomesta olisi huhuiltu, että ryssä matalaksi?

Ja otettu Karjala takaisin, vai? Olen antanut sekä venäläisistä että suomalaisista lähteistä itselleni kertoa, että siinä jos kulloinkaan, olisi se paikka ollut.

Toisaalta Koivisto avasi ikkunan länteen. Moni marisee siitäkin.

Yöpöydällä hurraa Edwin Linkomiehen Vaikea aika (6. p. Otava 1006). Linkomies määräsi, että muistelmat saa julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen ja aikaisintaan 1970.

Suksin kirjan puolivälissä. Roomalainen henki haiskahtaa. Henkilökuvaukset kuin Plutarkhoksen. Kalliota Linkomies lienee inhonnut. Ei edes kerro, että tämä kuoli Helsingin rautatieasemalle Mannerheimin syliin. Toteaa vain tylysti, että presidentti, saatuaan halvauskohtauksen, joutui jättämään tehtävänsä ja Ryti tuli. Siinä tragedia tragediaa soimaa.

Ollessaan sodan aikana Unkarissa luennoimassa Linkomies tarkasteli pääministerin vaimoa, joka oli kaunein nainen, jonka hän missään oli nähnyt. Iho ei kuitenkaan enää ollut raikas. Siitä Linkomies päätteli, että tämän täytyi olla yli 40-vuotias.

Linkomiehen mielestä jatkosotaan piti mennä. Hän, roomalainen, ajatteli, että sotasankaruudella on merkitystä kansalliselle kertomukselle.

Kirjan lopussa on rauhanneuvottelujen pöytäkirjoja Kremlistä. Molotov kiusasi suomalaisia. Nämä sanoivat joka väliin: Hanko, Hanko, Hanko. Molotov kierteli ja kaarteli kuten vain venäläinen taitaa ja tarjosi kaikenlaisia pikku lievennyksiä. Mutta Hanko, suomalaiset sanoivat. No, jos ei teitä nämä lievennyksen kiinnosta, voimme ne jättää tekemättäkin, totesi Molotov. Vihdoin kävi yöllä hallitukseltaan pyytämässä kannan, jonka mukaisesti suomalaiset saivat Hangon. Oli varmaan jo etukäteen päättänyt asian, mutta kiusatakseen piteli pihdeissään, jotta voisi armollisesti todeta, että pitäkää Hankonne ja painukaa Järvenpäähän heittämään tikkaa, typerät pikkumiehet.

On myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioesitykset ja tuomiot. Hertta Kuusinen esitti kovinta rangaistusta Väinö Tannerille, elinkautista kuritushuonetta. Viha oli kova. Luukkanen joskus mainitsi, että Tanner oli möläyttänyt Stalinille olevansa menseviikki. Silloin syttyi Kremlissä lamppu: vihollinen!

Linkomies esittää kiinnostavan huomautuksen Rytin kohtelusta, joka oli kohtuutonta. Linkomiehen mukaan poliittisen vastuun kantaa pääministeri ja hallitus, ei presidentti. Meillä on ollut 25 vuotta Kekkonen ja saman ajan sosiaalidemokraattinen presidentti. Kekkosen haukkujaisten jälkeen koirat murisevat ovella jo nykyisen järjestelyn suhteen. Niin vain käy.

Presidentin virasta ei ole enää kauheasti jäljellä. Se voitaisiin muuttaa eduskunnan äänestyksen perusteella valituksi Iisalmen ruhtinaskunnan ruhtinaan viraksi. Valtaa voisi olla juuri tuollainen ulkopoliittinen edustusvalta, joka estää sen, että pääministeristä tulee uusi presidentti. Poliittista vastuuta presidentillä, ruhtinaalla, ei tulisi olla.

Tämä tosin ei ehkä ole kovin luterilaista, luterilaisessa maassa. Luther ajatteli, että yksinvalta on hyvä, koska yksi saa vähemmän pahaa aikaiseksi kuin moni.

Köyhän taivas

Lauri Haikola kirjoitti 50-luvun lopulla professorin virkaan pätevöityäkseen kirjan Maallinen vanhurskaus ja työyhteisö. Teos liittyy vaiheeseen, jossa maaseutumainen työ alkoi muuttua kaupungeissa tehtävän työn suuntaan. Teoksessa on monia vitsejä ja kaiketi jokin ajatuskin. Jussi Talasniemi on kertonut, että kerran Haikola oli selostamassa kirjaansa ylioppilaille. Talasniemi oli luullut, että kyseessä on jokin itseoppinut työnjohtaja maaseudulta, ei oppinut karoliini Haikola.

Minä olen sitä mieltä, että Haikolan teema pitäisi ottaa uudelleen esille ja koota yhteen joukko työntutkijoita, jotka kirjoittaisivat uuden työn teorian. Työstä ja sen luonteesta on tällä hetkellä liikkeellä niin monta legendaa sen muutoksesta loppumiseen, että olisi hyvä päästä hollille, mistä tässä oikein on kysymys. Selkeän työn teorian muovaaminen olisi keskeinen tehtävä myös yhteiskunnan suunnan suunnittelulle ja siitä päättämiselle.

Historiallisesti on olemassa kiintoisa esimerkki, joka selittää nykyistä tilannetta ja tarjoaa viitteitä sen ratkaisusta. David Flood, Montrealissa asustava fransiskaaniveli, jonka suomalaiset tutkijat tuntevat nimellä Taavetti, kirjoitti aikanaan aiheesta kultaseppelein palkittuun teokseen Keskiajan kevät.

Taavetti kertoo, miten 1200-luvun Italiassa syntyi varhaiskapitalistinen rahatalouden elpyminen, kaupungistuminen ja samalla väestön kahtiajakautuminen. Assisin kaupunginherrat tekivät asukkaiden kanssa sopimuskirjan, jossa sitouduttiin menestykseen ja rikastumiseen. Assisi alkoi paisua ja pesi esimerkiksi vieressään olevan Perugian. Yhtenä menestyksen ja maineen välineenä oli se, että kaupunkilaiset käyttivät sisäistä pehmeää rahaa ja kaupassa muiden kaupunkien kanssa käytettiin kovaa valuttaa. Assisi vaurastui, mutta sen sisämarkkinat oli heikosti hoidettu eikä niiden piirissä toimiva päässyt menestyksestä osalliseksi. Sen sijaan ulkomarkkinoilla kovalla valuutalla saavutetut voitot päätyivät harvojen käsiin.

Syntyneessä tilanteessa Fransiskus, joka oli kauppiaan poika ja melkoinen herra riehumaan, murtui mieleltään nähdessään lepratautisia. Kerran ollessaan San Damianon kirkossa, hän kuuli sen krusifiksi lausuvan: Korjaa minut! Fransiskus otti krusifiksin sanat kirjaimellisesti ja alkoi naulata kirkon kattoa kuntoon. Tässä meillä uudistaja, joka tarttui työkalupakkiin ja alkoi tehdä käsillään sen sijasta, että olisi keskinyt hienoja ajatuksia ajatusten markkinoille, joilla eniten käy kaupaksi halpa pilaatti (piraatti) lorex (ei siis Rolex, sillä myyjä ei taida ärrää).

Fransiskus teki ystäviensä kanssa vastasopimuksen, joka poikkesi Assisin yleisestä menestystarinan käsikirjoituksesta. Sovittiin, kuten hyvässä salaseurassa, säännöiksi, että

- ei kosketa rahaan

- tehdään työt hyvin

- ollaan työnjohdolle kuuliaisia

- otetaan toiset ihmiset huomioon ja pyritään kaikessa olemaan inhimillisiä

- ollaan Auringon veljiä ja kuun siskoja

- ollaan subditi omnibus eli kaikkien alamaisia ja käytetään titteliä servus inutilis, hyödytön orja.

Ajanoloon Fransiskuksen sakista tuli todella haluttuja työntekijöitä kaikkialla. He olivat aina iloisia, tekivät työnsä hyvin, auttoivat heikompaa, loivat hyvän työilmapiirin eivätkä purnanneet kenkkumaisia johtajia vastaan. Heille tarjottiin erityisesti liiketoiminnan ja taloudenhoidon vastuutehtäviä, mutta he kieltäytyivät näistä, koska periaatteena oli, että jos vähänkin raha haiskahtaa niin eikun karkuun.

Meillä on merkittävää aatehistoriallista tutkimusta, Taavetin kirjoitusten lisäksi, joka osoittaa Fransiskuksen työnteorian ja siihen myöhemmin liittyneet omistus- ja rahakäsitettä koskevat teoretisoinnit yhdeksi huikemmista keskiaikaisista innovaatioista. Näkemys on luonut muun muassa sellaisen mukamas museoituneen ilmiön kuin hyvinvointivaltio.

Eurooppalaista ajattelua värittää kaksi ajatteluperinnettä, jotka elävät ja voivat nykyisinkin rinnan ja joiden välisen suhteen ratkaisu on koko maanosan tulevaisuuden keskeinen kysymys. On Assisin yhteiskuntasopimus, joka tähtää menestykseen ja rikkauteen. Ja on Fransiskuksen ja hänen ystäviensä sopimus, joka tähtää inhimillisyyteen, työstä iloitsemiseen, kumppanuuteen ja -köyhyyteen, joka on rikkautta.

Suomessa käydään tulevaisuudessa entistä enemmän keskustelua hyvinvointivaltion ylläpitämisestä. Nyt on vallalla paradoksi: otetaan resursseja pois, jotta jotakin voitaisiin säilyttää, mutta kukaan ei kerro, mitä säilyy ja kuka sen saa. Toiseksi meillä on alkanut ilmetä jonkin verran suhteellista köyhyyttä, siis köyhyyttä, joka on osattomuutta suhteessa suomalaiseen keskivertoelintasoon, mutta ei aitoa globaalia köyhyyttä. Köyhyyden ilmestyminen maahamme voi antaa välineitä rikkaudelle sikäli, että se herättää kysymyksiä siitä, onko hyvinvointimme päämäärät oikein asetetut. Onko se hyvinvointi, joka suhteutuu Assisin kaupunginisien sopimukseen, pitkällä tähtäimellä hyvinvointia tuottavaa, vai pitäisikö löytää vastaavanlainen työnteoria, jonka Fransiskus ja hänen ystävänsä löysivät jo keskiajalla?

Olen aivan varma, että jos taloudellista menestystä tulee, se on pidemmän päälle vain sivutuote jostakin tärkeämmästä päämäärästä, joka toiminnalla on.

Uskon, että ilmaiset ja avoimet toiminnot, vaikkapa blogit pienenä esimerkkinä, muuttavat kommunikointiamme ja talousteoriaamme sekä myös työnteoriaa, tulevina vuosina.

Ja uskon, että hyödyttömien veljien ja siskojen elämänmuoto tulee olemaan ainoa pidemmällä tähtäimellä mahdollinen selviytymistarina, mikäli selvityminen tahdotaan ulottaa kaikille eikä vain pienelle osalle ihmisiä. Emme pärjää utilitaristiella moraaliteorialla eikä talousteorialla. Hyödyn sijaan on saatavat unelmien valtakunta, jossa ei ole totalitaristista yhtä unelmaa, jota kaikkien täytyy uneksia, vaan monia erilaisia kohteita, joiden varassa ihminen toimii vain unelman tähden.

de Deo scire non possumus quid sit, sed quid non sit

Emme tiedä Jumalasta, kuka Hän on, vaan sen, kuka Hän ei ole, kirjoittaa vanha vekkuli Tuomas, joka kuulemma edustaa jähmettynyttä systeemiä.

Tuomaan latina on vähän samanlaista kuin nykyisten aikojen euroenglanti, helppoa ja ymmärrettävää. Se on aivan toisenlaista kuin Augustinuksen, joka oli reettori ja saattoi arvostella jopa Pyhän Hengen retorisia ratkaisuja Pyhissä Kirjoituksissa. Augustinuksen kirjoituksissa lukija saa harjoittaa subjektilta kadonneen prediaatin metsästystä cicerolaisissa sokkeloissa. Tuomas kirjoittaa kuin pohjalaista latoa rakentaisi.

Apuneuvona voi käyttää vaikka Peter Kreeftin teosta Summa of the Summa (Ignatius Press 1990). Suomalainen käännös, joka on hieman samanlainen valikoima kuin Kneeftin kokoelma, ei ole hyvässä maineessa.

Hyllyssäni on Biblioteca de autores Christianos -sarjan latinankielinen Summan laitos, jonka ensimmäisen osan kvestioissa 1- 26 Tuomas keskustelee Jumalasta. Teksti on painettu pienellä fontilla ja se on kaksipalstaista. Jumalakeskustelua on tässä laitoksessa hieman yli 200 sivua. Se tarkoittaa sitä, että sivuilla hahmoteltu niin sanottu klassinen teismi ei ole vain sarja iskusanoja vaan filosofisesti ja teologisesti työstetty teoria.

Tuomas mietti muun muassa seuraavia kysymyksiä:

Voiko Jumalan olemassaolon todistaa?

Onko Jumala yksinkertainen?

Onko Jumala täydellinen?

Onko Jumala hyvä?

Onko Jumala ääretön?

Onko Jumala olioissa?

Muuttuuko Jumala?

Onko Jumala ikuinen?

Onko Jumala yksi?

Miten tiedämme Jumalan?

Mitä nimiä Jumalalla on?

Miten Jumala tietää?

Nämä pääkysymykset jakaantuvat moniin alakysymyksiin.

Tuomaan Jumala on ääretön, ikuinen, ruumiiton ja henkinen tämyys, joka ei muutu, mutta jonka voi kokea muuttuvan samalla tavoin kuin valo häviää huoneesta ja joka on suhteessa kaikkiin tekemiinsä olioihin. Jumalassa Hänen olemuksensa ja olemassaolonsa ovat sama asia ja Jumala on puhdasta aktuaalisuutta, joka on läsnä kaikkialla. Jumala ei tietenkään ole ruumis eikä olento sikäli, että Hän olisi taivaankannen takana asusteleva setä, vaan sen sijaan Hän on aktiivinen henki, jotakin jolla on tämyys (quidditas) sikäli, että Hän on sitä mitä on eikä jotakin muuta.

Tuomaan teismiä on pyritty arvostelemaan erityisesti niin sanotun prosessiteologian piirissä. Whitehead, teoksessaan Process and reality, pyrki korvaamaan klassisen metafysiikan substanssilähtöisyyden prosessilla, jonka hän ajatteli vastaavan paremmin modernin luonnontieteen kuvaa maailmasta. Whiteheadin ajattelu muistuttaa Herakleitoksen näkemystä jatkuvasta muutoksesta, jossa ei voi astua kahdesti samaan virtaan. Herää kuitenkin kysymys, mitä substanssin vaihtaminen prosessiksi loppujen lopuksi selventäisi, sillä ei ole niin, että substanssimetafysiikka on paikalleen jämähtynyttä taivaallisen olennon teoriaa.

Whiteheadin katsomusta kehitti teologiassa erityisesti Hartshorne, jonka panenteismin mukaan maailma on eräänlainen Jumalan ruumis samassa suhteessa kuin ihmisen ruumis on hänen mieleensä. En tiedä, ei tunnu uskottavalta, että olisin osa jumalallista ruumista. Tuomaallakin on pitkä keskustelu siitä, onko maailma Jumalan ruumis, mitä katsomusta hän ei tietenkään hyväksy.

Niin tai näin, jos teismistä keskustellaan, on oikeudenmukaista, että käydään kvestio kvestiolta ja artikla artiklalta läpi se, mitä Tuomas kirjoitti. Monet älyllisesti vapaammiksi koetut katsomukset, joita verrataan jonkinlaiseen olentokuvaan, sisältyvät Tuomaan katsomukseen, jonka mukaan viime kädessä tiedämme Jumalasta lähinnä sen, mitä Hänestä ei voida tietää.

Myytti myyttiä keinuttaa

Suuren teologiaviikon blogi määräytyy Matteuksen evankeliumin 6. luvun sanoista, joissa myytti myyttiä keinuttaa.

Niiden valossa, myytin valossa, näiden eksistentiaalisten kysymysten pohdinta kertoo, ettei pidä niin vain helposti uskoa, että create your own blog - free olisi millään muotoa totta.

Jos kuvittelet olevasi omillasi, niin muista kuitenkin: älä kerää aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Ne varkaat, jotka ovat tulleet yöllä ajatuksiin ja osoittavat, ettet pärjää omillasi. Ajatuksesi eivät ole omiasi, vaan koin ja ruosteen raiskaamaa perinnettä, jota et tunne ja joka siksi sinut pettää.

Jos kuvittelet oivaltaneesi, missä olemme ja olet, niin muista kuitenkin: Jos silmäsi ovat huonot, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!

Jos luulet, että kaikki totuus on vain menneisyydestä tulevia ja toisensa kumoavia viestejä meistä ja sinusta itsestäsi ja koetat tulla näiden viestien kanssa muka järkevästi toimeen, niin muista kuitenkin: Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.

Mäkkäriteologia ja viehättävä illallinen eltaantuvat hetkessä. Niiden vaihtoehto on enkelten leipä, jonka totuus ei ole on our own but out there, tuolla jossain.

Niin keinuttaa myytti myyttiä ja puhkaisee maailmaan aukon, josta selitykset hävivät kuin likavesi viemäristä.

Mäkkäriteologiaa

Entisen inkvisition historiallisen seuraajan Uskonopin kongregaation johtaja pappa Ratzinger on nykyisin papa Benedictus. Hän, tämä servus servilis Dei eli kaikkien Jumalan orjien orja, sai äsken kyytiä saksalaisessa yliopistossa pitämästään luennosta, jossa hän viittaisi islamin kannalta arveluttavaan muinaistarinaan.

Monissa muslimimaissa johtajat ovat rauhoitelleet väkeä. Mieltä osoittavat ihmiset yhtäältä vahvistavat kuvaa, jonka paavi ilmeisesti tahtomattaan esitti. Toisaalta heidän reaktioissaan on jotakin tuttua.

1500-luvulla Luther esitti, että paavi on Antikristus ja muuttunut - turkkilaiseksi.

Melanchthonin kanta oli hieman sovittelevampi. Hän esitti, että paavilla ei ole erityisasemaa jumalallisen oikeuden, iure divino, perusteella. Siitä näkökulmasta, joka on tietysti varsinainen ja oikea, paavi on Rooman kirkkoherra. Inhimillisen sovun ja laumasieluisuuden hengessä luterilaisetkin voivat myöntää paaville primaatin iure humano. Se on hieman samanlaista kuin se, että Turun piispaa sanotaan arkkipiispaksi, niin päätti Aleksanteri I halutessaan hallita maata piispan avulla, ja myöhemmin arkkipiispasta on tullut eräänlainen piispakollegion ääni ja kirkon "toimitusjohtaja". Lehdistö, ihmiset, tarvitsevat tällaista. Paavi vastaa tarpeeseen, ajatteli Melanchthon.

Menin ensimmäisen kerran Vatikaaniin kauan kauan sitten, kun olin ihastunut roomalaiskatoliseen teologiaan. Matka taittui Assisin kautta. Olin siellä, poverellon, pienen köyhän tunnelmissa ja maisemissa. Hän tahtoi elää kuin Jeesus ja ajatteli itsensä ja ystäviensä olevan servus inutilis, hyödyttömiä orjia, vähän kuin Chaplinin kulkuri. Assisin yksinkertaisuudesta siirtyminen Vatikaaninaukiolle oli aikamatka muualle. Mitä näillä kahdella on toistensa kanssa tekemistä, ajattelin.

En välttänyt mielikuvaa, niin hieno ja taideaarteista rikas, niin huikeaa älyllistä jumaluuspohdintaa ja sen historiaa sisältävä kuin Vatikaanin muurien takainen maailma onkin, kansainvälisen liikeyrityksen keskuskonttorista, Mäkkäristä.

Mäkkärissä, jossa aterioimista en ole opettanut lapsille synniksi tai tehnyt muuta sen liiketoiminnan vastaista sabotaasia, onkin jotakin analogista uskonnollinen organisaation kanssa.

Mäkkäri on kaikkialla. Ja se on kaikkialla samanlainen. Se on ekumeeninen. Joitakin protestiliikkeitä on syntynyt kuten Carrols, Hesburger ja jos Heinimäen kanssa onnistumme niin Augsburger, mutta nämä eivät estä Mäkkärin katolista, kaikkeen maailmaan ulottuvaa ja yleistä luonnetta.

Mäkkärin kultaiset kukkulat tunnistat jo kaukaa väsymyksesi keskellä vaeltaessasi vieraassa kaupungissa, olkoon se sitten Rooma, Washington, Moskova tai Peking. Kaikkialla nuo kultaiset kukkulat viestivät ateriasta kuin risti kirkon katolla.

Perustuote, armo, on hampurilainen ja kokis, kuin ehtoollisleipä ja viini. Samanlaista matkamiesten ateriaa ja kuolemattomuuden lääkettä.

Kyllä: Mäkkäri on pinnallinen ja se tarjoaa pikaruokaa. Vanhojen kulttuurien ihmisille tällaiset asiat synnyttävät yhtä kummastuneita kokemuksia kuin Vatikaanin aukio servus inutiliksen sielussa.

Ja analogia toimii myös toisinpäin. Ei ole vain niin, että Mäkkäri on kristillisen kulttuurin tuote. Osa kristillisestä kulttuurista on saanut vaikutteita Mäkkäristä. Kulttuurimme symboli on risti, mutta se on myös kultaiset kukkulat. Kaukaa katsoen on vaikeampi ja vaikeampi erottaa näitä toisistaan.

Mäkkärivaikutteista on mielestäni esimerkiksi se ajattelu, joka on eilen käsittelemäni Hollowayn edustaman ajattelun lightversio. John Spong luonnostelee sen teoksessaan Miksi kristinuskon pitää muuttua tai kuolla (Kirjapaja 2005)

Kirjaan sisältyy selostusta raamatuntutkimuksesta, luonnontieteellisiä knoppeja, kuten ah aina niin huikea munasolun löytymisen merkitys neitseestäsyntymisopin valokeilassa, muutama nyyhkytarina, sekoilua teismistä ja jonkinlaista mystiikkaviritystä ja hyvien, suvaitsevaisten, valistuneiden ja vastuullisten ihmisten liitto.

Just nappiin kuin hampurilainen: syö nopeasti (Hollowayn kirjaan meni sentään kokonainen ilta, mutta Spongin luin huhtikuussa erästä kahden tunnin tenttiä valvoessani), sämpylä hötöä (rationaalinen ajattelu, teologian ja tieteen historian ja luonteen tuntemus) ja pihvi hetkessä sulava (mystiikka ja moraali).

Suhde kulttuuriperintöön on nimensä mukaisesti rahat tai henki, muutu tai kuole. Tätä tällaista televisiosaarnaajien julistuksesta tuttua mahtailevaa uhkailua, jota Spong tietysti kovasti siunailee.

Spong on julkisuudessa arvostellut Irakin sotaa, mutta oma kokemukseni teologian- ja filosofianhistorian tuntijana muistuttaa niiden ihmisten kokemusta, jotka kokevat amerikkalaiset Irakissa maahan tunkeutuviksi junteiksi, joilla on kovat piipussa, suuri suu ja valtaa maailmassa. Suu puhuu toista, mikä on siitä ulos tulevien ajatusten seuraus.

Spongin ja hieman Hollowaynkin mäkkäriteologia liittyy kulttuurimme keinotekoistumiseen, keinoelämän syntyyn. Joka ei siedä kukkia, voi hankkia tekokukkia. Ne ovat käteviä ja niitä tulee kauniissa kodissa olla. Joka ei pidä taiteesta, voi hankkia tekotaidetta, Juhani Palmun töitä, silloin on välttämätön artifikiaalinen kodinkaunistus nimekkäältä tekijältä hankittu. Joka ei syty uskonnolle, mutta tietää, että se on arvokas kulttuuriperintö ja kuuluu yleensä ihmiselle jotta näitä ei tarvitsisi epäillä rosvoiksi, voi tutustua tekokristillisyyteen, mäkkäriteologiaan how to bluff in mysterious things?" tyyppisesti.

Tuollaisten tunteiden avulla voin jollain tavoin tavoittaa osan siitä, miksi ihmiset jossakin päin maailmaa ovat tulleet täysin hysteeriksi ja allergisiksi sen suhteen mitä kristillinen ja länsimainen kulttuuri edustaa. Ei tarvita kuin inahdus ja kohu nousee. Sen on nyt kokenut paavikin. Paavi ei ole kohde. Kohde on kulttuuri jota hän edustaa.

Uskontojen dialogin ja tähän osittain liittyvän maailman kahtiajaon kannalta olisi erittäin tärkeää, että ajattelun hampurilaisosasto joksikin aikaa vaimenisi. Eurooppalaisten (länsimaisten) kristittyjen olisi ensimmäiseksi perehdyttävä omaan traditioonsa ja opittava arvostamaan sitä sen monista pimeiksi koetuista puolista huolimatta. Sieltä paljastuisi muun muassa se, miten arabialainen kulttuuri oli keskiajalla edennyt pidemmälle kuin kristillinen ja kuinka kristillinen teologia kehittyi sellaiseksi kuin se kehittyi arabialaisen Aristoteles-tulkinnan ja optiikan avulla. Esimerkiksi Averroes on edelleen kiinnostava ajattelija. Hänen kahden totuuden teoriansa, jota en kannata, avaa hyvän keskustelualustan esimerkiksi tieteen ja uskonnon väliseen suhteeseen.

Pyhät Kirjat ja uskontotuudet, olivatpa ne sitten teologisia tai luonnontieteellisiä, eivät avaa kohtaamista toisten kulttuurien kanssa vaan pikemminkin ne näyttävät asettavan kulttuurit vastatusten ja vieraannuttavat ihmisiä myös omasta itsestään. Vasta tradition tuntemisen ja vertailun jälkeen voi käydä kaikkeen pyhimpään.

Minusta tuntuu, että uskontojen ja ideologioiden välisessä kohtaamisessa mennään usein pylly edellä puuhun. Pyhät kirjat eivät sano ensimmäistä sanaa vaan vasta viimeisen. Siinä olisi opittavaa puolin ja toisin.

Opas oman navan kaivuuseen

Luin äsken Richard Hollowayn kirjan Katse kaukaisuuteen - elämän tarkoitusta etsimässä (Like 2006). Terho Pursiainen kehui sen moraalifilosofista osiota, joka onkin kirjan onnistuneempi puoli, nettipäiväkirjassaan. Kuten usein tällaisissa tapauksissa käy, odotin kirjalta enemmän kuin sain.

Holloway on eläkkeellä oleva piispa ja teologian professori, jolla on oma BBC-televisiosarja ja joka on Royal Societyn jäsen. Vakuuttava tapaus siis?

Holloway kokee itsensä elämän tarkoituksen suhteen muukalaiseksi, mutta pitää sen etsimistä tärkeänä. Hän kirjoittaa niille, jotka etsivät hengellisyyttä, mutta kokevat uskonnot ongelmallisina. Ensisilmäykseltä liityn mielelläni lukijakuntaan. Kirjan alussa Holloway kuvaa eksistentiaalista horror vacuumia. Sen jälkeen hän keskustelee uskonnon ja tieteen suurista kertomuksista sekä postmodernismista. Hän päätyy näkemykseen, jonka mukaan uskonnon myytit kertovat meistä itsestämme samoin kuin tieteen kertomus. Olemme kuitenkin 'omillamme'. Tämän jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan moraalikysymyksiä ja kuolemista.

Hollowayn tapa kirjoittaa on varsin hyvä. Hän on kaunokirjallisesti sivistynyt ja käyttää tätä monipuolisesti hyväksi. Kirjoittajalla on silmää myös menneisyyden ajatus- ja ilmaisutapojen voimalle.

Kirjan heikkoudet liittyvät Hollowayn luonnontieteen kanssa käymään keskusteluun. Hän ei näytä tuntevan modernia tieteenteoriaa ja hänen tapansa käsitellä luonnontieteiden tuloksia on sekä naiivi että diletanttinen. Mainitsen yhtenä esimerkkinä Hollowayn viittauksen Antonio Damasion aivoja ja mieltä koskevaan teorialuonnokseen, johon liittyvät ongelmat hän sivuuttaa. Ilmeisesti hän ei tunne niitä.

Tällä hetkellä ei ole tieteellistä teoriaa aivojen ja mielen suhteesta. Emme tiedä, mikä mieli on. Emme myöskään tunne aivojen toimintaa kattavasti. Myös Damasio ajattelee niin. Hän kuuluu tutkijoihin, jotka esittävät kokeellisia havaintoja ajaustensa pohjaksi todeten, että aineisto ei ole vielä riittävä, mutta siihen ja siihen suuntaan pitäisi ja tullaan kulkemaan.

Palaan kohta siihen, missä mielessä Holloway itse on mielestäni Damasion teorialuonnosta koskevan käsittelyn yhteydessä kyseenalaistamansa 'kummitus koneessa' -tradition perillinen.

Tieteenteoreettisista teorioista Holloway selostaa ainoastaan Thomas Kuhnin jo vanhaa ajatusta paradigmamuutoksista. Jää ilmaan, miten se valaisisi käsiteltävää asiaa.

Myös uuden ajan tieteen 'suuren kertomuksen' ja sen suhteen 'uskonnon suuren kertomuksen' Holloway käsittelee epäkriittisesti ja samalla naiiviudella suhteessa tieteeseen kuin hänen uskonnossa kokemansa naiivius. Uskonnon ja modernin tieteen historia ja käsitteet ovat paljon syvemmin toisiinsa linkittyneitä kuin Hollowayn puheenvuoro esittää. Samat tai samanlaiset asiat, jotka herättävät uskonnossa kysymyksiä, osoittautuvat kysymyksiä herättäviksi myös tieteessä.

Kirjan keskeinen puute onkin sen tieteenteoreettinen ja -historiallinen pinnallisuus. Tästä syystä teos ei uskonnonfilosofisena tekstinä ole kovinkaan antava. Sen sijaan sillä on kiistämättömiä kaunokirjallisia ansioita. Teoksen asenne ei ole omnipotenttinen, vaan se raportoi henkisestä orpoudesta maailmassa, johon kirjoittaja suhtautuu vakavasti. Tämän tunteen varmaankin moni lukija voi jakaa, ainakin silloin kun väsyttää.

Profaani hengellisyys on Hollowayn ajatusten pohjalta ateistista sikäli, että se hyökkää epäjumalia eli idoleita vastaan. Se on kuitenkin myös syvemmässä merkityksessä ateistista. Siihen ei liity Jumalan kohtaamista. Sen sijaan se on ihmisen itsensä kohtaamista ja elämän tarkoituksen etsimistä elämän prosessissa. Hengellisyyttä se on sikäli, että siinä eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellään myyttisen perinteen valossa.

Hyvien kaunokirjallisten lainausten ja osuneiden aforististen kiteytysten lisäksi kirjasta ei jää kriittiselle lukijalle kovinkaan paljon käteen. Jos elämä on eksistentiaalisten kysymysten pohdiskelua myyttien valossa, syntyy tunne, että tässäpä taas yksi terapeuttinen ajanvieteopas henkilöltä, jonka suhde omaan traditioonsa on problematisoitunut. Mielestäni maallikolla olisi lupa odottaa emerituspiispalta enemmän, ja tieteestä kiinnostuneella entiseltä professorilta ja Royal Academin jäseneltä enemmän. Professorinhan olisi tunnetusti syytä perehtyä ainakin niihin teemoihin, joista kirjoittaa. Englanninkielisessä maailmassa jotkut piispat eläkkeelle jäätyään näyttävät ilmoittavan, että unohtakaa koko juttu, tärkeintä on kaivaa omaa napaansa, mutta kriittisesti, sivistyneesti ja syvällisesti, myyttien valossa. Kirjoittaja kertoo itse aloittavansa nämä puuhat jo neljältä aamuyöllä. Lisäksi hän keittää kaksi kannullista kahvia pysyäkseen itsensä kanssa valveilla.

Artikkelissaan "Arjen fundamentalismi - addiktatuurin anatomia", joka sisältyy Ilkka Niiniluodon ja Juha Sihvolan toimittamaan teokseen Nykyajan etiikka (Gaudeamus 2005) Terho Pursiainen nimittää addiktatuuriksi addiktion ja diktatuurin yhdistelmää. Sellaisessa henkilö jää sen vangiksi, mihin hänen mielensä suuntautuu. Mielestäni Hollowayn luonnostelema profaani hengellisyys on sitä, että ihmisen mieli jää vangiksi eksistentiaalisiin kokemuksiin, joita se on itse osittain perusteettomasti tuottanut. Keskiajan teologia viittasi tähän ongelmaan itseensä käpertyneen tai koukistuneen ihmisen (incurvatus in se) käsitteellä.

Se ei ole yllätys, että omaan itseen suhtaudutaan fundamentalistisesti. Ajatus nousee kartesiolaisesta perinteestä, 'kummitus koneessa' -kertomuksesta. Varhaisempi tausta on Augustinuksella. Augustinuksen erehdyn, siis olen -argumentti (si fallor, sum) on seuraava. Jos henkilö uskoo jotakin virheellisesti, pitää paikkansa, että ainakin virheellisesti uskova on olemassa. Jos virheellisesti uskova on olemassa, ei ole virhe uskoa, että hän on olemassa. Näin on olemassa erehtymätöntä tietoa ainakin siitä, että henkilö on olemassa. Descartes ajatteli, että tämän tiedon lisäksi meillä on tietoa ulkomaailmasta, koska Jumala ei petä meitä. Halloway taas ajattelee, että meillä on kyllä viestejä, viesti Jumalasta, mutta toinen viesti, tieteen viesti, kyseenalaistaa sen. Koska ei ole pettämätöntä tiedon lähdettä, meidän tulisi ajatella, että keskenään kumoutuvat viestit ovat viestejä omasta sisimmästämme. Voimme uskonnon avulla metaforisoida kokemuksiamme maailmasta. Koska metaforat eivät ole kuitenkaan mitään muuta kuin metaforia eli ne valottavat ihmismielen haavoittuneisuuden 'röntgenkasteena' meitä itseämme, tästä seuraa se, että 'olemme omillamme'. Meidän on otettava vastuu itsestämme ja maailmastamme, addiktoiduttava itseemme ja elettävä moraalisesti maailmassa tämän addiktion valon näyttämällä tiellä. Pitää paikkansa, että Hollowayn ajatus ei ole itseen käpertymisen idea sikäli, että hänelle myös muut ihmiset ovat olemassa, mutta herää kysymys, selittyykö osa liberalistisen suvaitsevaisuusmoraalin taustamotiiveista siitä, että itseensä addiktoitunut moraaliagentti ei aidosti välitä vaan pikemminkin leben und leben lassen? Ajattelen tätä puhtaasti teoreettisena ja postkartesiolaisen egon ja siihen liittyvän todellisuuteen suuntautumisen ongelmana. Jos ei muuta ole kuin itse ja kaikki ulkopuoliset varmuuden lähteet pettäviä, ovatko myös ihmissuhteet pettäviä, itsen valossa projisoituja suhteita, joissa jokin osa jää välittämisen ulkopuolelle ja tämä puutteellisuus ikään kuin parfymoidaan suvaitsevaisuuden ajatuksella? Tavallisesti kun suvaitsevaisuudesta keskustellaan, joku esittää, että eikös se ole piittaamattomuutta. Tämä saattaa olla moraalifilosofisesti kiinnostava asia.

Kirja on kiinnostava viesti siitä, millainen naiivin tieteellisen realismin asema on länsimaisessa yhteiskunnassa ja sen eräissä piireissä. Se myös viestii kartesiolaisen tradition voimasta ja siitä intellektuaalisesti kyvyttömyydestä, joka luonnehtii sen pohjalta kasvanutta eksistentialistista traditiota. Kirjoittaja on ehkä oikeassa siinä, että tiede on ottanut uskonnon aseman. Joillekin länsimaisille ihmisille tiede näyttää olevan heidän fundamentalististen tunteidensa kanava.

Tieteenteoriassa tilanne on toinen, mutta kuluu varmaankin vuosikymmeniä ennen kuin siinä tapahtuneet muutokset alkavat muokata kulttuuria. Tieteellä tulee olemaan tuolloinkin, toivon, keskeinen asema yhteiskunnassa ja ihmisten uskomusten muodostamisen välineenä. Siihen liittyvä fundamentalismi on kuitenkin rauhoittunut ja valistuneet ihmiset osaavat suhtautua siihen ja sen tuloksiin terveen kriittisesti, muun muassa ymmärtäen tieteen tulosten luonteen itseään korjaavina todennäköisyyksinä ja tieteen rajallisuuden muodostaa kokonaisteoriaa ja selitystä siitä, mikä maailma on.

Kirja viestii myös anglikaaniseen perinteeseen sisäänrakennetuista ongelmista. Luterilaisuuteen liittyy monia pulmia, mutta kirjan sekavuus ei ole sen sekavuutta. Luterilaisuuden suhde tieteeseen on toisenlainen kuin anglikaanisessa traditiossa. Lisäksi niin sanottu uskonvanhurskauden oppi vierastaa niin sanottua itsevanhurskautta, pelastumista 'lain töillä', jota Holloway suosittaa. Luterilainen traditio muistuttaa Hollowayn luonnostelemaa kantaa sisältäessään iustificatio impii -näkemyksen, ajatuksen jumalattoman vanhurskauttamisesta. Jumalattoman spiritualiteetti ei kuitenkaan ole suositeltava elämänohje, kuten Holloway ajattelee. Tosin suurin osa ihmisistä harjoittaa sitä ja se osoittaa, että ihminen on pahasti eksyksissä. Siinäkin luterilaisuus ja Hollowayn näkemys yhtyvät. Holloway vain lisää tähän, että mitään muuta ei ole. Luterilaisuus sanoisi, että saas nähä.

Minua viehättää eräs Paul Ricouerin ajatus. Holloway lainaa Hafizin runoa: "Suuret/ uskonnot ovat/ laivoja/ runoilijat/ pelastusveneitä./ Kaikki terveet ihmiset ovat hypänneet yli laidan." Sitä laivaa, josta ihmiset hyppäävät, Ricoeur kutsuu ensimmäiseksi naiiviteetiksi. Hänen mukaansa ihmiset eivät kuitenkaan osaa elää ilman naiiviteettejaan, kuten Halloway ei voi ilmaisussaan elää ilman vuoden 1611 Raamattua (hän ei siis suosita uskontoa nykyihmisen kielellä). Tätä Hollowayn poissaolon läsnäoloksi luonnehtimaa kyvyttömyyttä olla ilman naiiviteettia Ricoeur kutsuu toiseksi naiiviteetiksi.

Ensimmäisen naiiviteetin jälkeen tulee toinen. Sen jälkeen tulee kolmas, ja neljäs, ja viides... Kritiikitön usko tieteeseen ja uskallus puhua siitä sen luonteeseen perehtymättä on ehkä jonkinlainen uskonnollisen naiiviteetin väliaikaisesti korvannut ilmiö erityisesti teologista koulutusta saaneiden henkilöiden piirissä. Sitä ollaan milloin mitäkin geeniasiantuntijoita ja puhutaan läpiä päähän. Tulee mieleen Aristoteleen kuvaus: heti kun suut avattiin, jo oltiin väärässä.

Summary

Richard Holloway's essay Looking in the distance is literally pretty well written and rich but intellectually rather poor. It seems that the author is not particularly acquainted with contemporary discussion on the nature of science. For this reason his remarks on it and its relation with religion are very problematic even though it is true that there are many serious questions concerning this issue. For Holloway, spirituality seems to involve meditation of existential questions from the point of view of religious myths. As living in horror vacuum, there is not any special religious or spiritual message for a modern human being, save the view that it is important to concentrate to her or himself and to seek some sort of mystical self-satisfaction. I find the idea that one is 'on our own' pretty uncritically employed and rather empty postcartesian metaphor. The essay mirrors some problems coming from Anglican tradition for which both the relation with intellectual discourse and individual's position in the world is different from that, for instance, in Lutheran tradition. For Lutheran tradition, the notion of iustificatio impii encounters Holloway's view in arguing that a person is godless. But, there is not any positive personal spirituality provided for such a person. When Holloway declares that we are 'on our own' a godless Lutheran could say: let's see. When Holloway's critical and enlightened atheistic person sings 'I don't get more satisfaction', a godless Lutheran sings: 'I know its only rock'n roll but I like it'. In some moral philosophical questions Holloway's essay is more convincing to some extend. If the author is going to write books further, it would be fruitful to concentrate on his strong fields that are poetry and moral philosophy since it appears on the basis of this essay that philosophy of religion is not a cup of tee of this very sympathetic author.

Mikä naurattaa?

Istun minäkin kuistilla kiikkustuolissa stetson silmillä ja haulikko sylissä, ettei mikään vaan liikkuisi, ei sillä.

Silti jokin joskus kuiskuttelee, ettei tässä nyt vaan kuitenkin kävisi näin:

Kuvittele, että tuomion päivä on tullut ja meikäläiset elämän selittäjät on koottu jonnekin temppelin esipihalle odottamaan vuoroamme. Ilahdumme toistemme näkemisestä kuin kollegojen kokouksessa. Lakit takaraivolla ja kädet taskussa toteamme olevamme omalla maalla. Kahvia kuluu ja juttua lentää odotellessa. Oikein lauluksi pistää: "Samovaari höyrys ja balalaikka soi. Keksimästään aiheesta väki ilakoi."

Sitten kaikkein pyhin aukeaa ja Tuomari saapuu.

- Hei, kiva nähdä, eikös ollutkin hauskasti sanottu se kaikki, pölpötämme yhdestä suusta. Eikös ollutkin kivat ja myönteiset vitsit lohduksi ja semminkin suosituksi tekemiseksesi värkätty?

Ilo valtaa väen, kun Tuomari vastaa:

- Kyllä minä nauroin. Ette te tiedäkään kuinka naurettavia olitte.

Väki alkaa jo asettua jonoksi ja ottaa hatun päästä, jotta voisi heittää sen sisällä naulaan ja kirmaista kauan kaivatun peliluolan menoon. Mutta Tuomari jatkaa:

- Nauroinpa hyvinkin. Mutta en minä teidän vitsejänne hauskoina pitänyt, tylsiä ne olivat, tiedän itse parempia. Nauroin sille, mitä kuvittelitte vakavuudeksi puheissanne.

Ja sitten Tuomari kääntyy takaisin ja paiskaa mennessään oven kiinni.

Pihaan tulee oikein kylmä ja pimeä. Tätä jatkuu ja jatkuu, vuosia, vuosikymmeniä, satoja vuosia, tuhansia, jatkuu ja jatkuu. Ei ole leipää ei vettä. On pelkkä pimeä kylmyys ja vitsit loppu.

Mutta katso, yhtäkkiä - arvasihan tämän. Tuomari on lempeä! Ovi raottuu ja valo ja lämpö karkaavat kylmään ja mustaan pihaan. Väki nousee ja syöksyy sekasortoisesti kohti avoinna aukenevaa ovea.

Ensimmäinen käsi osuu kahvaan ja joku sopertaa

- Ah, mikä helpotus. Tämä oli vain koe. Ja näetkös, minä kestin sen, suuri kärsimys valmistaa suuriin tehtäviin ja asemiin, ymmärrän sen. Hienoa, että sain mahdollisuuden, oi kiitos Tuomari!

Silloin Tuomari lämäyttää oven kiinni niin että rautapienat jyskyvät. Ja nauraa, nauraa, nauraa, niin että kuola valuu suupielestä, nauraa, nauraa. Ei sille, mitä tarkoitimme vitsiksi, vaan sille mitä luulimme vakavuudeksi itsessämme.

Se on meinaan pojat sananmukaisesti helvetin hauskaa se. Että kun eivät vitsit naurata vaan vakavat puheet.

Jeesus?

Jeesuksen elämä ja opetus on kristillisen uskon lähde. Kuka Jeesus oli? Voidaanko hänestä tietää jotakin?

Suomessa käytiin takavuosina keskustelua, jossa, mikäli oikein käsitin, nyt jo eläköitynyt Heikki Räisänen edusti kantaa, jonka mukaan elämänkertaansa pakenevan Jeesuksen elämänkerta tulisi konstruoida pikemminkin ajanhistoriallisen kontekstin avulla kuin Jeesuksen aidoiksi sanoiksi otaksuttujen Uuden testamentin kohtien avulla.

Jossakin yhteydessä Räisänen totesi, että lukekaa nyt edes se Sandersin kirja. Luin sen, vuosia sitten.

E. P. Sanders esittää teoksessaan The Historical Figure of Jesus, että Jeesuksesta voidaan tietää seuraavia asioita:

Jeesus syntyi noin 4 eKr. Herodes Suuren kuoleman aikoihin, vietti lapsuutensa Nasaretissa, sai kasteen Johannes Kastajalta, kutsui oppilaita, opetti kylissä, kaupungeissa ja Galilean maaseudulla sekä julisti Jumalan valtakuntaa.

Vuoden 30 tienoilla Jeesus meni Jerusalemiin Pääsiäisenä, aiheutti häiriötä temppelissä ja vietti viimeisen ehtoollisen. Hänet vangittiin ja häntä kuulusteltiin juutalaisten virkamiesten toimesta, joista tärkein oli ylimmäinen pappi. Hänet teloitettiin Rooman käskynhaltijan Pilatuksen toimesta.

Jeesuksen kuoleman jälkeen oppilaat ensin kätkeytyivät, mutta nähtyään (Sandersin mielestä ei varmaa missä merkityksessä) Jeesuksen, he alkoivat julistaa, että tämä olisi tuleva takaisin perustamaan valtakuntansa.

Siinä historiallinen tieto Jeesuksesta. Koko komeudessaan, kaikessa niukkuudessaan.

Sandersinkin tutkimuksia on arvosteltu tieteellisesti epäkriittisiksi, ei vain suomalaisia konservatiivisempien amerikkalaisten yliopistofilosofien joitakin vuosia sitten julkaisemassa teoksessa Hermes and Athena: Biblical Exegesis and Philosophical Theology, vaan myös esimerkiksi Jeesus-seminaarin piirissä.

Sandersin mielestä Jeesuksen aidoista sanoista ei saavuteta yksimielisyyttä. Jeesus-seminaari puolestaan äänestää niistä samalla tavoin kuin avaruustutkijat planeettamääritelmistä. Jeesus-seminaarin noin 70 itsensä kriittiseksi luonnehtivaa tutkijaa äänesti joitakin vuosia sitten siitä, miten todennäköisesti evankeliumeissa olevat Jeesuksen sanat ovat alkuperäisen historiallisen Jeesuksen sanoja.

Äänestystulos ilmaistiin väreillä: punainen merkitsi, että kyseessä on epäilyksettä Jeesuksen sanat ja vaaleanpunainen, että sanat ovat todennäköisesti sen suuntaisia kuin Jeesuksen alkuperäiset sanat. Vihreä merkitsi, että sanat eivät ole Jeesuksen, mutta niillä on yhteys siihen, mitä Jeesus on sanonut. Musta merkitsi, että sanat eivät ole Jeesuksen ja lisäksi ne kuuluvat selvästi eri perinteeseen.

Äänestystulos oli: Markuksen evankeliumista 13 % oli väritetty punaisella ja vaaleanpunaisella. Matteuksella näitä kohtia oli 20 % ja Luukkaalla 30 %. Luukas sisälsi 50 % punaista, vaaleanpunaista ja vihreää. Johannes oli evankeliumeista historialliselta luotettavuudeltaan äänestyksen mukaan heikoin. Sen kohdista 99 % oli värjätty mustalla.

Luukkaan evankeliumi siis selvisi parhaiten. Äänestyksen mukaan Luukkaan kaksoisteos sisältää eniten historiallista materiaalia. Kiinnostavaa on se, että niin kutsuttu hengellinen evankeliumi, Johannes, oli äänestyksen ja sen taustalla olevan historialliskriittisen lukutavan näkökulmasta kaikkein vähiten luotettava.

Jos uskon lähteeksi sopii parhaiten teksti, joka on kaikkein heikoin historiallisen lukemisen lähde, mitä tästä pitäisi ajatella? Onko niin, että hengellinen ja historialliskriittinen lukutapa eivät vastaa samoihin kysymyksiin ja että niillä on vain vähän toisilleen annettavaa? Monet arvostetut filosofit maailman huippuyliopistoissa väittävät yllämainitussa kirjassa, että historialliskriittisellä raamantuntutkimuksella on joko erittäin vähän tai ei mitään annettavaa kristilliselle uskolle.

Kuinka paljon tulos vie eteenpäin historian Jeesuksen tuntemista?

Jotta tulos olisi historiantutkimuksellinen löytö, sen tulisi toimia myös toisinpäin. Miten Jeesus itse äänestäisi? Kuvitelkaamme, että historian Jeesuksella olisi tietokone, jolla hän vastaisi nimissään kulkeviin evankeliumin sanoja koskeviin kysymyksiin. Vastaukset olisivat: täysin samaa mieltä, ei aivan samaa mieltä, jonkin verran samaa mieltä ja aivan eri mieltä. Tietäisimmekö kriittisten tutkijoiden tutkimusten perusteella, mitä Jeesus vastaisi?

Näiden ja eräiden muiden tieteelliseen tutkimukseen liittyvien seikkojen perusteella olen alkanut ajatella jotensakin näin:

Historian Jeesus ja kirkon Kristus eli se Jeesus, jonka muistemisesta kirkko syntyi (ekklesiologia on muuten emotionaalinen opinkohta eikä niinkään organisaatio-opillinen kysymys!) ovat käsitteellisesti erillään tarkasteltavia, mutta asiaa koskevien lähteiden luonteesta johtuen ei voi nähdä selvästi, missä ero kulkee.

Jeesuksen julistus ja siihen liittyvä julistus ovat Uutta testamenttia historiallisesti varhaisempia ja alkuperäisempiä kristillisen uskon lähteitä. Tätä ei aina huomata, kun esitetään, miten tärkeä kirja Raamattu on.

Yhtäältä kristinuskon historiallista ydinaluetta ovat Jeesuksen elämä ja julistus, näihin liittyvä apostolien julistus ja sen tulkinta eli niin sanottu uskon sääntö varhaisessa kristillisessä yhteisössä, ei Raamattu tai eksaktimmin Uusi testamentti.

Toisaalta edellä mainitut muovautuivat Uuden testamentin kirjoiksi, joka on pääasiallinen lähde yritettäessä selventää historiallista ydintä.

Uuden testamentin kirjat eivät ole historiantutkimuksen primäärilähteistöksi kelpaavia dokumentteja. Koko juttu on kehällinen: mittaa mitataan mitalla itsellään. Historiallista ydintä etsitään materiaalilla, johon historiallinen ydin on sekoittunut ja joka lisäksi ei ole historiallinen dokumentti vaan saarnaa.

Suhtaudun tutkimuksen piirissä esitettyihin radikaalimpiinkin tulkintoihin melko yhdentekevinä uskonnon kannalta. Tämä melko on kuitenkin positiivisempi asenne kuin sanoa, että merkitystä on vain vähän tai ei ollenkaan, kuten amerikkalaisfilosofit näyttävät ajattelevan. Toistan: ei vain vähän vaan melko vähän. Lisättäköön nyt vielä sitten senkin verran, että epäilen, onko millään teologisella tutkimuksella, omat töhertelyni tietysti mukaan lukien, enempää kuin melko vähän merkitystä uskonnon kannalta. Tärkein anti saattaa liittyä siihen, että teologista tutkimusta ylipäänsä harjoitetaan. Jos ei harjoitettaisi, tilanne uskonnon kentällä saattaisi olla toinen kuin nyt. Kohtaisimme esimerkiksi sananvapauteen liittyviä kysymyksiä toisenlaisina kuin tällä hetkellä, ja oma kristillinen perinteemme ja kulttuurimme saattaisi muistuttaa enemmän esimerkiksi joitakin islamin ulottuvuuksia.

En pidä eksegeettistä tutkimusta ensisijaisesti historiantutkimuksena (kun ei lähteitä kerran ole) vaan kirjallisuudentutkimuksena. Kun eksegetiikan piirissä esitetään vaihtoehtoisia malleja tai ajatuksia siitä, miten Jeesus eli, kuka hän oli tai miten hänelle kävi, olen tottunut ajattelemaan, että ne eivät valota historiallista todellisuutta. Sen sijaan ne valottavat sitä, millaisiin pohdintoihin kriittistä tieteellistä ajattelua opiskelleiden kirjallisuudentutkijoiden ja ajanhistoriaa tuntevien henkilöiden on näillä edellytyksillä mahdollista edetä.

Tämä ei tietenkään ole yhdentekevää. Kaikella inhimillisellä ajattelulla on jokin merkitys, luultavasti. Aihepiiriin liittyvät ajatustulemat valaisevat kiinnostavalla tavalla sitä, miten ihmiset ajattelevat asioista. Touhun anti liittyy siihen, että on olemassa henkilöitä, jotka ajattelevat tietyllä tavalla. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä pitää sitä yhdentekevänä.

Mutta ei näillä tiedoilla ja välineillä kyllä pitkälle pötki, mikäli tahtoo lähestyä Jeesusta tieteellisesti ja historiallisesti. Siihen proseduuriin pätee, että en tunne miestä sanoi Ketola Jeesusta.

Tieteellisen tutkimuksen kannalta on hyvä pitää mielessä, että suuri osa niistä, jotka tahtovat tuntea Jeesuksen, uskovat, että hänen 'löytämisensä' on mahdollista Johanneksen evankeliumin äärellä. Voi olla, että uskovaisten asenne on outo. Mutta äänestys ja sen tulos ei ole ainakaan vähemmän outo kuin se.

Jumala?

Näin kerran elokuvan, jonka nimi oli muistaakseni Nunnat karkuteillä. Kaksi rikollista piiloutui luostariin ja pukeutui nunniksi. Toiselle sattui niin, että hänen tehtäväkseen lankesi kolminaisuusoppia koskevan oppitunnin pitäminen tyttökoululaisille. Hän tiedusteli roomalaiskatoliselta varaskollegaltaan, mikä tämä kolminaisuusoppi oikein on. Hurskas varas neuvoi: sano niille, että Jumala on niin kuin apila, pieni, vihreä ja kolmiosainen. Eihän tuossa ole mitään järkeä, kummasteli pedagogivaras. Ei olekaan, juuri sen takia se on uskontoa, vastasi hurskas varas.

Juttu on brittihuumoria. Jos sen sulkeistaa, voi kulkea kohti asian arktista versiota. Se viettää juhlaansa ainakin kahdessa nettiteologisessa blogissa. Ensimmäinen on Jukka Kemppisen, jossa keskustellaan Dawkinsin, tämän vastapaavin ja paholaisen kappalaisen ajatuksista sekä islamista. Toinen on ystäväni Terho Pursiaisen, jonka sivuilla, blogissa ja keskustelualustalla on vaikka kuinka paljon hyvää ja mielenkiintoista uskonnonfilosofista keskustelua.

Sekä Kemppisen että Terhon teologiassa on paljon samaa ylläkerrotun jutun sisällön kanssa, sillä erotuksella, että he ovat vakavissaan. Herrat toivottavasti eivät loukkaannu, kun ajattelen heitä nunniksi karkuteillä, nettiin piiloutuneiksi vakaviksi ajattelijoiksi, eräänlaisiksi elämänkatsomuksen ja keskustelun hakkereiksi.

Asia on kiinnostava, koska on valiteltu suomalaisen uskontoa koskevan keskustelun heikkoutta ja epäluontevuutta. Kemppisen ja Terhon blogit ovat vahvoja ja luontevia. Pidän niitä tärkeinä myös seuraavasta syystä:

Esimerkiksi kristilliset kustantajat tuovat maahan lähinnä angloamerikkalaisesta uskonnonfilosofisesta keskustelusta peräisin olevaa materiaalia, jonka luonne on kummallista. Amerikkalaiset Christian Philosophers -tyypit (seura on American Philosophical Association -järjestön suurin jäsenjärjestö) Plantinga ja Wolterstorf etunenässä ovat fundamentalisteja ja heidän vastustajansa, kuten Dawkins, pelaavat tätä samaa peliä. Sitten on teologista keskustelua uskosta ja tieteestä, jonka toinen ääripää on teologinen oikeisto, vaikkapa Alister McGrath ja vastustajat Spongin tapaisia henkilöitä. Näin vaatimattomana maallikkomielipiteenä kristallisoisin eron seuraavasti: ensimainitun tahon ajattelussa on ruuvi niin kireällä että kirskuu ja jälkimainitun tahon ajattelussa ne ovat lentäneet ilmeisesti kokonaan pois. Britit ovat hieman omaa porukkaansa, mutta joko samanlaisia huumoriveikkoja kuin nunnat karkuteillä tahi sitten tätä Swinburnen porukkaa, joka on lähellä Christian Philosophersin väkeä. Oxfordin nykyinen professori näkyy olevan Marilyn McCordAdams, kuuluisa Ockham-tutkija ja yksi niikäläisistä. Kuulin kerran Atlantassa hänen esitelmänsä, jonka suuri keksintö oli, että sovitus on at-one-ment.

Timo Koistinen on kirjoittanut aiheesta erinomaisen väitöskirjan Philosophy of Religion or Religious Philosophy, jossa koko kenttä kaikkine ongelmineen analysoidaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi omasta perinteestämme nousevaa uskonnonfilosofista keskustelua. Sitä Kemppinen ja Pursiainen edustavat. Kerran tulee väitöskirjatutkimuksenkin aika tästä aiheesta. Nuori doktorantti, älä unohda näitä setiä! Huomautus on aiheellinen, sillä sattui joskus 15 vuotta sitten näin: Pidin filosofian harjoituksia teologifukseille. Yksi kysyi vilpittömän kiinnostunut ja kauhistunut ilme kasvoillaan, että pitääkö se paikkansa, että Suomen kirkossakin oli kerran pappi, joka ilmoitti saarnassa ettei usko Jumalaan ja palautti pappiskirjansa.

Terhon teemoja ovat muun muassa uskonnon äidinkieli, viskeraalinen teologia, mykät totuudet, fundamentalismi ja totuuden etsintä. Sivuillaan olevassa vuosi sitten pitämässään 60-vuotisesitelmässä hän ilmoittaa ihmettelevänsä, miksi Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa pidetyssä tilaisuudessa hänelle oli langetettu aihe "Tämän ajan Jumala". Eihän voi olla niin, että kunakin aikana sepitetään sille sopiva Jumala.

Terho arvostelee ilmiötä, jonka mukaisesti vähän väliä saapuu joku uuden uskonpuhdistuksen vaatija esittämään, että uskonnollisesta mielikuvamaailmasta on karsittava kaikki, mikä on ristiriidassa nykyajan valistuneen ihmisen ajattelun kanssa tai loukkaa modernia etiikkaa. Hän väittää ajatelleensa viimeiset parikymmentä vuotta toisin. Uskonnon voima on siinä, että se resonoi ihmisen ikivanhojen ja syvälle vajonneiden kerrostumien kanssa. Näiden kerrostumien kanssa tullaan parhaiten toimeen, kun uskonnollisen perinteen epäloogiset, järjettömät ja julmat kuvat otetaan vastaan sellaisinaan, niitä selittelemättä.

Terhon mielestä uskonnon on saatava olla uskontoa ja puhua asiansa omalla äidinkielellään. Tämä uskonnon äidinkieli sisältää mykkiä merkityksiä ja totuuksia, asioita, joista ei osata puhua.

Toinen asia, josta Terho pitää kiinni tiukasti, on fundamentalismin kritiikki. Hänen mielestään fundamentalismi on yleisempää kuin arvellaan. Hänen mukaansa fundamentalistisia ainesosia on löydettävissä niin piispa Huovisen, toisen arvostamani ystävän, ajatuksista kuin myös Jaakko Hämeen-Anttilan teoksesta Usko. Keskustelu aihepiiristä on herrasmiesmäistä ja ystävällisen kriittistä. Myös Jaakko Hämeen-Anttila selostaa perustellun näkemyksensä Terhon sivuilla.

Terhon mukaan fundamentalismi liittyy totuuden löytämiseen ja sanoihin, jotka sulkevat mykkiä totuuksia pois, katteettomaan optimismiin, joka luottaa siihen, että perimmältään maailma on sittenkin hyvä. Fundamentalismista vapautumiseksi Terho luonnostelee totuusyhteisön käsitettä. Totuusyhteisö syntyy, kun ihmiset altistavat itsensä yhdessä etsittävän totuuden arvosteltavaksi. Totuus ei löydy eikä päädy kenenkään haltuun, vaan on ehtymätön.

Omat uskonnolliset ajatukseni ja tunteeni ovat varmaankin kovin erilaisia kuin Terhon. En kuitenkaan malta olla sanomatta, että uskon ajatustemme niin sanotun 'leikkauspisteen' sijaitsevan sekä teologisessa 'ohjelmassa' että eräänlaisen mystiikan ajatuksessa.

Uskon, että niin sanottu liberalismi ja konservatismi ovat teologisia paheita, joiden välissä oleva hyveellinen keskikohta on uskonnollinen arkaismi. Uskonnollinen arkaismi on uskonnon käsittämistä pullopostiksi eilisen päivän saarelta, tulen muistoksi. Uskonnossa on kyse ikiaikaisista kokemisen tavoista, joiden sanoitus ja ilmaisu on arkaistista. Tiedän, tiedän, tätä pitää kehitellä, mutta vihjattakoon tässä kysymyksellä: onko hengittäminen konservatiivista tai liberaalia?

En pidä onnistuneina nykyajan tieteeseen tai kulttuuriin vanhaa uskontoa sopeuttavia katsomuksia (liberalismi), mutta en myöskään menneisyyden loiseksi jäävää uskonnollista asennetta, joka pyrkii säilyttämään omana aikanaan usein liberalistiset sovellukset nykyisinkin (konservatismi).

Mielestäni konservatismi ja liberalismi kuuluvat samaan teologisten paheiden kategoriaan ja niiden tarkoitus on sama. Kumpikin asenne väistää uskonnon ytimen. Sen muutoksen, jonka liberalismi aiheuttaa, konservatismi säilyttää. Kummatkin ovat muumion, paketin, kaksi eri ulottuvuutta.

Arkaismi sisältää ainesosia, säilyttäviä ja vapauttavia, joita kuuluu tähän paheiden kategoriaan, mutta ei sulaudu kumpaiseksikaan peruspaheista. Arkaismi elää menneisyyden kokemuksesta ja kielestä, mutta on avoin nykyisyydelle siten, että se ei sulje sitä sen omilla ilmaisumuodoilla ja väkinäisillä välitysteologisilla tempuilla väittäen, että se avoimuus, joka menneisyydestä virtaa, olisi löytänyt paketoitavan muodon nykyhetkessä.

Tässä arkaistinen teologia kohtaa fundamentalismin kritiikin. Arkaismi ei ole määrittelevää ja kiinnisulkevaa teologiaa, kuten fundamentalismi. Se on etsivää, totuudelle itsensä altistavaa teologiaa. Siitä syystä sille happy end -ajattelu, pilkesilmäkulmassa kaiken kaameuden keskelle -ajattelu, on kaameata sotkua ja teologinen itsemurha.

Lueskelin taannoin Erno Paasilinnan aforismeja Maailman sanoja ja tekoja (Otava 1986). Kokoelmaan sisältyy kiinnostava teologinen traktaatti "Keskustelu pirun kanssa". Traktaatti päättyy näin: " Teidän jumalanne on nykyään pirun turhautunut, piru sanoo. Kyllä se hänestä näkyy. Minähän joudun rajalla vaihtamaan teidän pikkuvarkaitanne hänelle ja saan takaisin näitä maailman mahtavia isoina kimppuina. Pikkusyntisten keräileminen on niin masentavaa, piru sanoo. Kyllä minä sen ymmärrän. Me olemme paljon lähentyneet toisiamme viime aikoina."

Onko maailma hyvä? Onko se paha? Onko todellisuus perimmältään näitä tai jompaakumpaa tai arvoneutraali?

Uskonnollinen kokemus on yleensä kuvattu sekakokemukseksi, pelon ja rakkauden, toivon ja epätoivon, kauhun ja ihastuksen kokemukseksi, joka on mysterium tremendum et fascinans. Mutta kun puhutaan uskonnollisesta kokemuksesta, puhutaanko vain kokijasta vai myös Jumalasta? Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, Jumalakin näyttää olevan ihastuttava ja kauhistuttava.

Ongelma on se, että on pliisua hengellistä itsetyydytystä sanoa, että uskonto on sisäisten kokemusten ilmaisu. Rukoilisimmeko siis itseämme? Pois se meistä ja hyi! Luontevampaa on toivoa, että uskonto kohtaa jonkun, joka on muuta kuin minä, jotakin ulkopuolella.

Korkeintaan kai itsensä rukoilemisesta voi muodostaa jonkinlaisen kulttuurieepos Raamatun pohjalta intoutuvan hyvän tahdon lähettilään ja sosiaalisen kohtaamisen apostolin elämänmuodon. Tärkeää sellainenkin, mutta miksi sitä pitäisi sanoa uskonnoksi? Asennoitumiseen liittyy muun muassa se ongelma, johon Tuomas Akvinolainen viittasi todetessaan: yhden kirjan miestä varo! Tällainen on epäuskottavaa myös esimerkiksi uskonnollisten äärikokemusten näkökulmasta. Verratkaamme humaania hyväntahdonlähettilästämme esimerkiksi Blaise Pascaliin, joka kirjoitti:

"Armon vuonna 1654 maanantaina 23. marraskuuta, pyhän Clemensin, paavin ja marttyyri Chrysogonoksen ja muiden pyhien päivän aattona, alkaen suunnilleen puoli yksitoista aina puoli yhteen asti. Tulta! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien eikä oppineiden. Varmuus. Varmuus. Kiihtymys. Riemu. Rauha."

Jos tämä Joku kohdataan kokemuksessa, johon sisältyy kauhua ja ihastusta, on yllähahmotellun logiikan mukaisesti hyväksyttävä, että kokemuksen ominaisuudet heijastavat myös mielen ulkoisen kokemuksen korrelaatin ominaisuuksia. Tästä seuraa ongelma, jonka Paasilinnan mainitsee lausuessaan pirun ja Jumalan viime aikoina lähentyneen toisiaan. Se on ongelma, koska toisaalta uskonto väittää, että Jumala on hyvä.

Minusta tuntuu, että jos tahtoo tulla näiden ristiriitojen kanssa toimeen, henkilön tulisi ajatella, että vaikka hän tuntisikin kohtaavansa Jumalan, Jumala ei paljasta itseään kokemuksessa vaan kätkeytyy ja jää kauhun ja ihastuksen taakse, mysteeriksi.

Jumalasta hyvänä tai pahana puhuminen on ongelmallista. Ehkä Jumala ei ole hyvä tai paha. Hän on yli, takana, tuollapuolen tai mitä lie niiden?

Ehkä siksi hyvän Jumalan, hyvän ja pahan Jumalan ja pahan Jumalan teemojen rinnalla uskonnollisessa kielessä on moraalitermein määrittyvän teologian rinnalla myös vahva ja kenties uskonnollista kokemusta paremmin valaiseva perinne, joka viittaa Jumalaan ensisijaisesti mielen filosofisin termein: Jumala on rakkaus. Jumala suuttuu ja ärjyy ratkaisulaaksossa. Hän muuttaa oudosti mieltään ja käyttäytyy ristiriitaisesti. Häntä kaivataan, Hän torjuu. Hän tulee lähelle ja katoaa taas, nostaa ja lyö maahan, riisuu ja pukee.

Jotenkin siihen tapaan kuin Hopkins kirjoitti: "How to keep - is there any, any, is there none such,/ nowhere known some, bow or brooch or braid or brace/ latch or catch or key to keep/ Back beauty, keep it, beauty, beauty, beauty...from vanishing away?.../O there's none; no no no there's none;/ Be beginning to despair, to despair./ Despair, despair, despair, despair... Ja: There is one, yes I have one (Hush there!)/ Only not within seeing of the sun/ Not within the singeing of the strong sun. Tall sun's tingeing, or treacherous the tainting of the earth's air,/ Somewhere elsewhere there is ah well where! one/ One. Yes I can tell such a key...