Miettelijän päiväkirjan ensimmäinen osa

Uusi blogi

2006-12-04T23:33:00.000+14:00

Uuden blogini osoite on http://pjarvela.blogspot.com. Sinne pääsee myös profiilista napsauttamalla PJ.
Uusi template, siirto Suomen aikaan, postaus milloin huvittaa. Normaalein herkuin.

Kirvesmäki - Terenttilä: Uskonto ja Runous

2006-12-04T00:20:00.000+14:00

Tilastot osoittavat, että tämä on 105. blogi. Tavoite on siis saavutettu. En tiedä mitä teen, jatkanko, vaihdanko templatea, tyyliä, kokonaisuus on tässä.
Blogi on kiinnostava muoto, sillä siinä yhdistyy päivälehti ja päiväkirja, yksityinen ja julkinen. Erinomaisen hieno tekijä siinä on sen ilmaisuus. Blogi etsii uutta taloustiedettä. Blogi myös tutustuttaa ihmisiä tai ainakin heidän ajatuksiaan ja näkökulmiaan ja luo uuden tyyppisiä yhteisöllisyyden ulottuvuuksia. Jokapäiväisessä blogissa on hyvää elämään tuleva säännönmukaisuus.
Toisaalta on siten, että mihin tahansa kulttuurin tutustuu riittävästi kolmessa kuukaudessa, myös Blogistaniin. Jos tästä tahtoo pidemmälle, on omistettava koko elämä, jotta oppisi käsittämään, mistä on kysymys. Olen lukenut Hotasen, Kemppisen, Pursiaisen ja Räsäsen blogeja melko säännöllisesti. Kaikki ovat nen. Taidan ehdottaa Heinimäelle, että muuttaa nimensä Heini Mäkiseksi, jotta menestyisi modernissa kirjallisuudessa. Muitakin blogeja olen satunnaisesti silmäillyt. Tiedusteluretket ovat olleet opettavaisia ja antoisia. Kiitos!
Suomalaisella blogilistalla on 8000 blogia. Sijoitukseni siellä on joku 2900. Blogien määrä viestii jotakin.
Kiitän lukijoita. Kiitos myös monista sähköposteista ja hyvistä keskusteluista.
Uuteen kulttuuriin tutustumisen lisäksi tahdoin saada tietooni, mitä on olla nörtti. Eiköhän tätä jo piisaa. Lisäksi 105 blogia syntyi mielijohteesta saada käsitystä, kuinka pitkään talvisota kesti.
Suhteeni asiaan on 60-luvulla syntyneen. Se oli isoisien sota. Minun ei ole tarvinnut taittaa peistä oman isäni kanssa tästä asiasta. Isoisiini en koskaan tutustunut, koska he olivat jo ratki taivaassa, kun synnyin.. Kovia miehiä, uskomattoman, heidän sukupolvensa, ja naisensa.
Jos olisin katkera henkilö, voisin murjaista, että kaikki täällä pitää itse tehdä, olla oma isoisänsäkin, kun ei isoisää ole ollut kuin tarinoina, muistona, vaikutuksina, joita on vaikea paikallistaa ja luonnehtia.
Lähin henkilö, jota häntäkään en tuntenut, mutta josta olen lukenut opinnäytteen, oli jatkosodan alussa Tuuloksen Viteleessä kaatunut mummin veli Paavo, isoeno.
Hänen tarinallaan ja hänen ystävällään on laajempaa symbolista merkitystä, joten sanon siitä pari asiaa.
Paavo oli konekiväärikomppanian päällikkönä Taipaleen Kirvesmäessä ja Terenttilässä talvisodan, 28-vuotiaana poikana. Hänet pistettiin suoraan tähän tehtävään, sillä hän oli ollut priimus reserviupseerikurssilla 26, jonka miehistä kaatui 40. Parikan elokuvasta näkee, millaiselta siellä näytti. Paavo oli siinä keskisuomalaisten porukassa, jonka kanssa tehdään elokuvan alussa vaihto. Soinissa esitettiin pari kesää sitten näytelmä, jossa Paavo eli Paakki on luutnantti Alho.
Paavo oli pappi. Hän ei ole Parikan elokuvassa oleva pappi, joka on jättänyt papin hommat kotiin ja tullut sotimaan. Se mies on Eero Lehtinen, Lapuan piispa emeritus.
Asian yleisempi merkitys liittyy siihen, että samoissa korsuissa eli ja vaikutti Yrjö Jylhä. Miehet etsiytyivät toistensa seuraan. Kun he nousivat ulos korsusta, vihollinen räjäytti sen taivaan tuuliin vain muutaman minuutin kuluttua. Jylhän runo, jossa raskaasti kattohirteen kuolema kolkuttaa, kuvaa tätä tapahtumaa. Monien muidenkin runojen tausta on kuulemma heidän keskusteluissa.
He etsiytyivät toistensa seuraan, sillä pappi ja runoilija komppanianpäällikköinä ei ole kovinkaan helposti nieltävissä oleva asia. He keskustelivat tunteista, erityisesti pelkäämisestä ja etiikasta, kun rautaa tuli niskaan. Kiirastuli, en ole ennen huomannutkaan sen nimen taustaa, on runoilijan tulkinta uskonnosta ja etiikasta tykkitulessa.
Lukemani opinnäytteen mukaan Paavon myöhempi kaatuminen oli Jylhälle sodan kovin menetys. Se oli yksilöllinen kokemus, kuten minunkin kokemukseni ovat yksilöllisiä. Laajempi merkitys on tässä:
Uskonto kaatui, runous selvisi sodasta rampautuneena niin ja näin.
Se ei ole ensimmäinen kerta, kun näin on tapahtunut. Karl Barthin uskontokritiikin taustalla on ensimmäinen maailmansota. Totta kai, meneehän se jakeluun, joukkotuhon maailmassa Jumala on kokonaan toisenlainen. Ei uskonto selviä sodasta. Runoja siitä syntyy, sammuvien, henkisesti invalidisoituneiden haamujen kirjoittamia säkeitä.
Kohta on itsenäisyyspäivä. Ja on rauha ja turvallisuus. Kokemukseni isoisien sodasta on etäinen, mutta arvostan ja kunnioitan vilpittömästi.
LOPPU

Hyvää uutta vuotta!

2006-12-03T09:29:00.000+14:00

Uusi vuosi kääntyy alkuunsa, kun epäinhimillisyyden ja suuruudenhulluuden valtaan joutuneen kaupungin asukkaat palaavat kotisijoilleen hiljaisina ja itsestään numeroa tekemättä.
He vain palaavat, äänettömänä virtana, joka nostaa suurten vesien pauhun: Sanokaa tytär Siionille: hoosianna, hän tulee Daavidin nimeen, ei Augustuksen, jolla on sielun viemäröintiliike.
"Ontuvat ja raajarikot, /Huonot, köyhät, halvatut,/ Mykät, sokeat ja kuurot,/ Kaikki juhlaan kutsutut,/ Syökää nyt ja nauttikaa/ Maitoa ja hunajaa." (SV 1)
Pyhät tekstit ovat tästä yksimielisiä, vain Johannes, tuttuun tapaansa, sooloilee. Asian voi tarkistaa seuraavista pykälistä: Matteus 21: 1-9, Markus 11, 1-10, Luukas 19, 28-40 ja Johannes 12, 12-19.

Jumala on tauko?

2006-12-02T01:46:00.000+14:00

Pythagoras oli innostunut käsityksestä, jonka mukaan todellisuuden yleinen rakenne on ilmaistavissa lukusuhteiden avulla. Ne taas voidaan ilmaista musiikin intervalleina. Lukusuhteista keskeinen oli kymmenluku, jonka syntyminen perustui yksinkertaiseen matemaattiseen huomioon: 1+2+3+4 =10.
Pythagoras huomasi, että lukusarja määrittelee kolme harmonista intervallia, jotka ovat 2:1 eli oktaavi, 3:2 eli kvintti sekä 4:3 eli kvartti. Näin paikkansa pitävä, ikuinen matemaattinen totuus, joka heijasti todellisuuden rakennetta, oli ilmaistavissa sävelin soittamalla oktaavi, kvintti ja kvartti. Ihmiskorvan mahdollisuuksiin puolestaan kuului kyky tavoittaa intervallisoinnut, mikä merkitsi sen käsittämistä, millaiseksi Jumala oli luonut maailman.
Myöhemmin kristillisessä teologiassa heti Augustinuksen jälkeen elänyt Boethius esitti teoksessaan De Musica, että on olemassa kolmenlaista musiikkia: kosmista musiikkia, ihmisen korvallaan kuulemaa musiikkia ja musiikkia, jonka ihminen saa aikaan rakentamiensa soittimien avulla.
Boethiuksen mielestä todellisuuden rakenteen ilmaiseva musiikki ylittää ihmisen aistit. Sen tavoittamiseksi tarvitaan jonkinlaista sisäistä kykyä, sitä, josta Joonas Kokkonen on lausunut: Säveltäjän työn tärkein väline on sisäisen kuulemisen kyky.
Jo uskonpuhdistuksen aikana, jolloin Luther luonnehti musiikkia heti sananjulistamisen jälkeen tärkeimmäksi evankeliumin julistamisen keinoksi, tällainen huomautus oli tärkeä. Luther katsoi, että usko tulee kuulemisesta. Kun julistettu Sana yhdistyy musiikkiin, musiikki ilmaisee paljon enemmän kuin vain sisäisiä tunteita ja kokemuksia. Se ilmaisee sen, mikä on Jumalan tahto.
Pythagoraksen ja myöhemmin kristittyjen Boethiuksen ja Lutherin ajatuksia musiikin luonteesta todellisuuden rakenteen ja Jumalan tahdon ilmaisijana heijastaa myös ajatus kirkkosävellajeista. Kirkkosävellajien tehtävä on ilmaista Jumalan musiikkimaku eli se sävelrakenne, jonka mukaisesti Jumalan uskotaan tahtovan todellisuuden muodostuvan.
Kirkkosävellajit eli moodit poikkeavat normaalista tuntemastamme musiikista ja niiden tehtävä on se, että ne on varattu ilmaisemaan yliluonnollisen tahdon ja käsittämisen muotoja. Ne muodostivat 700-luvulta alkaen perustan gregoriaanisen laulun musiikilliselle luokitukselle.
Järjestelmä käsittää 12 luokitusta, doorinen, hypodoorinen, fryyginen, hypofryyginen, lyydinen, hypolyydinen, miksolyydinen, hypomiksolyydinen, aiolinen, hypoaiolinen, jooninen ja hypojooninen, jotka on ryhmitetty pareittain kuuteen autenttisiksi ja plagiaalisiksi nimitettyihin muotoihin. Autenttisten muotojen ulottuvuus on oktaavin ala ja plagiaalisten kvarttia alempi. Toinen merkittävä erottelu tässä järjestelmässä on resitointisävelen sijaitseminen autenttisiksi kutsuttujen sävellajien osalta kvinttiä ylempänä kuin perusmuoto ja plagiaalimuotojen osalta terssiä ylempänä kuin perusluokitusten niin sanottu finalis sävel.
Kirkkosävellajit merkitsevät kristillistä korjausta pythagoralaiseen näkemykseen oktaavista, kvartista ja kvintistä todellisuuden peruselementteinä. Ne lisäävät näihin terssin. Kun ajoittain keskustellaan siitä, millainen musiikki sopii kirkkoon ja siitä, onko hengellisellä musiikilla erityispiirteitä, keskiaikainen vastaus on, että hengellinen musiikki poikkeaa muusta musiikista terssin verran.
Moodisto on kiinnostava, koska klassisen teologian mukaan sen keskeiset laulajat, enkelit, jakaantuvat yhdeksään tasoon: enkelit, arkkienkelit, hallitukset, voimat, vallat, herruudet, valtaistuimet, kerubit ja serafit. Yhdeksän tasoa jakaantuvat puolestaan kolmeen. Enkelisfäärien taustalla näyttää olevan pikemminkin pythagoralainen lukuajattelu kuin kristillinen, joka ehkä edellyttäisi kahtatoista enkelisfääriä. Perinnäisen enkelihierarkian luonnostellut Dionysios Pseudo-Areiopagita elikin parisataa vuotta ennen kirkkosävellajien vakiintumista.
Oli miten oli, klassinen kristillinen näkemys todellisuuden rakenteesta on se, että alkuperäisessä luomisjärjestyksessä luomisen ylistystä edustavat ns. enkelikuorot, jotka ovat täyttyneet ylistysmusiikista. Mitä ylemmäksi enkelihierarkiassa käydään, sitä voimallisemmaksi musiikki muuttuu. Voi olla, että serafit eivät ole enää musikaalisia olentoja. Niiden musiikkiin verrattava äänentuotanto on muuttunut puhtaaksi huudoksi, koska ne ovat niin lähellä ikuista Valoa eli Jumalaa, kaiken musiikin lähdettä.
Kristillisen kertomuksen mukaan ennen kuin ihminen oli luotu, kaikkein korkein enkeli, kaikkein taitavin Paganinin tasoinen ylistäjä, Lucifer, lankesi. Paratiisissa ei siis sananmukaisesti soinut Paganini, vaan tämä taho ryhtyi kapinaan. Paratiisia alkoivat vartioida kerubit ja erityisesti heidän johtajansa Gabriel, joka on myös Paratiisin kuvernööri tai maaherra.
Luciferin lankeemuksen seurauksena enkelikuorojen laulu katosi ja sen korvasi enkelten välisen sodan jyly. Musiikki muuttui meluksi, mökämusiikiksi, todellisuuden rakennetta ei voinut enää käsittää, mahdollisuudet pythagoralaisilla suhteilla tai kirkon moodeilla ilmaistuun kokemukseen menivät menojansa. Boethiuksen kuvaama sisäinen kuunteleminen vaurioitui erittäin juuriin käyvällä tavalla. Koko kosmos oli pilaantunut ja sen nuotitus epäonnistunut. Musiikki ja laulut katosivat maailmasta.
Todellisuuden vaurioituminen ja sen muuttuminen epämusikaaliseksi otettiin varsin vakavasti uskonpuhdistuksen aikana. Kirkkomusiikkia ei enää pyritty muodostamaan erityisen kirkkosävellajiston varaan, vaan kirkkomusiikin perustaksi tulivat kansanlaulut, ns. luonnollinen musiikki. Kun tavalliset laulut yhdistettiin kristilliseen sanomaan, niiden avulla kyettiin ilmaisemaan inkarnaation ihme: infinitum capax est in finitum, ääretön sopii äärelliseen. Se, mikä oli menetetty, oli, kuitenkin, läsnä siinä todellisuudessa, joka oli asettunut menetyksen tilaan. Monet laulut, vaikkapa Jumala ompi linnamme, olivat täysin maallisia renkutuksia, jotka kristillisen sanoituksen myötä muutettiin hengellisiksi. Jopa suomalaisten Siionin virsien sävelmähistoriallinen tausta juontaa juurensa ranskalaiseen 1500-luvun chansoniin.
Musiikilla on semanttisia ominaisuuksia. Se siis viittaa tai sisältää maailman tai todellisuuden, kuten jo Pythagoras, Boethius ja muut ajattelivat. Millaisia musiikin semanttiset ominaisuudet ovat?
Asian tarkastelu on hieman kyseenalaista, koska 1900-luvun semantiikan tutkimusta sävytti pitkään Ludwig Wittgensteinin esittämä näkemys, jonka mukaisesti semantiikka on analysoimatonta. Hänen mukaansa emme voi sanoa semantiikan peruskäsitteestä totuudesta yhtään mitään, emme saavuta kielen ja maailman välisiä suhteita, voimme vain vaieta siitä, mistä ei voi puhua. Vuosisadan loppupuolella omaksuttiin kuitenkin melko laajasti näkemys, jonka mukaisesti Wittgenstein oli erehtynyt. Totuus ei ole saavuttamaton. Pikemminkin se on ehtymätön. Emme voi käsittää kielen ja maailman välistä suhdetta kokonaisuutena, mutta voimme irrottaa kielestä paloja ja verrata niitä kielen muihin osiin. Näin tekemällä voimme edetä totuutta kohti ikään kuin askel askeleelta.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että semantiikka, joka merkitsee toden ja epätoden asteikolla mitattua ajattelun ja maailman välistä suhdetta, liittyy nimenomaisesti inhimillisiin kieliin, joita yleensä ajattelemme sellaisina, että ne ovat luonnollisia puhuttuja kieliä, joiden syntaksi eli sanasto ja kielioppi on ilmaistavissa formaalisesti.
Kulttuurimme sisältyy kuitenkin näkemys, jonka mukaisesti olisi olemassa myös ns. mentaalikieli, mielen kieli, joka edeltää luonnollisia kieliä. Mentaalikieli olisi jonkinlainen sisäinen mielen kyky, joka kykenee kääntämään luonnollisten kielten lauseet henkisiksi ilmaisuiksi. Mentaalikieleen saattaa perustua esimerkiksi se, että opimme helposti vieraita kieliä. Voi olla, että mentaalikieli on jo lapsella äidin kohdussa ennen kuin hän on oppinut ensimmäistä vierasta kieltään eli äidinkieltään.
Voi olla, että eräänlainen käsittämiskyky, joka musiikkiin liittyy, sijaitsee juuri tällaisessa mentaalikielessä. Ennen puhumaan oppimista lapset saattavat hyräillä. Myös kuoleman lähestyessä ja ihmisen siirtyessä tietoisuudessaan kerrostumiin, joille luonnollinen kieli ei enää yllä, ihminen näyttää käsittävän musiikkia.
Voi olla, että Boethius oli osittain oikeassa, kun hän esitti, että on musiikkia, jota voidaan kuulla vain yliluonnollisin aistein. Voi olla, että kaikki musikaalinen käsittäminen liittyy kykyymme kuulla kuulematta, sisäiseen kuulemiseen. Sisäisen kuulemisen semantiikka liittyy ehkä siihen, että sen välittämien musikaalisten rakenteiden luonne on vastaava kuin todellisuuden yleinen luonne. Todellisuuksia on kuitenkin monenlaisia ja voi olla, että voimme musiikkiin liittyvien valintojen avulla ohjata ihmisiä tietynlaiseen todellisuuteen, esimerkiksi pois kaupallisesta todellisuudesta hengelliseen todellisuuteen.
Yllä tehty huomautus on mielestäni tärkeä, koska voi olla, ettei sanojen yhtyminen musiikkiin ole aivan välttämätöntä, jotta musiikista tulisi hengellistä. Voi olla, että musiikin syntaksi voi sisältää riittävät edellytykset hengellisille kokemuksille.
Mikä musiikin syntaksissa olisi sellaista, joka mahdollistaisi hengellisten kokemusten syntymisen? Yksi ehdokas tällaiseksi ovat tietenkin kirkkosävellajit. Toinen ehdokas, jota käsittelen hieman, koska se liittyy luterilaiseen perinteeseen, on tauko.
Tauko merkitsee vaikenemista joko yhdessä tai kaikissa äänissä, joista jälkimmäinen on nimeltään kenraalipaussi. Kenraalipaussi on siis se, mihin virsi viittaa, kun se sanoo, että maat, metsät, hiljenneinä, kiittävät Jumala. Eriaikaiset tauot puolestaan voivat hahmottaa sävelteoksen yleistä rakennetta tai tukea äänen itsenäistä asemaa. Niihin liittyy psykologisia ilmaisuarvoja, joista tyypillisimmät ovat pysähtyminen ja odottaminen.
Rakenteellisena erityistehosteena taukoa on käytetty viimeistään Beethovenin 7. sinfoniasta alkaen, mutta jo uskonpuhdistuksen ajan säveltäjät ottivat erittäin vakavasti tauon merkityksen musiikille. Taukoa käytettiin ilmaisuvoimallisesti erityisesti barokkimusiikissa, jonka tauoista esimerkillisin on toccatojen stylus phantasticus tauko.
Tauko ilmaisee ylistystä ja kiitosta. Se hahmottaa kokonaisuuden, tukee yksilöitä, pysäyttää ja odottaa. On siis niin, että taitavasti käytettynä yksi musikaalinen ilmaisumuoto, tauko, mahdollistaa oikeastaan kaiken sen, mistä hengellisessä elämässä tuntuisi luontevalta ajatella olevan kysymys.
Vaikeneminen liittää meidät enkelten maailmaan, ylistykseen. Vaikeneminen osoittaa sen, mitä etsimme, kokonaisuuden. Vaikeneminen antaa sen, mikä on tullut kyseenalaistetuksi, olemassaolon oikeuden.
Tauko tekee sen, mitä monien pitäisi tehdä: pysäyttää. Tauko asettaa tilaan, joka on ihmisen perustilanne: odottamiseen.
Tahtoisinkin ehdottaa, että mikäli kysyttäisiin, mikä on Jumalan paikka, locus, musiikissa, se olisi lähinnä tauko.
Tauon merkitysanalyysin ainesosat nimittäin ovat yhteensopivia sellaisten Jumalaa koskevien väitteiden kanssa kuin että Jumala on armollinen ja että Jumala on rakkaus. Edelleen tauko muistuttaa luomisen viimeisestä päivästä, jona Jumala lepäsi. Tauko on musikaalinen sapatti, jumalanpalveluspäivä, jolloin ihminen luopuu kaikesta kuormituksestansa ja juhlii Aurinkoa ja ylösnousemusta.

Dei Romanorum

2006-12-01T00:09:00.000+14:00

Latinan alkeisoppikirjassa, jonka olen päivännyt vuonna 1982, kerrotaan että Italia est patria poetarum. Teoksen nimi on Elementa Linguae Latinae ja sen ovat laatineet Erkki Palmen ja Tuomo Pekkanen (WSOY 1975). Kielioppi oli Linkomiehen.
Kerrotaan, että Romani servos habebant, roomalaisilla oli orjia. Edelleen informoidaan, että Sparta et Athenae sunt oppida Graeciae, Kreikan kaupunkeja ja että Imperium Romanum amplum erat, Rooman valta oli laaja. In amphitheatro gladiatores pugnabant, gladiaattorit taistelivat amfiteattereissa. Homo homini lupus, susi sudelle ihminen.
Mercurius et Neptunus et Saturnus erant dei Romanorum. Nämä olivat Rooman jumalia. Niiden toiminnan taustalla olivat kreikkalaiset jumalat ja vanhat italialaiset jumalat, jotka olivat hämäränhenkiä: lemureita eli peikkoja ja larvoja eli esi-isien henkiä, maaneja, haamujumalia. Vanhassa Italiassa uskottiin, että kaikella on sielu eli numen. Sana saattoi tarkoittaa myös jumalaa. Myöhemmin erityisesti Rudolf Otto teki tiettäväksi numenaalisen tietoisuuden luonteen teoksessaan Das Heilige (1917).
Mercurius ja kumppanit olivat siis puhtaasti kreikkalaisia maahanmuuttajia. Kävikö heille siten, että heistä tuli muukalaisia itselleen. Julia Kristeva on kertonut, että entisenä bulgarialaisena hän ei kotiudu Ranskaan, mutta on muuttonsa myötä menettänyt myös kotimaisen identiteettinsä. He olivat yleisjumalia, mutta kuten juhlajumala ja kenttäjumala eroavat toisistaan, siten kehkeytyi Roomaan myös toisen asteen huippuosaajia ja alkoi laadunkehitys hengelliseksi massatuotannoksi.
Lavernia suojelee Rooman varkaita vielä nykyisinkin ja Terminus raja-asemia. Liber, jonka juhlia kutsuttiin nimellä Liberalia, on juoppojen ja vapaan markkinatalouden toimijoiden ystävä. Sellaisessakin holtittomassa maailmassa lapsia suojelee Pietas kumppaninaan Vaticanus, joka on kielen synnyn jumala, lapsen ensimmäinen kielellinen ilmaisu kun on va.
Merkittävä roomalainen jumala oli Vesta, kotilieden jumalatar. Vestan pyöreän temppelin keskuksessa paloi yötä päivää tuli, jota vartioivat vestaalit eli Vestan neitsyet. Vestaaleja oli 6 ja he palvelivat kymmenestä ikävuodesta eteenpäin 30 vuotta. He olivat erittäin arvostettuja Roomassa. Täytettyään 40 on impi tehtävänsä tehnyt ja saa neitsyt mennä.
Ruinae de historia Italiae narrant, rauniot kertovat Italian historiasta, mutta jumalat ovat ikuisia.
Latinat yllä viestivät siitä, että kielen opiskelu on hauskaa, mutta samalla myös siitä, että käsillä ei ole erityisen kaunis kieli. Se sopii pikemminkin legioonalaisten suuhun, komento- ja virastokieleksi. sotahulluille teologeille ja juristeille, toisin kuin kreikka, joka on filosofian ja pakanoiden omiman Jeesus-liikkeen kieli. Ajatelkaa nyt sellaistakin sanaa kuin aleetheia, totuus, kuinka kaunis! Kyllä veritas on paljon rumempi.

J. S. Bachin blogit

2006-11-30T00:05:00.000+14:00

Kurjat keisarit ja ruhtinaat eivät ole tilanneet unettomiksi öikseen vain tarinoita ja näytelmiä vaan myös musiikkia. Niinpä tarina, jota tutkijat eivät pidä totena, kertoo, että kreivi Kaiserling tilasi J. S. Bachilta sarjan klaveerisävellyksiä cembalistinsa Johann Gottlieb Goldbergin annostelemiksi nukahtamispillereiksi.
Olen kaivannut niitä korviini. Minulla on Gouldin lp, mutta levarin levittyä jo 10 vuotta sitten hankin ensin kannettavan cd:n jonka kytkin viritinvahvistimeen ja myöhemmin hieman paremmat laitteet.
Äsken löysin Naxoksen version, jolla soittaa Jenó Jandó. Gouldin meditatiivinen örinä puuttuu ja kosketus, mutta kyllä tulkinta minun korviini on tasokas ja nautinnollinen. Naxos on se yhtiö, joka myy vähintäänkin hyvää keskitasoa huokeasti henkilöille, jotka eivät elä varakkaan ja huolettoman herran ja rouvan elämää ympärillään savolaisia ja pohjalaisia oppineita.
Levyä kuunnellessani haltioiduin erityisesti versiosta 29, joka on profeetallinen. Varasaklaveerin eli pianoforten eli pianon suhde cembaloon eli kynsiklaveeriin on vähän sama kuin Matti Salmisen suhde XV yöhön, mutta voi arvata, että kun versio 29 ensi kerran soitettiin cembalolla, kaukaisella tähdellä syttyi pianon valo.
Oli aikaa käydä hyllyllä ja riistää sieltä rauhastaan Otavan iso musiikkitietosanakirja, Malcolm Boydin Bach (suom. Kati Hämäläinen, Otava 1991) sekä Glenn Gouldin Kirjoituksia musiikista (suom. Hannu-Ilari Lampila, Otava 1988).
Minulla on ollut väärä mielikuva. Olen kuvitellut, että urut (ja kuoro) olivat Bachille sitä mitä sinfoniaorkesteri Sibeliukselle. Tawastjstjerna väitteli kyllä Sibeliuksen pianotöistä ja Gould kirjoittaa niistä pienen kiittävän esseen, erityisesti Kyllikistä. Silti voinee yhtyä yleiseen käsitykseen, että tasokkaatkin pianotyöt ovat lähinnä olohuonemusiikkia sinfonioiden ja viulukonserton rinnalla. Olen kuvitellut, että klaveerisoittimet merkitsivät hieman samaa Bachille.
Mutta ei se niin ole.
Bach muun muassa julkaisi, vuosina 1726-1742, klaveerisarjat Clavier-Übung I-IV, joista Goldberg-muunnelmat, alkuperäiseltä nimeltään Aria mit verschiedenen Värenderung, on viimeinen.
Sarjat antavat aihetta monenlaiseen iloitteluun, jonka ympärille voisi perustaa kokonaisen Tomppeliherrojen ritarikunnan. Sarja I korostaa jokaisen osan itsenäisyyttä, II keskittyy kahtalaisuuksiin ja vastakohtiin. III on yhtä symboliikkaa täynnänsä: kaksi sormiota ja jalkio, Es-duuri-preludin kolme b:tä ja kolme sukulaisideaa (eikö herää jo Bach-koodi! Ja eikun dollareiksi!). Sitten kolmella jaolliset kuusi katekismuskoraalia, joissa on vielä viittaukset Lutherin kahteen katekismukseen. Sävellysten yhteismäärä on 3 x 3 x 3. Kun sarja III myytiin, sen hinta oli 3 taaleria.
Ja sitten tämä viimeinen osa, IV, Goldberg-muunnelmat. Miten niin muunnelmat, kun ei ole yhteistä teemaa? Bach-koodin avain tässä on Anna Magdalena Bachin muistikirjassa oleva 32-tahtinen parillinen sarabande, bassokulku.
Bach tutkii muunnelmissa erilaisia musiikillisia mahdollisuuksia blogin tapaan. Esimerkiksi muunnelmassa 30 Bach esittää quodlibetin ajan iskelmästä ”Kaali ja nauriit ovat ajaneet minut pakoon”.
Quodlibet oli alun perin keskiaikaisissa väittelyharjoituksissa käytetty disputaation muoto, disputaatio ”mistä vaan”. Lahjakkaimmat ja aisoja vastaan potkivat oppilaat pitivät sellaisia mielellään. Useat Lutherin disputaatioista olivat juuri quodlibet disputaatioita. Viides evankelista liittyi tähän traditioon, eräänlaiseen bloggaamiseen ennen tietotekniikan asialle suomia mahdollisuuksia. Englanniksi sitä sanotaan keybordmusiciksi

Historiantekijä

2006-11-29T00:01:00.000+14:00

Tämä tuskin lakanapyykille matkalla oleva kyrios oli pienikokoinen, mutta kaunis, harvahampainen tosin, mutta rinnassaan Otavan tähtikuviota muistuttava syntymämerkki. Hänen lempilauseensa oli festina lente, kiiruhda hitaasti. Näin kertoo Suetonius.
Alunperin hän oli nimeltään Octavius, mutta voitettuaan Kleopatran ja tämän rakastajan Antoniuksen Aktionin meritaistelussa 31 eKr. hän sai arvonimekseen Augustus, joka tarkoittaa korkeaa ja majesteetillista. Kutsuttiin häntä myös nimillä princeps senatus, senaatin ensimmäinen ja imperator, ylipäällikkö, käskijä.
Hänen pyrkimyksensä oli esiintyä rauhan ruhtinaana, hänen aikanaan aloitettiin Paxin kultti. Tosiasiassa hänen hallituskautensa oli kuitenkin sotaisa: hän levitti demokratiaa ja rauhaa kuten sittemmät aatekumppaninsa lännessä.
Hän rakennutti Roomaan vesijohdot, 20 metriä korkeita seitsenkerroksisia rakennuksia, kaksi teatteria, tekojärven meritaistelunäytöksiä varten, tieverkoston, jonka keskustaulu sijaitsi Forum Romanumilla. Rauhan ja viemärien rahoittamisen seurauksena hän pääsi historiaan eli jouluevankeliumiin, jossa hänestä todetaan: Factum est autem, in diebus illis exiit edictum a Caesare Augusto, ut describeretur universus orbis
Hänen sotaisuutensa ja epäinhimillisyytensä oli niin suuri, että hän menetti yöunensa. Unettomina öinään hän kuunteli tarinankertojia, joita mesenaatti Gaius Clinius Maecenas toimitti hänen luoksensa.
Maecenaan kirjallisen piirin kuuluisimmat nimet olivat Vergilius ja Horatius.
Publius Vergilius Maro, Rooman suurin runoilija, oli vielä keskiajalla kunnioitettu, mm. Danten oppaana Divina Commediassa. Hän on ollut kristityille mieleen, koska kirjoitti runossaan, että on syntyvä lapsi, joka lahjoittaa maailmalle rauhan ja hallitsee sitä esi-isien hengessä. Pääteos on Aeneis. Aeneis on Afroditen ja troialaisen Ankhiseen poika, joka Troian kukistuessa pakeni laivoilla Pallas Athenen kuvaa kantaen läntiseen maahan perustaakseen Troiaakin mahtavamman kaupungin. Monien seikkailujen jälkeen Aeneis saapuu Tiber-joen läheisyydessä sijaitsevaan Latiumin maakuntaan, jonka kuningas Latinus antaa hänelle kruununperimysoikeudet. Miltei yhtä kuuluisa on Georgica, maanviljelystä koskeva runosikermä.
Quintus Horatius Flaccus oli pieni pyöreä mies, joka luonnehti itseään lihavaksi ja kiiltäväksi possuksi Epikuroksen laumassa. Tärkein teos on De arte poetica.
Sanonnoiksi jäivät: Varium et mutabile semper femina = vaihtelevainen ja oikullinen on nainen, Mirabile dictu = ihmeellistä sanoa (Vergilius) sekä Aurea mediocritas = kultainen keskitie, Nuda veritas = alaston totuus ja Vestigia terrent = jäljet pelottavat (Horatius). Kuuluisimmaksi muodostui kuitenkin Vergiliuksen labor omnia vincit = työ voittaa kaiken, jota toisteltiin Kolmannessa Roomassa1940-luvulla.

Tämä on järjestyksessä 100. blogi katkeamattomasta kynästä. Juhlan kunniaksi päätin julkaista ylläolevan katsauksen maailmanhistoriaan. Kirjattakoon muistoksi, että käyntejä profiilissa on n. 800. Päämäärä, 105 blogia putkeen, alkaa jo häämöttää.

Mikä oli Akatemia?

2006-11-28T00:07:00.000+14:00

380-luvun puolivälissä eKr. tuolloin noin neljäkymmenvuotias Platon hankki omistukseensa pienen tiluksen Akadeimeia nimisestä puistosta. Puisto sijaitsi muutama kilometri luoteeseen Ateenan kaupunkikeskuksesta, jota hallitsevat Akropolis ja sen alarinteeseen levittäytyvä tori, agora. Puisto oli saanut nimensä Hekademos- eli Akademos-jumaluuden mukaan. Sen alueella sijaitsi gymnasioneja, joissa nuorukaiset urheilivat ja kokoontuivat. Lisäksi puistossa ilmeisesti sijaitsi Museion eli runotarten asuinsija. Platon rakennutti sinne pienen talon, joka lienee ollut tyypillinen ateenalaisasumus, ehkä vaatimaton kaksikerroksinen rakennus, jossa on muutamia huoneita.
Platonin viheliäisestä talosta, Akatemiasta, tuli sittemmin kuuluisa. Yhdessä Akatemiassa parikymmentä vuotta opiskelleen Aristoteleen perustaman Lykeionin kanssa Akatemia on jäänyt aatehistoriaan instituutiona, joka muodostaa keskeiset puitteet sille, mitä nykyisin sanomme länsimaiseksi sivistykseksi. Kun lisäämme niihin vielä joitakin roomalaisia puitteita sekä keskiajan luostareissa syntyneet yliopistot, on koko länsimaisen sivistyksen institutionaalinen ydin mainittu.
On ehkä jonkin verran kiinnostavaa huomauttaa, että maatilamaisen idyllin hankinta on ollut yksi sivistyksellisen kulttuurin käyttäytymismuoto. Platonin talon lisäksi aatehistoriallisesti kuuluisia antiikin maatiloja ovat esimerkiksi Ciceron Tusculum ja Cassiciacum, jonne Augustinus vetäytyi jättäessään valtiollisen puhetaidon opettajan viran Milanossa ja kääntyessään kristinuskoon. Uudella ajalla kuuluisien sivistyksen etsimiseen suuntautuneiden maatilojen perillisiä ovat esimerkiksi Anton Tsehovin Melinhovna ja Wystan Audenin Kirchenstettin pömpeli lähellä Wieniä. Maanviljelys (agricultura) on usein liitetty hengen viljelyyn (cultura). Sillä puolestaan on yhteys jumalanpalvelukseen (cultus Dei).
Platon kokosi ympärilleen joukon henkilöitä, luvultaan ehkä vain muutaman kymmenen, jotka kokoontuivat säännöllisesti Akademeian puistossa ja sen gymnasioneissa sekä Platonin talolla. Kokoontumisiin kuului nyyttikestiperiaatteella järjestyttyjä yhteisaterioita, joilla Bakkhoksen suoma innostus ei ollut vierasta. Bakkhos edusti Platonin nuoruudessaan harjoittamien eleusilaisten mysteerien todellisuutta, jossa keskeisempää kuin juopuminen oli hurmio. Bakkhoksen palvojat saattoivat antautua huikeaan menoon myös ilman viinipuun antia. Platon suhtautui tähän menoon hilpeästi ja hieman torjuvasti. Kun hänestä itsestään tehtiin myöhemmin jumala, tämä ei ollut hänen omien pyrkimystensä mukaista. Uskonnollisella toiminnalla oli kuitenkin sijansa Akatemiassa eräänlaisena turvajärjestelmänä. Tähän on muun muassa seuraava syy:
Platon uskoi, että kreikkalainen kaupunkivaltio voisi menestyä, mikäli sen johtoon olisi koulutettu henkilöitä, joita hän kutsui filosofeiksi. Platon ymmärsi, että ympäröivä yhteiskunta saattaisi pitää tätä kumouksellisena toimintana. Niinpä hänen yhteisönsä esiintyi virallisesti Apollonille ja runottarille pyhitettynä kulttiyhteisönä. Näin Platonin Akatemian ulkoinen status oli olla jonkinlainen Herättäjä-Yhdistyksen paikallisosasto, vaikka tietenkin sen oma sisäinen tavoite oli aivan muuta.
Filosofit erosivat tuona aikana vielä vaikutusvaltaisista sofisteista sikäli, että filosofit olivat pikemminkin tutkijoita kun taas sofistit, joista kenties kuuluisimmat olivat Gorgias ja Protagoras, julistajia. Voisi myös sanoa, että sofistit olivat viisastelijoita ja intellektuaalisten silmänkääntötemppujen tekijöitä, joskin luonnehdinta on liioitteleva ja selittyy osittain Platonin ja jälkimaailman harjoittamasta propagandasta.
Filosofien ihanne oli olla vilpittömiä viisauden etsijöitä. He kyllä arvostivat ilmaisun esteettistä harmonista muotoa, mutta heille harmoniseen muotoon puettu ajatus oli muotoa ensisijaisempi. Tällaiset ajatukset saavutettiin harjoittamalla uudenlaiseksi rationaaliseksi menetelmäksi kehittyvää dialektiikkaa.
Dialektiikka merkitsi kriittistä dialogimuotoista keskustelua, jonka kurinalaisuus perustuu järkiperäisiin sääntöihin sekä vilpittömään ja vakavaan totuudellisuuden tavoittelemiseen. Dialektiikka etenee joko analyyttisen tarkastelun avulla ja askel askeleelta yksimielisyyteen käsiteltävästä asiasta tai päätyy ratkaisemattomaan kysymykseen, jota kutsutaan aporiaksi. Dialektiikan teemat ovat kysymykset tietämisen mahdollisuuksista, luonteesta ja kohteista, olevaisen synnystä, rakenteesta ja päämäärästä, hyvästä elämästä ja toiminnasta sekä kauneudesta. Kun tällaista keskustelua käytiin, Platonin tehtäväksi muodostui sen ohjaaminen. Yhteisöllisessä sivistyksellisessä kanssakäymisessä hän esiintyi pikemminkin eräänlaisena rehtorina, hänen oppilaansa, tovin Aleksanteri Suuren kotiopettajana Makedoniassa toimineen Aristoteleen, ollessa selvästi professori, erityisesti eläintieteen professori; tosin hänellä oli runsaasti muitakin kiinnostuksenkohteita lähes kaikilla tietämisen alueilla aina urheilutulosten kirjaamiseen saakka.
Vaikka Platonin Akatemian muodostumisen yksi motiivi liittyi yhteiskunnan kehittämiseen, pian tämän käytännöllisen päämäärän sivuutti filosofia filosofian takia. Akatemiasta versoutui koulu, skhole, joka merkitsee vapaata aikaa tai keskusteluun käytettyä aikaa. Platonistisessa perinteessä skholee sai tulkinnan, jonka mukaisesti se on vapautta käytännön huolista ja filosofian ulkopuolisista päämääristä.
Myöhemmin Aristoteles selitti tätä katsomusta esittämällä, että elämässä on neljä keskeistä toimintaympäristöä: sota, rauha, hyödykkeiden tuottaminen ja koulu. Koulu ja rauha kuuluvat yhteen kun taas sota ja hyödykkeiden tuottaminen muodostavat oman elämänpiirinsä. Koulua voidaan käydä siksi, että ihmisellä on jo välttämättömät hyödykkeet käytössään. Koulun tehtävä ei ole tuottaa hyödykkeitä, vaan abstrakteja totuuksia, jotka ovat itsessään arvokkaita ja tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Autiolle saarelle

2006-11-27T00:52:00.000+14:00

Ryhdyin miettimään, mitä suomalaista kaunokirjallisuutta, sanokaamme kymmenen teosta, toivoisin, jos joutuisin autiolle saarelle.

Selvä ykkönen on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Tarinani on tavallinen ja tosi: koululaisena esitelmiä, näytelmiä ja pakkolukua, jotka kaikki jättävät kylmäksi. Parikymppisenä romaanin lukeminen vapaaehtoisesti ja havahtuminen: taivaan vallat, mikä kirja, mitä kieltä! Ja mikä kirjoittaja, missä ympäristössä ja missä maassa! Voi hyvänen aika sentään!

Sitten tuleekin paljon tyhjää. Väinö Linnan Tuntematon sotilas nousee mieleen vielä helposti, ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Waltarin Valtakunnan salaisuus ja Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu. Jälleen pitää miettiä: Ollin pakinoita, Aapelin pakinoita. Jep. Siinä on jo 7. No runoja loput: vaikkapa Mustapään, Viidan ja Saarikosken kootut. Taisi tulla jo 10 täyteen. Jos ei tullut, niin Volter Kilven Alastalon salissa, jotta olisi aina yksi kirja lukematta.

Pääosin vanhaa kirjallisuutta siis. Osasyynä valintaan lienee, että lopetin kaunokirjallisuuden lukemisen vuonna 1987, jolloin vaihdoin sen filosofiaan. Siihen asti luin sen, mitä kauppaan ilmestyi ja mitä kirjastossa oli. Olen tietysti senkin jälkeen lukenut, mutta muutamaa romaania ja runokokoelmaa vuodessa ei lasketa. Tällainen lukeminen ei ole sitä, että saavutaan joka päivä kaupungilta reppu täynnä ja hotkitaan kirja tai kaksi illassa.

Vuoden 1987 jälkeenkin tosin suomen kieli soi levylautasella ainakin vuoteen 2000 asti, jolloin synnytyslaitokselle lähtiessäni ostin Juicen levyn L. Siinä on muun muassa laulu "Talo lehmusten alla". Kaikki muistelevat Juicea, niin minäkin.

Tottakai Juice soi kouluvuodet taustalla, Tampereella, missä kävin koulua. Ensimmäisen kerran oikein pysähdyin kuuntelemaan Aumalan Antin kellarihuoneessa vuonna 1981 levyä Ajan henki. Sanoitukset olivat nerokkaita ja juuri sopivasti likaisia tavalla, joka pistää kuuntelemaan poissa vanhempien olohuoneesta, mutta jota voi kaiuttaa hiljaa sinnekin.

Myöhemmin Juice teki muitakin tarinanomaisia levyjä kuten Boogiteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten, lyhyt oppimäärä (1981), joka oli ilmestyessään huikea ja on sitä vieläkin sekä Yölento (1986), joka on luultavasti paras ja ylittämätön Juicen kokonaisuuksista. Muistelen, että Juice totesi sen olevan galaxin hienoin levy, eikä paljon asiassa erehtynyt. Näiden kokonaisuuksien jälkeen ilmestyi vielä puolentusinaa levyjä, joilla jokaisella on muutama täyskymppi. Ottaisin näistäkin jonkun autiolle saarelle.

Juice oli hahmona Eino Leinon ja Pentti Saarikosken perillinen. Kielenkäyttäjänä häneen vaikutti luullakseni suomalaisista kirjailijoista voimakkain Lauri Viita.

Juice oli tavattoman monipuolinen henkilö, ajan mittaan hänestä tuli suomirockin patriarkka. Hyllyssäni on Juicen kirjoituskokoelma Vaikuttajat korvissamme (Kirjayhtymä 1993), jossa Juice esittelee 23 nimekästä muusikkoa. Hän kirjoittaa heistä kaikista myönteisesti, ilman kademieltä.

Viime kesänä kuulin, kun Matti Salminen lauloi Juicen läsnäollessa evergreenin XV yö. Salminen louhi laulusta tasoja, joita siihen ei tietäisi sisältyvän. Elämys oli huikea. Kun Martti Talvela esitti Paavo Ruotsalaista tässä on hieman samaa, ensisilmäykseltä täysin yhteensopimatonta. Salmisen esitys osoitti jälleen, että on se mahdollista.

Juicelle toimitettiin 40-vuotislahjaksi Siionin virret ja Paavo Ruotsalaisen kirjekokoelma muistutuksena kotiseudullaan vaikuttaneesta ja rokanneesta erämaan profeetasta, jonka perillinen Juice eräiltä osin epäilemättä oli: Västeråsissa hän heilui aivan soosissa, on Juicen luonnehdinta kaavilaisesta kantritähdestä, joka sopii molempiin merkkihenkilöihin.

Juice oli joskus kiusaantunut laulujensa uskonnollisista tulkinnoista, mutta sävelsi myös tietoisesti virsiä. Hänen mukaansa Jeesus oli sovittanut synnit, jotka Jumala oli säveltänyt. Kun Jumalasuhteesta kysyttiin, Juice totesi, että soittelemme päivittäin. Jaska Mäkinen teki nuoriso-ohjaajantutkinnon tutkarin Juicen sanoituksista ja myöhemmin Lasse Halme teologian lisensiaatintutkimuksen samasta aiheesta. Halmeen tutkimus on hieman villi eikä ehkä seuraa akateemisia konventioita. Se kielii kuitenkin asian kiinnostavuudesta ja siitä, että se ei ollut Juicellekaan vieras. Hänessä oli itäistä jurodivyitä, Jumalan tähden houkkaa.

Autiolle saarelle haaksirikkoutuminen on tuttu juttu Robinson Crusoesta, mutta parhaimman version siitä on kehitellyt Umberto Eco teoksessaan Eilisen päivän saari. Teos ei ole kaikin puolin muuten vetävä, mutta idea on hyvä. Se kuvaa henkilöä, joka on niin surkea että ei osaa edes haaksirikkoutua oikein. Hän haaksirikkoutuu lähelle saarta, joka sijaitsee kuitenkin eilisessä niin että sinne ei ole pääsyä.

Dan Brown ja kumppanit ovat pistäneet Econ konseptilla rahoiksi sillä erolla, että eivät ole kuvaamansa aiheen asiantuntijoita toisin kuin Eco, jolla on San Marinossa oma yliopisto. Katselin äsken Ron Howardin elokuvaa Da Vinci-koodi, joka on oman aikamme vastine Ruusun nimen filmatisoinnille. Ei hullumpi. Joitakin laahaavia kohtia ja samoja ongelmia kuin kirjassa, kryptotekstien ja arvoitusten kaleidoskooppi ei lopu vaan sitä jatketaan eteenpäin vielä silloin kun idea on jo hyödynnetty. Juice ei tehnyt siten, vaan otti löysät pois ja pisti uutta putkeen eli kykeni kulkemaan eteenpäin silloin, kun huomasi, että pallo on jo maalissa. Sellaisena hän osasi, kuten nykysin sanotaan 'sanoittaa' aikaansa, niiden kokemuksia, jotka ovat haaksirikkoutuneet lähelle eilisen päivän saarta.

Tuomiosunnuntaina

2006-11-26T00:40:00.000+14:00

Olin kirjoista lukenut, mutta havahduin vasta paikanpäällä, että totta tosiaan, häntä sanottiin Taivaan Pojaksi. Katselin hänen valtaistuintaan Kielletyssä Kaupungissa, ja keisarien hautalaaksossa sijaitsevan patsaan luona ihmettelin anekauppaa, juaneiden kekoa.

Nämä asiat ovat siten yleisinhimillisiä ja crosskulturaalisia, vaikka voisi erehtyä luulemaan, että todellisuus on viihteellistynyt sellaiseksi, että viimeistä sanaa käyttää jonkinlainen juontaja. Että tämä päättyy kuin Uutisvuodossa: ja voittajille annamme makkaraa ja häviäjille vehnäjauhoja.

Järjestys se olla pitää, ajattelee moni. Joku taas ihmettelee, että pitääkö kaikkeen tuohon uskoa. Viimeksi Antti Eskola on pohdiskellut näitä kysymyksiä julkisesti ja esittänyt, että jumalanpalveluksen kaavassa voisi olla hiljainen kohta niille, jotka eivät yhdy vaikeatajuisiin kohtiin.

Mutta entä jos jumalanpalvelus on hurskaalle yhtä hiljaisuutta?

Wittgenstein esitti näihin kysymyksiin ratkaisukseen ajatusta uskonnollista kuvista. Reijo Työrinojan väitöskirjan Uskon kielioppi (STKSJ 1984) loppupuolella on kootusti sanottu, mitä Wittgenstein tällä tarkoitti. Lainaan Reijon kirjasta (s. 223) Wittgensteinin huomautuksia: "Jos vertaamme lausetta kuvaan, meidän on pidettävä mielessämme, vertaammeko sitä muotokuvaan (historialliseen esitykseen) vai laatukuvaan. Molemmilla vertailuilla on mielekkyytensä. Kun katson laatukuvaa, se sanoo minulle jotakin, vaikka en hetkeäkään usko (uskottele), että siinä näkemäni ihmiset ovat todellisia tai että tässä tilanteessa on ollut todellisia ihmisiä. Entä, jos näet kysyisin: "'Mitä se sitten sanoo minulle?' Haluaisin sanoa 'Kuva sanoo minulle itse itsensä'. Toisin sanoen, se, että kuva sanoo minulle jotakin, on sen omassa rakenteessa, sen muodoissa ja väreissä. (Mitä merkitsisi, jos sanottaisiin 'Musiikillinen teema ilmaisee minulle itse itsensä.'?)

On päivänkirkasta että sunnuntain evankeliumi Mt. 25: 31-46 on kuva. Ihmisen Poika tulee kirkkaudessa ja jakaa vuohiin ja lampaisiin sen perusteella, onko häntä käyty sairaalassa ja vankilassa katsomassa.

Käyttäytymisemme, elämäntapamme on tuomiomme ja mikään sanomisistamme ei ole viimeinen sana. Tämä on kuva, joka muuttaa ihmistä, ei uskonnollinen dogmi tahi tieteellinen propositionaalinen teoria. Se sanoo minkä se sanoo ja se on aivan varmasti totta.

Se, onko asia arkaaista perinnettä, josta tulisi vapautua vai modernia vouhotusta, on hieman niin ja näin. Kirkkokäsikirjaan tuomiosunnuntai tuli vasta 1958 Ruotsista. Näin kyseessä on uusi villitys, jonka rinnalle viimeisimmässä kirkkokäsikirjassa on kirjattu Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Toisaalta pitää paikkansa, että jo karoliiniarmeija veisasi: "Torvi sitt' kuuluu korkiall'/ Kuin haudoill' sanoman saattaa,/ Se kuolleet kaikk' kyllä pian/Ylösherättää maasta:/ Vaan ne kuin elävän' kohdataan,/ Ne sangen äkilt' muutetaan,/ Pyhän ruumiit kirkastetaan...Älä siis, Jesu, kauvan sill'/ Viivyttel' tuomios kanssa;/ Ahdistus on tääll' ihmisill';/ Tuska pakottaa kansaa./ Joudu, jo joudu, Jesus Christ,/Päästä kansas pirun käsist'/Ja ijankaikkisest' tuskast'! (virsi 402 vuoden 1701 virsikirjassa).

Risainen elämä

2006-11-25T00:16:00.000+14:00

Olen lueskellut iltaisin Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertojen suomennosta, joka on tynkä. Koosteessa on vain joitakin kreikkalaisia ja roomalaisia elämänkertoja, jotka on kirjoitettu vuoteen 115 jKr. mennessä.
Siitä huolimatta, että kyseessä on supistelma, kirja on korkeatasoinen. Kieli on huolellista ja luontevaa, esitystapa miellyttävän ailahtelevaista ja nautinnollista.
Alkuperäisessä teoksessa on henkilöpareja. Kreikkalaisen rinnalla on roomalainen. Plutarkhos pyrki osoittamaan, että kreikkalainen kulttuuri ei sittenkään ollut aivan ylivoimainen, vaan myös roomalaisella kulttuurilla on arvonsa.
Hänestä tulikin Rooman keisarin kaveri ja hänelle myönnettiin prokonsulin arvo.
Naureskelen kuvaukselle, että Cicero eli nuoruudessaan huoletonta ja riippumatonta elämää ympärillään kreikkalaisia ja roomalaisia oppineita. Kenestä nykyisestä suurmiehestä, jos sellaisia enää olisi, voisi kirjoittaa: hän eli riippumatonta ja huoletonta elämää ympärillään savolaisia ja pohjalaisia oppineita.
Ja kiinnitän huomiota tiedonantoon, jonka mukaan Perikles oli Anaksagoraan oppilas. Platon oli sitä mieltä, että valtion johdossa pitäisi olla filosofi. Tällä on taustansa perikleeläisessä demokratiassa. Tosin Perikles ei Plutarkhoksen mielestä ollut kovinkaan demokraattinen, vaan sen sijaan mielisteli kansaa Kimonia vastaan. Perikles tuo mieleeni Jyrki Kataisen: tasainen, miellyttävä ääni, moitteeton pukeutuminen, tyylitellyt käytöstavat ja vain harvoin jalkautumista populuksen saloille. Varsinainen ero liittyy siihen, että Perikleen pää oli pitkä. Hän ei mielellään näyttänyt sitä julkisesti, ja jos näytti, kätki sen kypärään.
Plutarkhos esittää mallin, miten hyvä kirjoittaja kirjoittaa. Hän ei ole kuitenkaan tarinansa vanki, vaan saattaa siirtyä yllättäen aivan uuteen diskurssiin kesken lausetta. Sellaista on taide, ja sellaista elämä.
Plutarkhoksen ihmisystävälliset piirteet ovat herättäneet epäilyksiä, että hän olisi saanut vaikutteita kristinuskosta. Sama koskee Senecaa. Ilmeisesti kummankaan kohdalla ei asia näin ollut, vaan pikemminkin on kysymys siitä, että kristinusko muotoutui ’ajan hengen’ vaikutuksen alaisena. Vaikutteet voivat kuitenkin ehkä kulkea toisinpäin. Plutarkhoksen teos oli niiden kirjojen joukossa, joita Dietrich Bonhoeffer tilasi vankilaan. Bonhoeffer luonnosteli fragmentaarisen teologian ohjelmaa, polyfonista katsomusta, jossa kuitenkin soi kontrapunkti. Ehkä Plutarkhoksella oli sormensa mukana.
Isotätini Laina kuului Ida Ahlbergin seurueeseen. Kun Ida kuoli, hän kutsui Lainan luokseen ja lausui plutarkhosmaisesti: ”Taiteeni perustuu siihen, että olen etsinyt suurten persoonien seuraa.” Myöhemmin Laina oli Saksassa lausumassa runoja. Hän vieraili Niemöllereillä. Martin oli jo keskitysleirillä. Vastaan tuli pieni poika, jolta Laina kysyi, että kukas siinä. Poika pamautti: ”Niemöller, Ich bin Niemöller.” Kuvassa kuitenkin Bonhoeffer.

P.S.

Otsikko, jonka kirjoitin perjantaina sillä blogi on Kiriwatin ajassa, on kuuluisan miehen Juice Leskisen hienon laulun nimi. Hän kuoli eilen. Parikymmentä vuotta sitten Juice nauroi, että teologisessa tiedekunnassa on poikia, jotka luulevat hänen sanovan Jumala aina kun hän sanoo Sinä. Olin yksi heistä. Lux aeternam luceat eius.

We want rock you

2006-11-24T00:19:00.000+14:00

Kotimaa 23. 11. raportoi Euroopan Unionin intellektuaalisessa kasvukeskuksessa ja maailmankaikkeuden keskipisteessä Helsingissä järjestetyn teologisen symposiumin vieraan, professori Stanley Hauerwasin ajatuksista.
Kotimaan mukaan Hauerwas ihmettelee sitä, miten kansaa, joka ei käy kirkossa, voidaan luonnehtia maailman luterilaisimmaksi. Hän kertoo kaikille eurooppalaisille kansankirkoille viestikseen: I’ll beat the hell out of them.”
Teologisessa keskustelussa on tapana lausua, että älä lehtiä lue vaan kysy minulta itseltäni. Varmaankin nämäkin lausahdukset ovat kiistettävissä, mutta joka tapauksessa ne herättävät kysymyksiä. Onkohan muuten Hauerwas todella osoittanut eurooppalaisille kristityille helvettiä vai onko hän kenties käyttänyt sanaa bell eli kulkunen tahi kello?
Liekö arvoisa Suomalaisen Teologisen Kirjallisuuden Seura liittynyt niiden evankelioijien joukkoon, jotka säännönmukaisesti roudaavat milloin missäkin yleisöäänestyksessä Amerikan merkittävimmiksi henkilöiksi äänestettyjä revolverisankareita kertomaan tänne, että raukat ovat rajat ja elämästänne ei ole mihinkään, tehkää parannus?
Aina sama juttu. Ensin Billy Graham. Sitten John Spong. Nyt Hauerwas samassa allianssikristillisessä ekskommunikaation apostolaatissa.
Hauerwas ei oman siteeratun lausuntonsa perusteella tunne suomalaista uskonnollisuutta, mutta on valmis esittämään sitä koskevia tyrmääviä arvostelmia. Kun hänet on pyydetty tieteellisen symposiumin esitelmöitsijäksi Suomeen, herää tässä yhteydessä kysymys, ovatko hänen muutkin teoriansa samantasoisia.
Olen lukenut pari Hauerwasin kirjaa ja niistä kirjoittanutkin eräässä tutkimuksessa. Sikäli hänen puheenvuorollaan on arvoa, että kirjojen perusteella häntä ei voi päätellä kusipääksi vaan pikemminkin hieman löysänlaisen narratiivisen teologian edustajaksi. Jos Haeurwas on todella hölissyt kuten Kotimaa raportoi, ilmiö on uusi, suorastaan tieteellinen sensaatio: Yalen suuri Stanley Hauerwas ei tiedä mistä puhuu. Sikäli otan takaisin myös Suomalaiseen Teologiseen Kirjallisuusseuraan kohdistuvan ivan: tuskin senkään piirissä on osattu aavistaa, että keskustelu menee kaistapäiden tarinoiksi. Itse asiassa, jos olisin ollut suunnitteluryhmässä, olisin varmaan kannattanut ajan varaamista Hauerwasin esitelmälle. Olisi pitänyt arvata, että Jonathan Edwardsin perinne tässäkin on kyseessä. Ylös, ulos ja lenkille, kokemusimperialismi rulaa: muilla kuin meillä ei ole totuutta eikä edes syviä kokemuksia.
Lisävalaistuksesta huolimatta herää kysymys, että mitä tieteellistä arvoa sillä tiedolla on, että amerikkalaiset eivät arvosta muita kulttuureita vaan tahtovat muuttaa ne itsensä kaltaisiksi? Eikö tästä ole näyttöä jo muutenkin?
Saas nähdä, kuka seuraavaksi hinataan tänne sekularisaation ahjoon uskovaisia ihmisiä käännyttämään. Isossa maassa riittää muuallekin lähetettäviksi. Jokainen on huge and amazing but most critical and humble number 1 of the universe.

Thank you so much mr. Big for illuminating our pagan souls and fetch your Nobelprize!

Ihanaa, Paulig, ihanaa!

2006-11-23T00:11:00.000+14:00

Silmiini osui muutama päivä sitten Pauligin hallituksen puheenjohtajan Bertel Pauligin haastattelu. Haastattelija ihmetteli, että mistä rahat uuteen paahtimoon ja miksi Suomeen? Eikös täällä ole työvoima kallista?
Paulig totesi siihen tapaan, että ei se työvoima täällä nyt eurooppalaisessa verrannossa niin tavattoman kallista ole. Tulee ottaa huomioon sekin, että suomalaisessa yhteiskunnassa on korkea koulutus ja sosiaali- ja terveysturva, jonka seurauksena työvoima on tasokasta.
Suomeen kannattaa rakentaa, koska suomalaiset juovat kahvia erittäin paljon. Bertel Pauligin mukaan hänen henkilökuntansakin on aatteeseen niin syvästi sitoutunut, että jos verikokeen ottaisi, suonesta tulisi mokkaa.
Kyseessä on perheyritys. Omistajuudella on merkitystä sen suhteen, missä nuotit annetaan.
Tällaiset puheenvuorot saavat mielen viheltämään ja nostavat intoa.
Teollisuuden ja liike-elämän julkisuudessa olleet tempaukset ovat synnyttäneet teillä ja aitovierillä kysymyksiä, että huoripojatko täällä rulaa? Tilanne luo otollisen markkinointi-iskun paikan tahoille, joilla on patrioottisia intressejä. Kun holtiton meno yltyy, mitäpä parempaa siihen voisi todeta kuin: Minä juon nyt kahvia!
Kaikki on myynnissä. On tärkeää, että ne tahot, joilla on juurevuutta ja selkärankaa, tulevat esille.
En ihmettele, että suomalaiset juovat kahvia. Meillä vaikuttivat pitkään sukupolvet, jotka olivat saaneet korviketta ja joille oikea kahvi oli ylellisyyttä. Olen maistanut korviketta, kuten pettuakin ja voin puolueettomana todistajana todistaa, että kumpikaan ei ole suussa sulavaa.
Pauligin tuote on brändätty Paulatytöin, jotka viittaavat Suomineitoon. Kun olin pieni poika Helsingissä, parhaimpiin hetkiin kuten Mumin luo mentäessä, ostettiin Presidenttiä.
Suomi on myynnissä. Pauligilla on oivallettu, että on se kaupan suomalaisille itselleenkin. Siitä takuuvarma menestys.
Minä juon nyt kahvia!

Antiikkia, antiikkia

2006-11-22T00:07:00.000+14:00

Roomalainen kulttuuri on yhdistelmä vanha- ja aitoroomalaisesta perinteestä ja siihen liittyneestä kreikkalaisesta perinteestä. Vanharoomalainen perinne merkitsee ennen n. 200 eKr. vaikuttanutta kulttuuria, jonka juuret ovat etruskivaikutteissa.
Yhtenä käänteenä on pidetty toista puunilaissotaa eli Hannibalin sotaa 218-201, jossa Rooma voitti Karthagon. Roomasta tuli sen jälkeen kasvava kulttuurikeskus, jonne virtasi suuri muuttoliike köyhiä. Senaattorisukujen valta kasvoi heidän voidessaan ottaa orjia ja vaurastua valloitettujen alueiden rikkauksilla. Rikkaudesta ja ulkonaisesta hyvinvoinnista seurasi kiinnostus kulttuuriin.
Lopullinen roomalainen kulttuurisynteesi syntyi 70-luvulla eKr. Se merkitsi latinankielisen kirjallisuuden syntyä. Ulkoisia instituutioita olivat muun muassa ensimmäinen julkinen kirjasto vuonna 39 ja ensimmäinen pysyvä teatterirakennus vuonna 55
Synteesin osat olivat vanharoomalaisuus ja aitoroomalaisuus. Vanharoomalaisuudelle olivat keskeisiä seuraavat asiat:
- ritualistinen uskonto
- vakavuus
- velvollisuuksien uskollinen täyttäminen
- arvokkuus ja perinnesidonnaisuus
- häikäilemätön oman piirin etujen vartiointi
- askeettinen elämäntapa
- miesten ja naisten työnjako
- käytännöllisen ja aineellisen korostaminen

Vanharoomalaisten arvojen kenties merkittävin puolustaja oli puolustaja Cato vanhempi (234-149)

Aitoroomalaisuuden keskeisiä teemoja olivat:
- Rooma-aate
- maailmanvaltiuteen liittyvät pyrkimykset
- suureellisuus
- hallitsijakultti
- organisointikyky
- tehokkuus
- kyky omaksua uusia vaikutteita ja suhteuttaa ne perinteeseen
- poikkeuksien torjuminen
Merkittävimmät roomalaiset filosofit olivat: Lucretius, Cicero ja Seneca. Lucretiuksen pääteos oli De rerum Natura. Se sisältää 6 kirjaa luonnontieteestä.
Cicero, joka toimi valtiollisissa tehtävissä ja murhattiin kirjoitti muun muassa teokset De re publica (Valtiosta), De officiis (Velvollisuuksista), Hortensius (kadonnut teos), Tusculanae disputationes (Tusculanin keskustelut) ja De natura deorum (jumalien luonteesta). Cicerolle keskeinen termi oli humanitas. Humaani ihminen on kirjallisesti ja taiteellisesti sivistynyt henkilö, jolla on moraalia periaatteita ja perinteiden kunnioitusta. Hän tuntee vastuunsa muita ihmisiä kohtaan ja toimii suvaitsevaisesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi. Hän osaa ilmaista itseään huolitellusti ja vakuuttavasti.
Seneca oli kotoisin rikkaasta perheestä, joka oli vanharoomalainen. Hän ei yhtynyt isänsä arvoihin, vaan liittyi stoalaisuuteen. Seneca toimi senaattorina, keräsi valtavan omaisuuden viininviljelijänä ja huolehti keisari Neron kasvatuksesta. Häntä syytettiin osallistumisesta Neron vastaiseen salaliittoon ja määrättiin tekemään itsemurha.
Seneca kirjoitti esseitä, tyylillisesti huoliteltuja, mutta epäsystemaattisia pohdiskeluja. Hänen kirjojaan ovat muun muassa De vita beata, De otio (Vapaa-ajasta), De providentia (sallimuksesta), Naturales questiones (luontoa koskevia kysymyksiä) sekä Epistulae morales, (moraalia koskevia kirjeitä Lucretiukselle)
Ja nyt mun pitäis antaa sulle joku hinta näistä? No mä sanoisin, että kirjasin näitä ylös, sillä tarkoitukseni on keskustella eräässä yhteydessä, missä merkityksessä olemme roomalaisia. Vanharoomalaisuus ja aitoroomalaisuus ovat kiinnostavia perinteitä, jotka valottavat maaseudun ja kaupungin sekä paikalliskulttuurin ja globalisaation välistä suhdetta. Niiden nykyinen kuva on Yhdysvallat. Kannattaa muistaa, että Lucretiuksen luonnonfilosofia, Ciceron humanismi ja Senecan stoalainen asenne syntyivät vastauksina sanottuun jännitteeseen. Ne ovat edelleen elinvoimaisia vastauksia täällä elomme teillä. Oliko yllättävää?

Vapaita vastauksia

2006-11-21T00:27:00.000+14:00

Vapaa-ajattelijat r.y. on avannut uskontoaiheisen vaalikoneen. En ole ehdokas, mutta pelaan aikani kuluksi trivial pursuittia.

Kysymykset:

1. Tuleeko evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon on julkisoikeudellinen erityisasema purkaa?Tilanne tulee säilyttää suunnilleen nykyisenä seuraavan vuosikymmenen ajan.Erityisasema tulee purkaa seuraavan vuosikymmenen aikana.En vastaa
2. Kantasi evankelis-luterilaisen kirkon yhteisövero-osuuteen ja hautaustoimeen?Nykyisen suuruinen vero-osuus tulee muuttaa suoraksi valtionavuksi.Ainoastaan hautaustoimen tappio tulee korvata suoralla valtionavulla.Hautaustoimi pitää siirtää kuntien tehtäväksi ja kirkon yhteisövero-osuus poistaaHautaustoimi tulee yksityistää ja kirkon yhteisövero-osuus poistaa.Hautaustoimi ja yhteisövero-osuus tulee säilyttää nykyisellään.En vastaa / Ei mikään edellisistä.
3. Uskontokunnilla on vihkimisoikeus, tuleeko tätä muuttaa?Vihkimisoikeus pitää ulottaa myös uskonnottomiin katsomusryhmiin.Kaikille riittää siviilivihkiminen, uskontokuntien omat seremoniat tulee erottaa virallisesta vihkimisestä.Nykyisiin vihkimisoikeuksiin ei tarvita muutoksia.En vastaa / Ei mikään edellisistä
4. Ns. Muhammed-pilakuvat julkaistiin Suomessakin. Tulisiko tämä sallia?Kyllä, julkaisua ei saa kieltää lailla.Ei, pilakuvien julkaisun pitäisi olla rangaistavaa.En vastaa / Ei mikään edellisistä.
5. Tulisiko poikien ympärileikkaus uskonnollisista syistä kieltää vai sallia?Ympärileikkaus tulee kieltää.Ympärileikkaus tulee sallia, mutta omalla kustannuksella.Ympärileikkaus tulee sallia ja maksaa valtion varoista.En vastaa / Ei mikään edellisistä.
6. Minkä ikäisen tulee saada itse päättää kuulumisestaan uskontokuntiin?Nykyinen 18 vuoden raja on hyvä.Ikärajaa tulee laskea esim. 15 vuoteen.En vastaa / Ei mikään edellisistä.
7. Mikä on kantasi peruskoulun ja lukion uskontojen ja ET:n opetukseen?Pitää siirtyä kaikille yhteiseen katsomusaineeseen.Peruskoulun ja lukion katsomusaineet voidaan lakkauttaa.Nykyinen järjestelmä tulee säilyttää.En vastaa / Ei mikään edellisistä.
8. Millaisista peruskoulun juhlista tulee saada vapautus katsomuksellisin syin?
Jos juhlaan kuuluu yksikin virsi.Jos esitetään Jeesuksen syntymäkuvaelma, mutta ei yksittäisen virren vuoksi.Ei minkään ohjelman seuraamisesta, mutta lasta ei saa pakottaa näyttelemään uskonnollisessa kuvaelmassa.Koulun juhliin ei tule kuulua virsiä tms. uskonnollisia osia.En vastaa / Ei mikään edellisistä.
9. Mikä on kantasi yleisradiolain mukaisiin kristillisiin jumalanpalveluksiin ja hartausohjelmiin?YLE:n tulee lähettää myös muiden uskontojen hartaus- ym. ohjelmia sekä uskonnottomien katsomusten erikoisohjelmia.Hartausohjelmat tulee poistaa laissa määrätyistä tehtävistä.Yleisradiolaki ja ohjelmakäytäntö tulee hartausohjelmien osalta säilyttää nykyisenä.En vastaa / Ei mikään edellisistä.
10. Tulisiko muslimeja varten olla erillisiä uimahallivuoroja miehille ja naisille?Kyllä.Ei.En vastaa / Ei mikään edellisistä.

Vastaukset:
1. En kannata muutoksia tässä asiassa. Kyseessä on käytännössä toimiva ratkaisu. Maassa jossa enemmistö kansalaisista on luterilaisia, järjestely toimii eräänlaisena laiskan tyypin mallina. Muut ratkaisut vain lisäisivät byrokratiaa. Ortodoksien määrä on Suomessa pieni, mutta kyseessä on historiallisesti tärkeä järjestely, joka koskee toista ekumeenisista vanhoista kirkoista. Ortodoksit ovat luterilaisten sisarkirkko, jolla tulee olla maassa perheenjäsenen oikeudet. Suomen asema kansainvälisesti uskontokysymyksen järjestämisen mallimaana heikentyisi huomattavasti, jos järjestelyihin tehtäisiin muutoksia. Siirtyisimme vapaakirkkonäkemyksen suuntaan. En kannata sitä enkä siihen liittyvää teologiaa.
2. Yhteisöveroon saattaa liittyä ongelmia, mutta ajatus jonka mukaan tämäkin asia siirtyisi kunnille, olisi nykyisessä kuntatalouden tilanteessa hyvin erikoinen. Jos hautaaminen olisi kuntien vastuulla, ne joutuisivat toteuttamaan sen ostopalveluna seurakunnilta. Yhteiskuntaa ei pidä monimutkaistaa, vaan ohjata rahankulkua suoraan. Lisäksi alalle saattaisi syntyä makaaberia bisnestä, jossa hautaamista kilpailutettaisiin. Luin äsken keskustelupalstalta kommentin, jonka mukaan kristityt tulisi haudata nukkekoteineen lähimpään hautaan. Ajattelin, että johan Joosef Arimatialainen teki sen, mutta miksi nukkekotien kanssa? Miten käy niiden kristittyjen kanssa, joilla ei ole nukkekotia? Haudataanko heidän kanssaan jokin muu lelu? Edelleen, miksi lähimpään hautaan? Eikö tästä voisi syntyä liiallista kristinuskon muistelemista? Nyt pohdin, mitä auttaisi, jos hautaajana olisi kunta?
3. Eräässä mielessä vihkiminen ja uskonnollinen seremonia ovat eri asioita jo nyt. Pappi siunaa avioliiton, joka on yhteiskunnallinen instituutio. Suurin osa ihmisistä tahtoo toimenpiteen yhtenä kappaleena, porukan kuljettaminen maistraatista kirkkoon vie bensaa ja ei ole ympäristöystävällistä.
4. Suomalaisessa yhteiskunnassa kannattaa puolustaa sananvapautta, mutta sananvapaus ei merkitse oikeutta herjata. Muhammed-pilakuvia ei tule levitellä.
5. Varsinainen eettinen ongelma on tyttöjen ympärileikkaus.
6. Nykyisin jo 12 vuotiasta kuunnellaan asiassa. 15 vuoden ikä voisi olla sopiva.
7. Suomi on viimeinen länsimaa, jossa opetetaan tieteellisen ateismin pohjalta syntynyttä oppiainetta. Euroopan pussinperäksi muodostumisen takia elämänkatsomustieto voitaisiin poistaa ja korvata filosofisen etiikan ja kulttuurientuntemuksen kursseilla. Uskontotunneille tulee olla vapaa pääsy oppilailla, jotka eivät ole annettavan uskonnonopetuksen taustalla olevan tunnustuksen jäseniä.
8. Antaisin vapautuksen oppilaalle tilaisuudesta, jossa veisataan virsi, virren veisaamisen ajaksi, mikäli hän osoittaisi sen vakaumuksensa vastaiseksi. Jeesuksen syntymäkuvaelma voidaan tulkita yleiseksi kulttuurikasvatukseksi oppilaille, jotka eivät ole kristittyjä. Mielestäni lasta ei saa pakottaa näyttelemään uskonnollisessa kuvaelmassa, kuten ei ylipäänsäkään saa pakottaa näyttelemään. Nykyisinhän uskonnonvapauslaki on aiheuttanut sekoilua. Kyseessä on kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin perustuva positiivinen vapaus, jonka mukaisesti henkilöllä on oikeus harjoittaa uskontoa. Sellaisena se Suomeenkin tuli 1920-luvulla, jolloin uskonnonvapauslain avulla järjestettiin muidenkin kuin luterilaisten ja ortodoksien oikeudet suomalaisessa yhteiskunnassa. Ketään ei saa pakottaa, mutta lain ja uskonnonvapauden idea ei ole ensisijaisesti vapaus uskonnosta. Istanbulissakaan ei peitetä moskeijaa verholla kun pari luterilaista turistia saapuu kaupunkiin. Miksi Suomessa pitäisi menetellä näin arvostettavien uskonnollisten vähemmistöjen takia?
9. Yleisradion hartausohjelman palvelevat pääasiassa niitä, jotka ovat estyneitä osallistumaan tilaisuuksiin paikan päällä. Sellaisina niillä on merkittävä yleisön enemmistöä koskeva palvelufunktio. Radion aamuhartaus on Yle ykkösen kuunnelluin ohjelma. Radiojumalanpalveluksia seurataan erittäin merkittävässä määrin. Muita hartausohjelmia voi puolestani olla, mutta niiden rahoittaminen yleisradion lupamaksuilla on ongelmallista, koska rahoittajien määrä on niin pieni.
10. Olisi hyvä, jos jokin uimahalli ottaisi tämän asian huomioon ja järjestäisi erilliset uimavuorot.

Kohta kalenteri vaihtuu

2006-11-20T02:20:00.000+14:00

Ensi viikolla, tuomiosunnuntain jälkeen, alkaa uuden kalenterin käyttö. Kirkkovuosi ei noudata normaalia vuoden kulkua, vaan alkaa ensimmäisestä adventista. Ensimmäinen adventti on kirkon uusi vuosi. Se viittaa yhtäältä suurimman juhlan, pääsiäisen, tapahtumiin, palmusunnuntaihin, jolloin Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemin kapeita kujia. Toisaalta se viittaa kristikunnan toiseksi suurimpaan juhlaan, jouluun, jolloin Jeesus syntyi Betlehemissa.
Sana adventti tulee latinankielen sanasta, adventus, joka on suomennettuna 'tuleminen'. Keskiajalla nyt käsillä olevaa ajankohtaa alettiin nimittää nimellä adventus Dominus, joka on suomeksi Herran tuleminen. Kirkkovuoden alku alkaa siis Jumalan tulemisen tunnelmasta. Kirkollisen kalenterin mukaan elämässä ei siis ole ensisijaista katsoa menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen.
Se, että elämä on kristillisen sanoman mukaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta merkitsee sitä, että jokainen adventti vapauttaa menneisyyden taakasta.
Se, että tulevaisuus on tärkeää, merkitsee myös sitä, että ihmisen onni ei muodostu menneisyyden kokemuksiin samaistumisesta. Elämän tarkoitus ei ole loisia siinä, mitä ennen oli, vaan on mahdollisuus elää tulevaisuutta kohti ja oikeus omiin kokemuksiin ja näkökulmiin.

Jos Jeesus olisi katsellut menneisyyteen ratsastaessaan Jerusalemiin, hän olisi toiminut sukunsa, Daavidin kuningashuoneen tavalla. Hän olisi pukeutunut kuninkaallisen vallan merkkeihin ja hänellä olisi ollut käytössään toisenlainen ajoneuvo kuin hänellä oli. Vaatimattomalla esille tulemisellaan aasin selässä hän osoitti, että tulevaisuudessa oleva valtakunta on menneisyydessä olleita ihmiskasvoisempi. Se on vapautunut menneisyyden taakasta ja ulkoisista vallan merkeistä. Se ei tuo mieleen niinkään Israelin suuruuden aikakautta ja kuningas Daavidia kuin pikemminkin Chaplinin kulkurin.
Tarkoitus ei ole nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta vilahduksenomaisesti asia käy mielessä.

On olennaista tietää, milloin on Septuagesimasunnuntai, esimerkiksi. Kuten eräskin maallikkosaarnaaja kerran totesi: Vanhassa testamentissa kiinnostavia on nimenomaisesti nuo sukuluettelot. Niitä lukiessa voi meditoida, mihin itse on luetteloitu.

Militia Christi

2006-11-19T01:15:00.000+14:00

Tämän sunnuntain Evankeliumi on Matt. 24: 36-44: Jeesus sanoi opetuslapsille: »Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista
Sotilaalliset tehtävät muodostuvat merkittävältä osaltaan valvomisesta. Ne muodostuvat maan rajojen valvomisesta merellä, maassa ja ilmassa. Ja ne muodostuvat fyysisestä valvomisesta. Ajatus, joka ensimmäisenä tulee mieleen omalta varusmiesajalta tai kertausharjoituksista, on se, että siellä valvottiin.
Kristillisessä perinteessä valveilla olemista ja kilvoittelua kuvataan eräistä toisista yhteyksistä kyseenalaiseksi ja pelottavaksi tulleella termillä pyhä sota. Pyhä sota, djihad, johon olemme tutustuneet terroristijärjestöjen ja maailmanpolitiikan niin sanotun pahan akselin tuhoamisen merkityksessä, on äärimmäisen pitkälle viety virhetulkinta juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille yhteisestä hengellisestä perinteestä. Tämän maailmanuskontojen yhteisen perinteen mukaan pyhä sota on hengellistä kamppailua omassa itsessä vallitsevia heikkouksia vastaan. Vanha testamentti korostaa, että olennaisinta on antautuminen Jumalan varaan.
Julius Wellhausen on lausunut: ”Sotaleiri oli kansakunnan kehto ja sen yhtenäisyyden todellinen paja. Se oli myös varhaisin pyhäkkö. Siellä oli Israel ja siellä oli Jahve.” Pitää paikkansa että Vanhassa testamentissa selostetut Israelin sodat olivat aitoja sotatoimia naapurikansoja vastaan. Ennen pitkää pyhän sodan käsite aiheutti kuitenkin paradoksin: sotiminen kävi mahdottomaksi, sillä pyhässä sodassa kansan tuli olla täysin passiivinen ja asettua Jumalan eteen odottamaan sitä, mitä Hän tekee. Esimerkiksi Toisessa Mooseksen kirjassa sanotaan: ”Älkää pelätkö, vaan pysykää paikoillanne, niin näette minkä avun Jahve teille tänä päivänä antaa…Jahve sotii teidän puolestanne. Olkaa te hiljaa!”(Ex 14:13-14).
On helppo nähdä, miten näistä ajatuksista kulkee yhteys kristillisen hengellisen elämän perinteeseen. Hiljentyminen, rukoileminen, Jumalan varaan asettuminen ovat ne keinot, joita se osoittaa sille, joka tahtoo pysyä valveilla. Ihmisen oma rooli on passiivinen. Pyhä sota ei siis ole aggressivista ja aktiivista hyökkäystä, vaan paikalleen jäämistä ja Jumalan odottamiseen suostumista.
John Bunyan kirjoitti teoksen nimeltä Pyhä Sota. Teos painettiin myös suomeksi , ja vanha käännös on kielellisesti nykyajan lukijan kannalta hieman huvittava. Bunyanin Pyhä Sota kertoo siitä, miten kaunis ja hienosti rakennettu kaupunki ja yhdyskunta nimeltä Ihmissielu tuli Diaboloksen valloittamaksi. Kaupungissa oli viisi porttia: Korva-, Silmä-, Suu-, Nenä- ja Tuntoportti. Diaboloksen joukkojen kapteeni Vastustus etsiytyi Korvaportille seuranaan apulaisensa Paha Epäröiminen. Siellä Vastustus puhalsi torveen keskustellakseen Ihmissielun edustajien kanssa. Paikalle ilmestyivät kaupungin edusmiehet, herra von Tahto ja herra von Viaton. Käytyään keskustelun Diaboloksen edustajien kanssa, Ihmissielun edustajat päästivät nämä kaupunkiin sisään. Keskustorilla Diabolos huudettiin yhdessä tuumiin johtajaksi.
Tultuaan johtoon Diabolos erotti ensimmäiseksi kaupungin virkamiehet herrat von Ymmärryksen ja von Omatunnon ja asetti herra von Tahdon lähimmäksi miehekseen. Tästedes herra von Tahtoa ei miellyttänyt mikään muu kuin Diaboloksen mieltymykset.
Herra von Tahdolla oli apulainen, jonka nimi oli herra Tunne. Hän oli sekä mielipiteiltään että käytökseltään turmeltunut. Hän oli naimisissa herra Mielen tyttären Lihallisen Himon kanssa, ja heillä oli monia lapsia, joista mainittakoon: Julkea, Rivo, Nuhteenvihaaja, Totuudenvihaaja, Hyvänhalveksija ja Kosto. He puolestaan saivat monta ilkeää vesaa.
Diabolos asetti muitakin mahtimiehiä, joista etevimmät olivat herrat Epäusko, Ylpeä, Kiroilija, Avionrikkoja, Kovasydäminen, Säälimätön, Raivokas, Valhe, Vääryydenpuolustaja, Väärärauha, Juoppous, Riitelijä ja Jumalankieltäjä, joka oli nuorin toveruksista.
Toisenlaisten sotajoukkojen johtaja Ruhtinas Immanuel ryhtyi kaupungin takaisinvaltaukseen. Sotatapahtumat ovat moninaiset. Monta pettymystä koettiin, joskin ilohuutokin voitiin kohottaa, esim. herra von Tahdosta tullessa vapaaherra. Senkin jälkeen kun kaupunki vallattiin takaisin, sen ympärillä oli Diaboloksen leirejä, joiden kanssa kahinoitiin jatkuvasti. Vihdoin Diaboloksen kätyrit tuomittiin Ihmissielun kaupunkia vastaan tehdyistä sotarikoksista ylimmässä mahdollisessa kansainvälisessä oikeusistuimessa.
Tehokas, herättelevä vertauskuva kuin varas yöllä ei tarkoita sitä, että Ihmisen Poika olisi yön tummien varjojen ruhtinas ja sielun varas. Päinvastoin, hän on päivän ruhtinas, joka jo nyt puolustaa meitä. Siksi Paavali, selittäessään päivän evankeliumitekstin ajatusta, saattoi kirjoittaa: ”Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo.. Jumala ei ole tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan vaan että pelastuisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa. Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne, ja niinhän te teettekin.”

Energiaa

2006-11-18T00:07:00.000+14:00

Ajankohtaisohjelmassa keskusteltiin biopolttoaineesta. Tuli esille, että
- bio ei ole sama kuin eko
- biopolttoainetta voidaan lisätä nykyisillä moottoreilla käyvien autojen bensaan noin 5-10 %
- biopolttoaine maksaa kuluttajalle hieman enemmän kuin tavallinen bensa
- puolitoista hehtaaria viljaa riittää tuottamaan perheen vuosittaisen polttoainetarpeen
- ruokapohjaiset ’ensimmäisen sukupolven’ biotehtaat ovat väistymässä toisen sukupolven tuotantolaitosten tieltä
Olin vuosituhannen alussa perustamassa pientä lämpöyhtiötä, joka tuottaa lämmön hakkeesta. Silloin moni sanoi, että olet hieman liian aikaisin liikenteessä, hakekattilat eivät ole kehittyneet vielä tasolle, jolla niiden tulisi olla.
En tiedä, mikä on tilanne nykyisin. Oma hankkeemme onnistui hyvin. Veikkaan, että nykyisin sanottaisiin hakekattiloiden olevan jo antiikkia ja että on tulossa toisen sukupolven puulämmitystä. Kaiken lisäksi puuta ei pitäisikään polttaa, koska päästöt eivät ole ympäristöystävällisiä.
Valtakunnallinen energiaratkaisu tuntuu liikkuvan hieman samanlaisessa tilanteessa. Ensimmäinen sukupolvi, jonka edustajia ei itse asiassa ole kuin pari tehdasta, on jo vanhentunut, ja toisen sukupolven kehittäminen vie aikaa.
Tosiasia on, että aina on menossa kehitysvaihe. Jossakin kehityksen vaiheessa päätös pitää joka tapauksessa tehdä. Jos sitoudumme nyt toiseen sukupolveen, se on antiikkia päivänä, jona se on pystytetty.
Kotitalouksien osalta ihmiset toteavat, että sähkö ja öljy on liian kallista, mutta kelläpä olisi aikaa hoitaa hakeruuvia. Helppo ja vähän siivousta edellyttävä on pelletti, mutta moni pelkää, että se monopolisoituu ja hinta nousee pilviin.
Itselläni on erinomaisia kokemuksia maalämmöstä. 15 vuotta sitten sanottiin, että maalämpöpumput eivät ole sillä tasolla, että niitä kannattaisi yksityisen ostaa kotiinsa. Ne, jotka silloin siirtyivät maalämpöön, todistavat toista.
Aurinkoenergiaan tässä pitäisi siirtyä ja nopeasti. Ongelmat liittyvät käsittääkseni varastoimiseen. Kun tähän energiamuotoon siirrytään, syntyy Saharan suunnalla vipinää ja uudet konfliktiasetelmat punotaan pystyyn.
Lohduksi niille, jotka puolustavat ydinvoiman turvallisuutta ja ympäristöystävällisyyttä, kerrottakoon että onnettomuuden todennäköisyys 1:1000 ei merkitse sitä, että todennäköisesti
kerran tuhannessa vuodessa tapahtuva onnettomuus tapahtuisi tuhannen vuoden päästä. Pitää paikkansa, että todennäköisyys onnettomuudelle on erittäin alhainen, mutta jos se sattuu, se voi sattua minuutin päästä.
Loviisan voimalassa olen käynyt kahdesti opastetulla esittelykierroksella. 1980-luvulla kerrottiin, että Tseljabinskissä on ihana yhteisö, joka varastoi jätettä. Ajattelin hiljaa mielessäni, että varmaan pianistitkin nelikätisiä. Kymmenen vuotta myöhemmin vein paikalle ympäristökurssin opiskelijoita teologisesta tiedekunnasta. Silloin oltiin tuosta asiasta hissunkissun.
Tsernobyl oli tietenkin ihan vaaraton. Itse uskon, että minulta kuoli koira. Ja moni hänen ystävistään. Olivat ulkona Tampereella kovassa sateessa jälkeenpäin merkittäviksi kerrottujen laskeumien aikana. Muutamien kuukausien jälkeen eivät enää olleet ulkona vaan tomuna metsän suojassa. Koiran nimi oli Stella, poikavuosieni tähti, joka tuikkii. Tieto kuolemasta tuli sopivasti ensimmäiselle alokasviikolle, tilaan, jossa ei saa itkeä. Menetin sydämeni silloin.
Sydämen menettämisestä on kertonut myös fyysikko Dyson, joka palveli ilmavoimissa Hiroshiman aikoihin. Kun hän paljon myöhemmin meni ikään kuin pyytääkseen anteeksi, hän saapui suuren kansanjuhlan keskelle eikä kenelläkään ollut aikaa hänen murheilleen. Oli menossa jalkapallo-ottelu Nagasagi vastaan Hiroshima.
Itärajan ydinvoimalat lienevät voimakkain argumentti ydinvoiman turvallisuudesta. Ne ovat Tsernobyl-tyyppisiä sotilasreaktoreita, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi pamahdella jatkuvasti. Silti ne toimivat. Kyse on hieman samanlaisesta asiasta kuin Teinosen vanhassa huomautuksessa: Suomen evankelis-luterilainen kirkko on aivan takuulla Jumalan ylläpitämä. Ellei olisi, se hajoaisi kahdessa viikossa.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 7: keinoleikit

2006-11-17T00:08:00.000+14:00

Ennen oli kireä pipo, ikkunat metsäänpäin ja puulelut.
Joulumarkkinoinnin alettua mieli havahtuu muutokseen tässäkin asiassa.
Nukeissa löytyy: Lotta juo maitoa ja sanoo ’mama’. Se nauraa ja jokeltaa ja sillä on ilmehtivät kasvot. Chou chou juttelee itsekseen ja reagoi puhumalla posken silitykseen. Baby Amore röyhtäisee ja itkee. Sillä on ilmeikkäät kasvot, silmät ja kasvojen iho liikkuvat ja sen vatsa kohoilee hengittäessä. Amazing Amanda tunnistaa äidin äänen. Se nauraa, puhuu, itkee, tunnistaa ajan, pyytään halaamaan ja näyttää tunteensa.
Faunakin on rikas. Koira nimeltä Samby kävelee, haukkuu, syö luuta ja istuu. Taikahevonen juo kaukalon tyhjäksi. Aristokateista tuttu Toulouse syö keksiä ja ääntelee tyytyväisenä. Kissa sihisee, kun sitä vetää hännästä ja kehrää, kun sitä silittää. Se tekee kepposia ja säihkyy iloa mitä enemmän sitä silittää.
Digipuolella jo antiikkia alkaa olla Tamagotshi, kellon näköinen ystävä, jossa on erilaisia nappeja. Napeista painamalla ystävä saa ravintoa, sen kakat korjataan, sen voi viedä lääkäriin ja sen kanssa voi pelata pelejä. Ystävä kasvaa, mutta jos et hoida sitä, se voi muuttua enkeliksi. Jos taas hoidat, se kasvaa aikuiseksi ja saa lapsia. Se voi olla myös infrapunalaitteen avulla yhteydessä toiseen samanlaiseen ja muodostaa yhteisön.
Uusiin leluihin sisältyy paljon viestejä semiootikoille. Vähemmän teoretisoivassa mielessä herää kysymyksiä aidon ja epäaidon ja luodun ja tehdyn välisestä suhteesta, jota ne hämärtävät. Elämme kulttuurissa, jossa nuken ja oikean lapsen välinen ero on umpeutumassa. Se mitä tämä aiheuttaa oikeille lapsille, jää nähtäväksi.
Samalla elämme kulttuurissa, joka kaipaa jonkinlaiseen maaseutumiljööseen. Ihan oikean näköiset kissat ja koirat ovat eläimiä lapsille, joilla ei ole mahdollisuutta oikeaan eläimeen. Elävänoloiset nuket synnyttävät epäaitoa ja samalla elävänoloiset eläimet vetävät takaisin kulttuuriin, jossa nukkien sijasta on ihmisiä. Leluihin kytkeytyy näin jännitteitä, joita on mielenkiintoista pohdiskella jouluostoksilla.
Jouluostoksia varten tehty listakin on jo moninaistunut. Listoja laaditaan uusien leluesitteiden ilmestyessä. Niistä yksi on osoitettu suoraan joulupukille ja toinen isille ja äidille. Isi jä äiti miettivät vastaanottamaansa toivomuslistaa ja pohdiskelevat, että jos sittenkin pussillinen käpyjä. Ne antaisivat mahdollisuuden mielikuvitukselle. Mutta kun kaikissa muissakin perheissä on, siis tämä mielikuvitukseton maailma, niin on se kai meilläkin oltava.

Kybällä

2006-11-16T00:07:00.000+14:00

Tosipaljo hei! Mä oon niinku sellane muutoksentekijä eli siis tjseinsmeikkeri. Mä tiedän, et poliitikot ja silleen on aika jämähtäneit, mut, toisaalt, niil on aika jännii juttui. Jos ne jaksais vain puolustaa tota suvaitsevaisuut, ja sitä mä niille opetan, nii maailma olis ainaki satamiljoonaa kertaa ihmisläheisempi. Hei haloo, eks yhteiskunta oo niinku ihmisten takii???!!!

Mä tiedän, et mediayhteiskunnas täytyy operoida niinku pittien kanssa. Mä pistän listan ja kato kohta mun frendit niinku yhtyy siihe. Mä en niinku oo kauheen varma, et mitä mä niinku ittekkään tota tarkotan, mut mun mielest elämäs on tosi tärkeetä, et mun frendit on niinku mun kaa kybällä näissä tosi tärkeis jutskissa ja et kaikki niinku KESKUSTELEE TOSI AVOIMESTI.

Hei otsaatsä koskaa ajatellut, että miten niinku ihmiset KÄRSII!!!!! Jos mä vaan saan tätä sanomaa levitettyy ja ku mä tartten jonkun pestinkin niinku jossain hallinnossa ja mieluummin kiitti kansainvälisest nii mä voin niinku auttaa. Kaikki kai tajuu, et ei tätä voi ilmaseks tehdä. Jonkun kirkonki esimerks pitäis tajuu et tuotteest, joka sillä on niinku Jumala, pitää maksaa, jos osaa ja jos on niinku ammattilainen, niinku huippu.

Okei, mä oon aika nöyrä ja mä tiedän, et mun pitää kehittyy, mut jos te maksatte mulle ton työnohjaajan ja mentorin ja jotain niinku muuta apuväkee, niin mä uskon, et mä pääsen syvemmälle ja mullon mesits. Jotku on sanonu, et tää psykojuttu ei oo niinku hyvä, mut ne ei kyllä tajuu. Mä haluun olla niinku läsnä ja silleen sinut sen kanssa mitä mä niinku oon.

Mä oon funtsinu näitä jutskii tosi paljo ja musta tuntuu et jotenki tarvittas tollane vaikuttajien vaihtamine ja päästää muutkin niinku vaikuttaa, erityisest meidät nelikymppiset. Pliis, antakaa hei edes niinku mahis älkääkä jääkö niihi niinku punkkereihi vaan ottakaa öböyf ool NYKYIHMISEN KOKEMUKSET niinku vakavasti, media, talous ja tolleen. Ja antakaa niinku ihmisten ajatella niinku omilla aivoillaan!!!! Hei tajuuttekste et mitä jotku niinku tässä maailmassa tekee ja mitä niinku silleen kulisseissa tapahtuu, joka hetki, joka ikinen yö kun te nukutte ja näätte jotain ihme unta niin kyl mä oon vähän silleen niinku järkyttyny...

Mä uskon, et jos mä oon väärässä, niin mä niinku saan anteeks, mikä on niinku tosi raju juttu mut mun mielestä tota nyt ois muutoksen aika eiks yeah. Ja mä takaan, että multa löytyy ystävyydes ja löytyy yhteistyös ja niinku avunannos löytyy.

Mä oon tavallinen ihminen ja tolleen katu-uskottava ja mä en oo syntyny mihinkää niinku valtaperheeseen mä luulen ja meidän äänellä pitäis olla enemmän tilaa, niinku verkossa niinku prosessissa. Hei yks tosi järki kansanedustaja puhu vähän niinku samaa. Et niinku yhteiskunnassaki on niitäki jotka tajuu, ne on tosi kovii talousmiehii ja niil ois kysyntää yksityiselläki puolella, mut ne vetää silti tätä.

Ja kyl mä uskon, et niinku noi hallintopamput ku väki ei osallistu ku yhteiskunta on niin jähmee nii kyl ne vähitellen tajuu et tää mesits mikä mulla ja meillä on niinku verkossaki ja mitä ei niinku tartte kannattaa jos ei voi sitä hyväksyy mut voi tulla niinku tukeen ja keskusteleen jutskista ja on niinku postmoderni ja kansainväline ja tosi freesi ja niinku tutkittu juttu, mä nimittäin valmistelen niinku mun väitöskirjaa ja oon lanseerannut tän uuden käsitteen nii kyl se niinku on se mitä me tarvitaa. No joo mun täytyy ny lopettaa ja mennä mut tosi kiva jos sä viittit lukee tän ja antaa sun aikaas emmä millään pahalla tää oli vaa yks tällane ja hymyillää ku niinku tavataa.

Tuntematon Augustinus

2006-11-15T00:03:00.000+14:00

Augustinuksen Tunnustukset on teos, jota luonnehditaan yleensä avoimeksi ikkunaksi antiikin ihmisen mieleen, ja Augustinus henkilö, jonka uskomme tuntevamme kenties parhaiten antiikin henkilöistä. Kuvaa on tarkentanut Augustinuksen ennen kuolemaansa tekemä selonteko Restractationes, jossa hän tilittää noin 90 kirjoittamansa kirjan sisällön ja korjaa niitä siten, että teos muodostuu toiseksi elämänkerraksi.
Katsomus on joutunut pyörteisiin sen jälkeen, kun Johannes Divjak löysi 1970-luvulla Marseillesista Augustinuksen kirjekokoelman, johon sisältyi kolmisenkymmentä ennen tuntematonta kirjettä ja vallankin sen jälkeen, kun Francois Dolbeau löysi Mainzista vuonna 1990 Augustinuksen 26 ennen tuntematonta saarnaa. Dolbeau luonnehti löytöään sanomalla, että oli kuin edessä olisi ollut äänite, joka tuo eläväksi kauan sitten kuolleen ystävän äänen.
Vuonna 2000 uudelleenjulkaisemansa standardielämäkerran Augustine of Hippo (University of California Press 1967) liitteessä Peter Brown luonnehtii kirjeiden ja saarnojen merkitystä siten, että kun hänelle aikaisemmin Augustinus oli ollut teologi ja ajattelija, hän tekee nyt tuttavuutta piispan ja hallintomiehen kanssa. Eräät historialliset yksityiskohdat saavat uutta valoa, ja Augustinuksen luonnekuva monipuolistuu.
James J. O'Donnell tarttuu uusiin ’fossiililöytöihin’ Brownia räväkämmin teoksessaan Augustine. Saint & Sinner. A New Biography (Profile Books 2005). Hänen näkökulmansa on se, että uusien lähteiden avulla koko Augustinus-kuva joutuu uuteen valoon. Lyhyesti: meitä on petetty. Augustinus jonka tunnemme Tunnustuksista, on Augustinuksen alter ego.
Augustinus kirjoitti tunnustukset 300-luvun lopulla tultuaan Hippo Regiuksen piispaksi Pohjois-Afrikkaan. O'Donnellille kirja on puolustuskirjoitus, jossa Augustinus sanoutuu irti äitinsä donatolaisesta uskosta ja epäilyksistä, joiden mukaan hän olisi yhä manikeolainen eikä oikea kristitty.
Donatolainen kristinuskontulkinta oli ankara afrikkalainen teologinen suuntaus, joka hallitsi maanosan pohjoista osaa 300-luvulla. Se suhtautui torjuvasti luopioihin ja piti yllä kaikin puolin kovaa linjaa. Sitä vastaan kehkeytyi caecilianistiseksi kutsuttu uskontulkinnan muoto, se, mitä nykyisin olemme tottuneet nimittämään augustinolaiseksi armon teologiaksi. Manikeolaisuus oli eräänlaista kristinuskoa, jonka piirissä Augustinus vietti 9 vuotta elämästään. Karkeasti ilmaisten sen katsomukset olivat oman aikansa New Agea.
O'Donnellin mielestä Tunnustukset ei siis ole omaelämäkerta vaan kirkko- ja aatepoliittinen, ohjelmallinen kirja. Siksi emme tunne emmekä koskaan ole tunteneet Augustinusta, vaan olemme olleet sen armoilla, mitä hän itse on itsestään tahtonut kertoa.
Uudet löydöt, joiden lukutapaa Augustinus ei itse pääse määrittelemään, tekevät tunnetuksi 400-luvun Augustinuksen, joka niiden perusteella tunnetaan O'Donnellin mukaan paremmin kuin nuori Augustinus. Donnellin teos on yritys kuvata tämä paremmin tunnettu henkilö.
O'Donnell painottaa, että Augustinus rakensi omaa julkisuuskuvaansa huolella ja että tämä oli yksi hänen persoonaansa hallitseva piirre. Hän oli myös paradoksaalinen tapaus sikäli, että vaikka hänelle askeettinen luostariyhteisö oli ihanne, hän lienee ollut Rooman valtakunnassa ainoita henkilöitä, jotka olivat lain koskemattomissa. Augustinukselta tultiinkin hakemaan ratkaisua myös maallisen oikeudenkäytön kysymyksiin silloin, kun sen piirissä tehtyihin ratkaisuihin ei oltu tyytyväisiä. Askeetti Augustinukselle tuotiin ruoka työhuoneeseen, ja voi olla, että palveluskuntaan kuului myös orjia.
Augustinus oli ajan mahtimies, joka 400-luvun alussa Karthagossa pidetyssä kokouksessa voitti taistelun afrikkalaisesta kristinuskon standarditulkinnasta. Hän aiheutti myös vaikeasti selitettäviä keskusteluja. Pelagius oli löytänyt oppinsa Augustinuksen nuoruudenteoksista, mutta joutui hämmästymään sitä, että vanha Augustinus ei voinut hyväksyä hänen näkemyksiään. Aloittelevia Augustinusharrastajia usein ihmetyttääkin se, että Augustinus opettaa vapaata tahtoa toisaalla ja myöhemmin kieltää sen. Augustinuksen tahdonteorian muodostamisessa myös puhtaasti historiallisilla ja valtapoliittisilla kysymyksillä voi olla oma osansa.
O'Donnell ei ole kuka tahansa. Hän on Washingtonissa (DC) Georgetownin klassisten kielten professori ja hän on toiminut Amerikan filologisen seuran puheenjohtajana. Hän avasi aikoinaan Augustinuksen kotisivut, jotka ovat ilmeisesti ensimmäiset pyhimyksen kotisivut internetissä. Hänen julkaisuihinsa sisältyvät monografiat Cassiodoruksesta ja Boethiuksesta sekä erityisesti laaja Augustinuksen Tunnustusten kommentoitu editio. Hänen tavassaan kuvata Augustinusta on heijastus amerikkalaisen julkkiskulttuurin luonnetta ja tämä luo teokseen hieman anakronistisen leiman. Seppo Antero Teinonen totesi, että englanti on sellainen bisnesmiesten kieli. Oma tähän liittyvä lukukokemukseni vihjaa, että siinä maassa kaikki muuttuu vaalikampanjaksi.

002 suuresa maailmasa

2006-11-14T00:11:00.000+14:00

Kuvassa näemme Kiinan keisarin hallin lähellä maailman keskipistettä. Kielletyssä kaupungissa voi kulkea korvillaan luurit, joissa Roger Moore selostaa tilannetta.
Oma Bond-yhteyteni liittyy Antwerpenin yliopiston ravintolaan, jonka kassassa koodini on 002. Siitä tuli mieleen, että vaikka olisikin harjoittanut niin pehmopäisten asioiden tutkimusta kuin vaikkatunteiden, on henkilö saattanut kulkeutua tutkimusmatkoille, jotka ovat ylen ihmeellisiä, ainakin omasta mielestä.
Yksi sellainen oli Pietarin Smolnassa, joka ennen oli tyttökoulu, sitten Leninin päämaja ja myöhemmin valtionyliopiston laitos.
Siellä järjestettiin pari vuotta sitten konferenssi, johon osallistui noin 100 tutkijaa Moskovasta ja Pietarista sekä kolme tyyppiä Suuriruhtinaskunnan puolelta.
Tilaisuudessa näyteltiin sellainenkin näytelmä, että tiedeyhteisö antoi lausunnon. Yksi istui edessä ja kirjoitti suuren härdellin keskellä. Härdelli syntyi siitä, että muut huusivat.
Lopuksi yksituumaisesti ja suuren innon vallitessa todettiin, että tämä toimitetaan maan kaikkiin lehtiin. Minunkin nimeni kuulemma laitettiin lausunnon alle, vaikka kukaan ei lupaa kysynytkään. Riitti, että oli paikalla. Terveisin Venäjän tiedeyhteisö.
Paripäiväisen kokouksen päätteeksi menimme suomalaisporukalla Kazanin tuomiokirkon edessä sijaitsevaan ravintolaan syömään pitsaa. Ravintolan vieressä on muuten Pieni Akatemiasali, jossa voi kuunnella käytännössä ilmaiseksi tasokasta musiikkia, mikäli näkee sen vaivan, että esiintyy keuhkoparantolasta kotiutuneena kirjailijana eikä kaviaarinmyyjien länsikohteena.
Seurueessa oleva emeritus kertoi olleensa Kuubassa kokouksessa. Olivat kaverin kanssa sopineet, että uimarannalla toinen vahtii toisen vaatteita kun tämä ui. Ei ollut onnistunut.
Ensin oli uimarannalta pitänyt ajaa 100 kilometriä hotelliin pelkissä uikkareissa. Viiden tähden hotellin aulasta sankarimme oli marssinut napa paljaana sisälle.
Tilasi rahaa ja passin Suomesta ja lainasi sen verran paikallista valuuttaa, että sai t-paidan.
Parin päivän kuluttua rahat tulivat mutta ei passi.
Onneksi kaupungissa sattui olemaan Ruotsin suurlähetystö. Sieltä tutkimusmatkailijamme sai diplomaattipassin ja lensi sen turvin kotisuomeen.
Juttua olisi jatkunut, mutta huomasimme, että kello on puoli ja tasalta lähtee iltajuna Suomeen. Hokasimme Kazanin edestä Volgan, jonka katolla luki että taksi. Teimme tarjouksen, että aja niin kuin Raskolnikov jotta ehdimme tässä ruuhkassa nuo kilometrit. Hinnaksi sovittiin venäläisen professorin kuukausipalkka. Pakoputkeen huusimme: suomalaaset tuloo, josta Volga tietysti kurahti vauhtiin.
Sitten mentiin.
Volga oli Volga normaalein herkuin.
Se huusi ja kirskui mutta kulki lujaa.
Väärään menosuuntaan, tietenkin. Päin punaisia, tietenkin. Myös jalkakäytävällä ja raitiovaunukiskoilla.
Vanhan Suomen aseman kongista se lensi junan eteen.
Konduktööri tuli avaamaan oven ja totesi, että herroillahan on tässä vielä pari minuuttia aikaa.

Muistibachit

2006-11-13T05:55:00.000+14:00

J. S. Bach sävelsi niin paljon, että kyseessä oli musiikkia valmistava tuotantolaitos pikemminkin kuin elävä ihminen. Bachin musiikista pitävät erityisesti lapset, joille hänen musiikkinsa muistuttaa elektronisia pelejä. Se on nopeaa, vivahteikasta ja älykästä. Amerikassa miestä kutsutaan nimellä Tjousan Sebäästian Bäts ja kiinnitetään hänen digiominaisuuksiinsa huomiota. On muun muassa cd nimeltä Beatles goes Baroque, jossa Bätsin ja eräiden aikalaisten nämä ominaisuudet ovat esillä. Bachin musiikkiin sisältyy kuitenkin myös sama elementti kuin Mozartin teoksiin, kummallinen kauneus.

Joidenkin ihmisten omaksumiskyky tuo mieleen Bachin.

Virolainen kieli- ja raamattutieteilijä Uku Masing oli yksi sellainen. Hän oli ennen toista maailmansotaan Saksassa koulutettu tartolainen, jota on luonnehdittu Viron Kierkegaardiksi. Hänen ajattelunsa irtaantui saksalaisesta systeemistä ja merkitsi hyppyä pimeyteen.

Masingin väitetään taitaneen 70 kieltä. Esimerkiksi vuoden kestänyt luentosarja heprean aalefista, tuon kielen ensimmäisestä aakkosesta, oli kuulemma ollut ratkiriemukas ja perin mieltä kiinnittävä.

Suomessa Seppo A. Teinonen oli kielinero. Häneltä uuden kielen opetteleminen vaativaan käyttökuntoon vei kolme kuukautta. Teinosella oli menetelmä, jolla tämä oli toteutettavissa. Mikäli henkilö ei elättänyt itseään yövartijana, tämän tuli herätä aamuneljältä ja opiskella kahdeksaan. Kun ensimmäisen kuukauden aikana oli tankannut kielioppia ja sanakirjaa, saattoi toisen kuukauden alussa tarttua jo kirjallisuuteen. Yhdeksi tavaksi opetella uutta kieltä Teinonen tarjosi vieraskielisen Raamatun lukemista yhden luvun verran päivässä.

Kokouksessa Teinonen saattoi nukkua, mutta hypätä virkkuna kommentoimaan unenaikaista esitelmöitsijää. Joku ujompi ylioppilas saattoi hieman loukkaantuakin, kun professori oli kuorsannut koko seminaarin ja lopuksi herännyt sanoen: hyvä siitä tulee.

Aimo Murtonen eteni metsätyömiespohjalta Australiaan professoriksi. Kerrotaan tällaisia: Murtonen oli saanut täydet pisteet saksan kirjallisesta esittämisestä, mutta suullisessa tentissä meni sanattomaksi. Ihmeteltäessä asiaa Murtonen totesi: "Olen lukenut tätä kieltä vasta viikon. Tarvitsen vielä toisen suullisen ilmaisun hallitsemiseksi." Kun se myönnettiin, Murtonen tuli ja sai täydet pisteet myös suullisesta kokeesta.

Kerran Murtonen nähtiin Helsingin yliopiston kirjastossa nenä kiinni kirjassa. Ohikulkeva kysymään, että mitäpäs luet. Murtonen kertoi, että nuolenpääkirjoitusta. Mutta siinähän on kymmeniä tuhansia merkkejä, tiedustelija kauhistui. Entä sitten, vastasi Murtonen.

Sitten on toisenkinlaisia kielenopiskelijoita. Eräässä helsinkiläisessä ylioppilaskodissa, jonka useat opiskelijat pitivät päämääränään kappalaisen paikkaa maaseudulla, vaikutti ryhmä asiaan hiukkasen syvemmin perehtyneitä hepreanopiskelijoita, jotka kuluttivat pelkästään alkeiskurssiin useamman vuoden huolellisuuttaan. Ryhmä alkoi nimittää itseään giimelkerhoksi. Noin kymmenennellä tenttikerralla eräältä giimelkerhon jäseneltä tiedusteltiin, mikähän kirjain tentaattorin taululle piirtämä kirjain on. Aalef, vastasi giimeliläinen toivorikkaasti. Ei ole, vaan beeta, mutta olkoon 1-, lausui tentaattori ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ehkä tuleva kappalainen olisi aivan hyvä kappalainen osaamatta hepreaa, vaikka se voitaisiinkin lukea hänelle myöhemmin virkauralla ansioksi.

Nykyisistä professoreista ainakin Simo Knuuttilalla on hyvä muisti. Puhuessaan Aristoteleesta hän kertoo kirjallisuusviitteen muistinvaraisesti tyyliin Nikomakhoksen etiikan kolmannen kirjan toisessa luvussa Aristoteles väittää, että... Kun hänen kanssaan keskustelee, hän saattaa todeta, että 80-luvulla tekemäsi gradun sivulla 70 oli sellainen ja sellainen juttu. Se oli kiinnostava. Termillä kiinnostava Knuuttila tarkoittaa muuta kuin Teinonen, jolle jonkin oleminen kiinnostavaa sisälsi riemukasta ivaa. Aivan kuten väite, jonka mukaan Kannaksen keskitys oli ollut nuorelle miehelle yhtä juhlaa.

Isänpäivä

2006-11-12T00:55:00.000+14:00

Sellainen käsitys ja katselma vallitsee tämän kirjoituspöydän äärellä, että isänpäivä on amerikkalainen keksintö, mutta alunperin se oli vappu, keskiajalla.

Vapun suojeluspyhimys on Walburg mutta myös ja ennenkaikkea Joosef, Jeesuksen isä. Keskiajalla vappu oli karnevaali, jossa aisankannattaja Joosef sai pitkän nenän - siitä vappunaamari. Kun nykyisin katselee vappuisin hiljaisia isiä ihanien vaimojensa ja lastensa riekkuessa torvineen, nenineen ja noitahattuineen, huomaa, että keskiaikainen kuvio on säilyttänyt elinvoimaisuutensa aina näihin päiviin asti. Isän paikka on kentän laidalla, ei itse pelissä. Tosin väittävät, että aivan viimeaikaiset isät ovat erilaisia.

Amerikkalaisena isänpäivänä isälle näytetään pitkää nenää ostamalla tälle kravatti, partavettä, sotaromaani tai tossut.

Isänpäivän saarnatekstiksi määrätään Matteuksen evankeliumin 6. luku: "Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

Se on sopiva teksti päättämään viikon, jolloin aneet ja se, että pitääkö ihmiset hirttää kunnes kuolevat, on mietityttänyt.

En usko, että teksti sisältää syy-seuraus -mekanismin tai loogisen muodon jos p niin q. Anteeksianto on yhtäläinen, ja aito anteeksianto perustuu käsitykseen ja/tai kokemukseen elämän perimmäisestä luonteesta.

Se on loppujen lopuksi vaikeampaa kuin ensisilmäykseltä näyttäisi: oivaltaa, kokea, tuntea, käsittää elämä anteeksiannon värjäämäksi. Sillä on niin paljon sitä, mikä ei tunnu ansaitsevan anteeksiantoa.

Mittasuhteistakin siinä lie kysymys. Lapsille opetetaan mittasuhteita siten, että kuvittele maapallon olevan neulanpää ja Auringon iso pallo. Niiden välinen etäisyys on tästä kylälle. Kun anteeksianto asetetaan Taivaallisen Isän anteeksiannon yhteyteen, syntyy käsittämättömiä mittasuhteita, joilla yksittäisten tekojen merkitystä mitataan.

Tästä keuhkotaan

2006-11-11T00:54:00.000+14:00

Oikeudenmukaisuus on ensisijaisesti yhteisöllinen asia. Oikeudenmukaisuus palvelee kaikkien yhteistä etua, vaikka sitä sovelletaankin yksilöihin.
Oikeudenmukaisuus on yhdenvertaisuutta ja sitä, että saa ansionsa mukaan.
Oikeudenmukaisuus on yhtäältä sitä, että yhteiset asiat jaetaan tasapuolisesti - jos esimerkiksi usealla henkilöllä on yhteinen leipä, kullekin tulee antaa samankokoinen pala siitä.
Oikeudenmukaisuus on toisaalta sitä, että sen avulla tasoitetaan ihmisten välistä eriarvoisuutta - jos usealla henkilöllä on yhteinen leipä ja henkilöistä jollakin on isompi nälkä kuin muilla, niiden, jotka ovat vähemmän nälissään, tulee antaa omastaan sille, jolla on nälkä.
Oikeudenmukaisuudessa tasavertaisuutta tärkeämpää on yhdenvertaisuus - ketä tahansa nälkäistä tulee kohdella leivän jakamisessa siten, että vähemmän nälkäiset antavat hänelle omastaan.
Oikeudenmukaisuus on sitä, että kukin saa ansionsa mukaan ja sen, mikä hänelle kuuluu - jos usealla henkilöllä on yhteinen leipä, jonka hankkimiseksi vain osa henkilöistä on tehnyt työtä, työtä tehneillä tulee olla enemmän sananvaltaa leivän jakamisen suhteen kuin niillä, jotka eivät ole tehneet leivän eteen työtä.
On totta, että oikeudenmukaisuus merkitsee joskus sitä, että kaikki saavat samat asiat.
On totta, että oikeudenmukaisuus merkitsee edellistä useammin sitä, että kaikki eivät saa samoja asioita.
Oikeudenmukaisuutta ylläpidetään säännöin, sopimuksin ja lain avulla sekä näihin liittyvin kiitoksin, palkinnoin, moittein ja rangaistuksin.
Kiitokset ja palkinnot suurenevat, mikäli oikeudenmukaisuuden nähdään suurentuneen.
Moitteet ja rangaistukset suurenevat, mikäli oikeudenmukaisuuden nähdään vähentyneen.
Kiitosta ja moitetta annetaan kaikille samalla mittapuulla: sen mukaisesti, mitä henkilö on ansainnut.
Se, mitä henkilö on ansainnut määräytyy hänen käyttäytymisensä suhteesta oikeudenmukaisuuteen sekä hänen mahdollisuuksistaan (terveys, kehitysvaihe, taloudellinen ja sosiaalinen tilanne jne.) käyttäytyä oikeudenmukaisella tavalla.
Oikeudenmukaisuutta ei voi soveltaa ainoastaan ulkoaopittujen periaatteiden varassa. Ulkoaopitut periaatteet – esimerkiksi ”kaikille samaa”, ”on kohdeltava yhdenvertaisesti” ja ”kullekin ansionsa mukaisesti” – tulee tutkia tapauskohtaisesti.
Oikeudenmukaisuus vaatii harkinta-aikaa, mutta ajan myötä siitä tulee salamannopeaa. ”Mittaa tuhat kertaa, leikkaa kerran”, sanoo sananlasku.

Armotalous

2006-11-10T00:12:00.000+14:00

Mietittiin tässä oikein porukalla, että onko optio ane. No ei ole, mutta ajatukseen sisältyy metaforista voimaa, ja näiden ilmiöiden tarkasteleminen vertauskuvallisesti suhteessa toisiinsa tuntuu valaisevalta.

Myöhäiskeskiaikainen ane on anteeksianto eli indulgenssi, jonka voi ostaa hyvien tekojen ylijäämävarastosta. Takana on ajatus, jonka mukaan jotkut ihmiset ovat sankarillisia ja ylittävät hyvyydessä sen, mihin ihminen tavallisesti luonnollisin voimin yltää. Monet ihmiset eivät oikein saa minimiäkään täyteen. He voivat kuitenkin parantaa asemiaan ostamalla hyvien ihmisten ylimääräistä hyvyyttä itselleen. Saadulla rahalla aneenmyyjä voi rakentaa hienon armotalouden keskuskonttorin ja muuta mukavaa.

Optio on kannustin, jonka arvo riippuu markkinoista. Siihen ei ensisilmäykseltä liity ongelmia. Ongelmat liittyvät pikemminkin kasinotalouden luonteeseen ylipäänsä, siihen, että pörssi ei ole muusta maailmasta erillinen todellisuus

Monien omaksuman uskomuksen mukaisesti maailma menee parempaan suuntaan vapaan markkinatalouden myötä. Menestys tässä pelissä merkitsee menestystä myös hyväntekemisen markkinoilla.

Tätä voi perustellusti epäillä, koska on paljon esimerkkejä siitä, että maailma ei toimi niin kuin tässä uskomuksessa oletetaan.

Toiseksi, option arvon määrittävät markkinat, jotka liittyvät kulutukseen. Jotkut ajattelevat niin, että kuluttaja on suurin syyllinen koko touhusta, koska ostaa tuotteita, joiden tuottamistoiminta on pörssissä. Ajatus on sumutusta sikäli, että jos niin olisi, miksipä markkinointi olisi ensimmäisiä tehtäviä yrityksessä. Totta kai kyse on aktiivisesta kulutuksen manipuloimisesta eikä yritys voi vetäytyä vastuustaan sillä, että kuluttajat tahtovat tätä. Kyllä kyseessä on kahden kauppa – ja kolmannen korvapuusti.

Meillä kohua on herättänyt energiayhtiön optiot. Kyse on perustarpeesta, jonka hinnannousun uudet perusteet ilmoitetaan kvartaalittain yhtä varmasti kuin urheiluruutu. Aina löytyy jokin peruste nostaa hintoja, oli tilanne maailmalla ja maassa mikä olisikin. Valtio omistaa suuren osan tästä toiminnasta, eli siis käytännössä tukee tätä toimintaa.

Vaaleissa kyllä näytetään. Ja höpön löpön. Tuolle jutulle ei näytä kukaan eikä mikään mitään eikä missään.

Energiayhtiön menestys pörssissä johtuu siitä, että tavara käy kaupaksi ja ostajat ovat jatkuvan hinnannousun armoilla. Ei ihme, että sapettaa ja lujasti, ja tässä yhteydessä optioilla menestyvä koetaan jonkinlaiseksi loiseksi. Suuttumus hakee kohdettaan ja kulkee kuin ritsoilla ammuttu kivi ohi varsinaisen maalinsa, joka olisi tämä koko hela systeemi eikä joku vaivaiset 4 miljoonaa kuittaava pikkutekijä.

Pienemmillä optioilla olisi varmastikin helpompi hengittää. Ne eivät ole myöskään johtamisen näkökulmasta onnistuneesti mietittyjä viestejä. Arvostelutulvaa on niin paljon, ettei tässä ole syytä sitä lisätä. Luultavasti siitä suuri osa on paikallaan. Tarkoitan, että aina hämärtyy kun syyllinen liian helposti löytyy. Oikea suuttumuksen aihe on se, että minä - und kan nicht anderes - ja sinä maksamme takuut sille, että sijoittaja sijoittaa. Sen sivuvaikutuksena syntyvät myös mehevät optiot.

Optiot ja aneet liittyvät metaforisesti toisiinsa myös siten, että molemmat lupaavat rahan kautta syntyvää onnea.

Pitääköhän tuo juttu paikkansa? Eiköhän pelkästään yleinen mielipide ole pitänyt huolta siitä, että monet optioillaan rikastuneet eivät saavuta onnea.

Viimeaikaisista filosofianhistoriallisista tapahtumista tulee mieleen kaksi teemaan liittyvää juttua. Tullessaan ensimmäisestä maailmansodasta Ludwig Wittgenstein luopui perinnöstään sisarustensa hyväksi. Kyse ei ollut aivan pikkusummasta. Vuonna 1920 tehdyn arvion mukaan Wittgensteinin omaisuus oli 200 miljoonaa dollaria, siis henkilökohtainen omaisuus, jonka kaltaisen kuvittelemiseksi ei nykyisten optiomiljönäärien mielikuvitus ole kyllin rikas – siitäkin epiteetti ’pikkutekijä’. Ludwig Wittgensteinin mukaan tuollainenkin summa rahaa oli kuitenkin mitätön juttu verrattuna siihen, että ihmisen pitäisi selvitä maailmasta selväjärkisenä.

Myöhemmin Ludwig Wittgensteinin ensimmäisessä maailmansodassa kätensä menettänyt pianistiveli Paul osti osalla rahoista aneen, joka vastasi 2 % Itävallan silloisesta kultakannasta. Järjestely takasi maahan jääneille siskoille Helenelle ja Herminelle oikean rodun ja turvallisuuden. Ludwigkin kävi asiaa juuri saamansa Britannian passin turvin Berliinissä järjestelemässä. Kerrotaan että apua antoi Arthur Seyss-Inquart, paha mies, joka myöhemmin hirtettiin Nürnbergissä. Historian ivaa on, että hänet vanginneiden kanadalaisten upseerien joukossa oli John Stonborough, Ludwig Wittgensteinin sisaren Margareten poika.

Toinen filosofianhistoriaan liittyvä detour on se, että Wittgensteinia lujasti vastustaneen Karl Popperin opit, jotka puolustivat avointa yhteiskuntaa ja kansalaisvaikuttamista, antoivat mahdollisuuksia sovelluksille, jotka ovat niille varsin vieraita. Popper oli Margaret Thatcherin mielilukemista. George Soros sovelsi sijoituksissaan Popperin falsifikaatio-oppia ja sijoitti sinne, mikä oli kestänyt falsifikaation eli laman parhaiten, vakuutusyhtiöihin.

Mutta palatkaamme lopuksi alkuun. Jos uskomme, että kasinotalous tuottaa onnea, ilmestyy horisontista vaarallisen lähelle ajatus, että ane on kilowattitunnin hinta. Sikäli uskonpuhdistajat olivat oikeassa, että tällaisen uskomuksen ja siihen liittyvän emäkieron pelin syvällejuurtuneisuus on niin syvää, että kaikki muuttuu energiakysymykseksi. He katsoivat, että ainoa vastalääke on se, mihin Paavali viittasi termillä dynamis.

LISÄÄ KUVAA!!!: ITEbrändi sive et seu official self-portrait

2006-11-09T00:13:00.000+14:00

Kengät: Pispala
Sukat: Donnay
Kalsongit: Bodywear
Housut: Story
Avaimet: Abloy
Avaimenperä: Kiinteistömaailma
Purukumi: Jenkki Mint mix
Kynäveitsi: ei merkkituote
Preservatiivi: kiinalaisen vessavahdin tuputtama merkitön
Vyö: made in Italy
Puhelin: Nokia
Ase: heinähanko Fiskars
Paita: Hot’s Co
Pikkutakki: Luigi
Suurennuslasi: Waltex
Ajokortti: Suomi-Finland
Passi: European Union
Viisumi: Rossiiskaja federatija, United States of America
Varallisuus: Luottokunta
Jäsenetu: Osuuskauppa peeässä
Kirjasto: Helsingin yliopisto
Vip-lippu: Savo Games
Kirjailija-alennuskortti: Otava
Kelakortti: Kansaneläkelaitos
Matkavakuutus: Eurooppalainen
Jäsenkortti: Tieteentekijöiden liitto
Kalenteri: Akava
Käyntikortti: Enkelparventie
Kertalippu: Helsingin kaupungin liikennelaitos – Raitioliikenne
Kravatti: Everwin
Kello: Kauppalehden kolmen kuukauden tilaajaetu
Ulkotakki: Clique
Hampaat ja hiukset: omat
Silmälasit: Titanium
Ajatus: Blackwell
Hattu: Salon
Käyttötarkoitus: nolot tilanteet
Sijainti: Siperian esikartano

Kirchberg

2006-11-08T00:13:00.000+14:00

Epäselväksi ja mustavalkoiseksi modifioimani kuva on otettu syksyllä 2005 Antwerpenissa. Kysymyspähkinä: Tunnista kuvasta tämän kirjoittaja, Mark Winn, Desiree Berendsen ja Robert Solomon?

Kaikki ovat ainakin pahanteossa eli filosofiaa harjoittamassa, joku kommentoi jonkun juttua. Taustalla on taulu, joka selvemmässä kuvassa osoittautuisi posteriksi, jonka olen kirjoittanut.

Hieman tuontapaisia tilanteita on monissa muissakin kokouksissa, joista tässä yhdestä:

Itävallan Ludwig Wittgenstein-seuran symposiumi on vakiintunut filosofisen maailman herättäjäjuhlat suuren puun alla. Paikalla on sadoittain filosofeja ympäri maailmaa, mukana myös terävin kärki.
Olisi kiva mennä katsomaan taas. Lähtisikö kukaan seuraksi? Ajan muutoksia ja kohtaisuuksia kuvaa ohjelma:
The 30th International Wittgenstein Symposium will be held in
Kirchberg am Wechsel, Lower Austria,Sunday, 5 August 2007 - Saturday, 11 August 2007
Its general theme will be:
Philosophy of the Information Society
Sections
1. Wittgenstein
2. Wittgenstein and the digital turn
3. Information science, text theory and hermeneutics in the digital context
4. Philosophy of media
5. Philosophy of the Internet
6. Ethics and political economy of the information societyWorkshop: Electronic philosophy resources and Open Source
Meillä oli Reksin kanssa paperit vuonna 1995 siellä. Kivaa oli ja vieläkin huimaa.
Meidät pistettiin nukkumaan yhden muorin yläkertaan parisänkyyn. Eivät kai järjestäjät olleet tunnistaneet suomalaisia nimiä ja kuvittelivat filosofikokoukseen saapuneeksi kuhertelevaksi pariskunnaksi, kele. Mutta koska oltiin saatu niin maar perusteellisesti yleissivistystä Mansessa, todettiin hoksaavina, että ainahan tästä voi siirtyä pipa päässä rotvallin reunalle.
Silloin oli aiheena kulttuuri, ja suurin stara paikalla oli Karl-Otto Apel. Stephen Toulmin oli siihen aikaan seuran presidentti, mutta nykyisin hän on jo vanha Elvis, joka käy kertomassa nyyhkytarinoita Tampereen filosofiatapahtumassa.
Päivät kestävät viikon, ja jos ilma suosii, voi aamusta iltaan kestävien main speakereiden ja sessioiden kuuntelun lisäksi istuskella terasseilla ja moikkailla viikossa yhteisöksi muodostuvan porukan jäseniä.
Mitähän Maggiekin nykyisin tekee? Satuimme istumaan illalla Landmajorin illallisilla hänen ja Lekka-Kowalikin kanssa samaan pöytään.
Maggie oli ollut Derek Jarmanin assistenttina, ja tietysti kehotin käymään myös Suomessa. Oli niin hullu, että etsiytyikin Tampereelle johonkin kulttuuriantropologien kokoukseen puhumaan. Vein Järvenpäässä Halosenniemeen, ja Maggie ihastui: Ihan kuin Jarmanilla!
Lekka-Kowalikille esittäydyin kuten hyviin tapoihin kuului ja hän pyysi toistamaan nimeni. Ai sä olet niitä, hän sanoi. Olin Barry Smithin assistenttina Lichtensteinissa. Sen vaimon nimi on Nenonen ja tällä isäsi maalauksia.
Pöydässä istui myös yksi neiti Nipponista, joka piti Husserlin ja Wittgensteinin yhtäläisyyksistä kiinnostavan paperin, mutta ei ehkä huomannut, että Wittgensteinille metakieli oli vieras toisin kuin Husserlille. Kiotossa on kiivasta alan tutkimusta.
Itämailta oli myös yksi Vietnamin kaveri, joka luki omana esitelmänään erään toisen veikon paperin kongressijulkaisusta. Tyyppi kysyi minulta, että mistä olet. Sanoin että Suomesta. Ihastui, hypähti miekkailuasentoon ja huudahti: ”Touche, dujuspiikrasa?”
Taksikuski kertoi isänsä olleen Wittgensteinin luokalla vieressä olevassa Trattenbachin kylässä. Oli ollut kuulemma täysi eläin opettajaksi. Wittgenstein kirjoitti Russelille, että tyypit täällä ovat syntisiä. Russell vastasi: kaikki ovat syntisiä. Wittgenstein jankutti: mutta trattenbachilaiset ovat syntisempiä kuin muut ihmiset.
Eräänä yönä pari krakovalaista jätkää vei meitä polskifiatilla yli vuorten ja rotkojen.
Silloin oli sota. Sarajevon tykkien pauke kiiri kanjonista. Paperini, jonka nimi oli Colours of Thought ja jota en suosittele luettavaksi, koska se on typerä ja huono ja tehty kertausharjoituksissa Niinisalossa kannon päässä yhden YK-majurin tsekattua kieltä, oli laitettu ohjelmassa sinne minne se kuuluikin, pahnanpohjimmaiseksi. En saanut kuitenkaan kunniaa olla last speaker, sillä juttuni jälkeen nousi myrsky ja tykkien äänet peittyivät kun Thor takoi.
Ainakin silloin kun kävin, koko tilaisuus alkoi M. A, Nummisen ja Pedro Hietasen videolla, jossa lauletaan Tractatuksen viimeistä lausetta. Muistelen, että tämä on perinne.
Laitoin johonkin kerran vahingossa Wittgenstein-lainaukseksi ”jos analysoimme lauseen mikä on, huomaamme, että subjekti on kysymyksen vastaus”. Nummiselta tuli erittäin ystävällinen kortti, että ei ole millään muotoa pahastunut, mutta kertoo ajatuksen olevan hänen. Kirjoitin kiitoskirjeen, mutta se hävisi johonkin. Lausun siis tässä kiitoksen. Olen ottanut sittemmin opikseni ja huomioon.

P.S.

Maxima mea culpa! Editoin tähän kirjoitukseen Hotaselta saamani opastuksen, jonka mukaan laulu sisältää termin jäsentää analysoimisen sijasta.

Hirteen

2006-11-07T00:07:00.000+14:00

Vastustan kuolemanrangaistusta, koska sen mukaan teon tuomittavuus riippuu tekijästä. Kun oikeusistuin ja valtio riistävät joltakulta hengen, tämä on kuolemanrangaistuksen hyväksyvän järjestelmän näkökulmasta hyväksyttävää, mutta kun yksityinen henkilö tai olosuhteiden muuttuessa ennen valtiollinen henkilö, joka on muuttunut yksityishenkilöksi, murhaa, tämä ei ole sallittua vaikka henkilö olisikin ollut murhatessaan samassa asemassa kuin murhaava oikeus.

On selvempää ajatella, että teko itse on väärin. Jos kuolemanrangaistus hyväksytään, hyväksytään murha, kunhan se vain tehdään oikein ja siististi. Tästä syystä tuomitulla on oikeus valittaa: en ole tehnyt mitään sellaista, mitä ette itse hyväksy, Jumala on suuri.

Hengen riistämisessä on kaksi poikkeusta: itsepuolustus ja vielä suuremman pahan välttäminen. Vaikka en kannata kuolemanrangaistusta, minusta ei ole miestä pasifistiksi, minkä tunnustan heikkoudeksi ja häpeäksi. Ciceron mukaan tyrannin saa tappaa. Tämä ei ole kuitenkaan rangaistus vaain eroonhankkiutuminen kun ei muuta keinoa ole.

Irakin sodan piti mukamas levittää demokratiaa. Sitä se ei ole tehnyt. Sen sijaan se on saattanut voittajaksi sen, mitä uskomme Saddamista. Murhata saa. Saddam voitti sodan.

Teon tekijälläkin on tietysti merkitystä. Mikko Yrjönsuuri esittää teoksessaan Rosvovaltion raunioilla (Gaudeamus 2003) oikeutetun sodan teorian analyysion ja päätyy tulemaan, että Tony Blair ja George W. Bush tulisi toimittaa Haagiin epäiltyinä sotaansyyllisiksi.

Silloin sivuaisimme eräitä oikeusfilosofisia ratkaisuja, jotka olivat Nürnbergin oikeudenkäynnin taustalla ja niiden seuraus.

Historiaa tutkinut juristi totesi asiaa häneltä tiedustellessani, että Nürnbergin syytettyjen valikointi oli ongelmallista ja monet tosirikolliset selvisivät Derkkulaan.

Se pitää paikkansa.

Mutta paradoksaalisesti, sen perusteella, mitä yllä sanoin kuolemantuomiosta, ainoa varsinainen tuomion saanut kiho oli Albert Speer. Muuthan tekivät asioita, joita oikeus ei pidä tuomittavana tekona oman esimerkkikäyttäytymisensä mukaisesti.

Speer soitti 1970-luvulla Gitta Serenylle puhelun, jota Sereny kammoksui: Enkös pärjännyt kuitenkin aika mukavasti. Olin Hitlerin varusteluministeri ja selvisin Spandausta.

Speer oli juonut liikaa. Kysymyksissä on sikäli perää, että hän oli ei vain ainoa natsi joka pyysi anteeksi vaan myös ainoa natsi, joka tuomittiin.
Speerin teos Kolmannessa Valtakunnassa on huikeaa luettavaa. Mies oli huippuosaaja ja kiinnostava tapaus, juuri sellainen, jonka mielellään kutsuisi iltateelle keskustelemaan Goethestä, Hannah Arendtin kuvaama kävelevä pahuuden banaliteetti, vaikka Arendtin idea liittyykin ensisijaisesti Eichmanniin, tuohon holokaustin kansliapäällikköön. Samalla Speer ei koskaan pääse muistoista vailla epäluoman brändiä. Sitä hän kai juopuneessa soitossaan koetti jankuttaa. Että enkös kuitenkin?

Saddam huusi: Jumala on suuri. Eläköön Irakin kansa. Sellaista ääntä lähtee teuraasta, jolle kerrotaan, että murhata saa. Voi voittajia!

James Bond painonvartijana

2006-11-06T01:21:00.000+14:00

Jukka Kemppisen blogissa on käyty pari päivää kiihkeätä keskustelua sielusta/mielestä ja terapioista. Filosofian ja psykologian historiaa on käyty läpi suuntaansa ja toiseenkin. Kommentit alkavat saavuttaa oppikirjan laajuuden.

Täältä Descartesin varjosta ei voi kuin todeta Ronald Reaganin tapaan, että James Bond on fiktiivinen hahmo, mutta jokaisen on alettava jostakin. Emme osaa paikallistaa sielua tai mieltä, mutta meillä on sisäisiä kokemuksia erilaisista asioista, ja asia vaikuttaa tärkeältä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana lähinnä angloamerikkalaisessa keskustelussa keskeisiä vaihtoehtoja ovat olleet eliminatiivinen materialismi, funktionalismi, instrumentalismi ja biologinen naturalismi.

Eliminatiivisen materialismin mukaan sielu on keskiaikainen uskomus. Eliminatiivinen materialismi myöntää tieteelliseksi tosiasiaksi, että mieltä ei voi redusoida aivotoimintoihin, mutta esittää tämän johtuvan siitä, että mitään mieltä ei ole olemassa.

Funktionalismin mukaan henkiset tilat luokitellaan niiden toiminnallisten roolien mukaan. Funktionalismi kuvaa erilaisia psyykkisiä lokeroita, joihin liittyy ulkomaailmasta tai muista systeemiin kuuluvista laatikoista tulevia syötteitä (input) ja näihin liittyviä lokeroiden ulossyötteitä (output). Esimerkkinä lokerosta on vaikkapa ilo. Osa funktionalismin lokeroista on analysoitu tasolle, jolla niiden neurologiset korrelaatit voidaan osoittaa (komputionalismi). Tämä koskee kuitenkin vain harvaa osaa lokeroista, itse asiassa isompien lokeroiden pikkupilkkeitä, joista voi pilkkiä hermosolujen mereen, vaikka se kokonaisuutena onkin mielen osalta jään peitossa.

Instrumentalistit ajattelevat, että sielulla tai mielellä viitataan älykkäästi käyttäytyviin systeemeihin. Termillä on käyttömerkitystä tieteellisen teorian muodostamisessa, mutta se ei viittaa mihinkään erillisiin ilmiöön tai yksikköön.

Biologinen naturalisti uskoo, että on olemassa todellisia henkisiä tiloja, jotka ovat biologisten (aivo)tilojen makro-ominaisuuksia.

Ota sitten tuosta selvää, mutta pitää paikkansa, että James Bond on otettava vakavasti myös tieteellisessä diskurssissa. Suomeksi: mielestä keskusteltaessa teemme oletuksia, joita emme voi osoittaa oikeiksi ja vaivumme fiktion tahi metafysiikan puolelle.

Mielen analyysi on tärkeä eräiden teknologisten sovellusten näkökulmasta, mutta se on erityisen tärkeä myös mielen hoidon kannalta. Jos emme oleta mielestä mitään, voi olla vaikea hoitaa mielen sairauksia, elämän painon liikalihavoitumista kokemuksissamme.

Tällä alueella tarjontaa on paljon. Demokritoksesta alkaen ajateltiin, että filosofia on eräänlaista terapiaa. Kuten Martha Nussbaum ja eräät muut ovat osoittaneet, antiikin filosofiakoulut olivat terapiasuuntauksia, joissa ajateltiin, että erityisesti uskomusten muodostamisella on merkitystä henkilön psykofyysiselle terveydelle. Kun uskomuksia manipuloidaan, manipuloidaan henkilön terveyttä ja sairautta.

Stoalaiset opettivat, että usko olevasi maailmanjärjen osa niin hyvin menee. Älä usko kontingentteihin asioihin, vaan ole heräteostoksien suhteen apaattinen.

Epikurolaiset uskoivat, että vain uskomukset, joihin ei liity kärsimystä, tulee omaksua. Koska maailma on suurimmaksi osaksi kärsimystä sisältävä, ole askeettinen.

Aristoteles opetti uskomaan riittävän monipuolisesti. Jos menet jumiin, tee muuta.

Skeptikot opettivat, että älä usko mihinkään, niin päänvaiva väistyy.

Nämä ovat pohjat. Myöhemmin on ollut monenlaista. Teologiasta tuli hengellistä lääketiedettä, jonka tavoitteena oli parantaa synnin sairaaksi tekemä henkilö.

Yhtenä sen perinnön edustajana mainittakoon Ignatios de Loyola, jonka Hengelliset harjoitukset ovat yksi ihmiskunnan kohtalonkirjoista.

Ignatioksen ohjelma on henkisen valmennuksen ohjelma, jonka eräät osat muistuttavat nykyisiä painonvartioiden opetuksia. Seuraa kaavakkeen avulla pahaa ajatusta ja sen vähenemistä mielestä.

Teoksen täydellinen nimi on HENGELLISIÄ HARJOITUKSIA itsensä voittamiseksi ja oman elämän järjestämiseksi, ettei sitä määräisi mikään epäjärjestyksen taipumus (Exercitia spiritualia)
Teos on julkaistu eri kielillä n. 5000 kertaa. Suomeksi sen on kääntänyt Seppo A. Teinonen.
Teos ei ole tieteellinen tutkielma, ei hartauskirja ei kaunokirjallinen tuote.
Sitä ei ole alun perin tarkoitettu luettavaksi vaan hengellisiä harjoituksia ohjaavan henkilön käsikirjaksi. Luonteeltaan se on rukouksen, mietiskelyn ja askeesin oppikirja
Sen tavoite on ihmisen päämäärän saavuttaminen eli Jumalan ylistäminen, kunnioittaminen ja palveleminen
Se rakentuu ohjeista ja harjoituksista neljälle viikolle.
Ohjeet:
1. Ruumiillisten harjoitusten lisäksi hengellisiä harjoituksia. Hengelliset harjoitukset ”sielun valmentamista ja valmistamista juurimaan itsestään kaikki epäjärjestyksen taipumukset…ja löytämään Jumalan tahto…”
2. Ohjaajan on kerrottava ohjattavalle historiallinen tapahtuma, jolloin hän pelkästään etenee kohdasta kohtaan. Kertomuksen merkityksen ymmärtäminen jää ohjattavan löydettäväksi.
3. Puhe Jumalan kanssa vaatii suurempaa kunnioitusta kuin ihmisten kanssa puhuminen
4. Harjoitukset kestävät neljä viikkoa. 1. Viikko: syntien tarkastelu; 2.viikko: Kristuksen elämä palmusunnuntain iltaan asti; 3. Viikko: Kristuksen kärsimys; 4. Viikko ylösnousemus ja taivaaseenastuminen.
5. Ohjattavalle on suureksi hyödyksi luovuttaa tahtonsa ja vapautensa Jumalalle
6. Mikäli ohjaaja huomaa, ettei harjoittelijan sielussa tapahdu liikahduksia, hänen on tarkistettava, suorittaako harjoittelija harjoituksia keskittyneesti.
7. Mikäli harjoittelijaa vaivaa lohduttomuus ja kiusaukset, ohjaajan tulee olla lempeä ja kärsivällinen
8. Ohjaaja voi keskustella henkien erottamisesta, mikäli ohjattava on kovin kiusattu
9. Mikäli ohjattava on liian kokematon, hänen kanssaan ei tule keskustella henkien erottamisesta
10. Mikäli harjoittelijaa vaivaa näennäisesti hyvä, hänen kanssaan tulee keskustella toisen harjoitusviikon asioista
11. Ensimmäisen viikon harjoituksia suorittavan ei ole hyvä edetä toiselle viikolle niiden kestäessä
12. Tunti päivässä riittää.
13. Lohduttoman tunti on pidempi kuin lohdutetun. On hyvä viipyä harjoituksessa hieman yli tunnin.
14. Mikäli harjoittelija etenee innostuneesti, ohjaajan on varoitettava tätä sitoutumasta mihinkään lupaukseen harkitsemattomasti.
15. Harjoitusten antaja ei saa taivuttaa suorittajaa mihinkään hengellisen sitoutumisen instituutioon.
16. Mikäli sielu on kiinnittynyt liikaa johonkin, olisi suotavaa, että se pyrkisi kiinnittymään kiinnittymisen kohteen vastakohtaan
17. Harjoitusten antajan ei tulisi kovasti kysellä harjoittelijan syntejä, vaan ymmärtää ne kysymättä
18. Harjoitukset tulee soveltaa henkilön edellytyksiin (ikä, koulutus, kokemus jne.)
19. Oppineiden, lahjakkaiden ja menestyneiden tulee harjoitella 1.5 tuntia päivässä.

Esimerkkinä harjoituksista otettakoon ensimmäisen viikon harjoitus, syntien mietiskely.
Harjoituksessa henkilö mietiskelee syntiä, jonka suhteen hän pyrkii oikaisemaan elämänsä
Lounaan jälkeen on merkittävä kaavion ensimmäiselle viivalle pisteitä sen mukaisesti, kuinka monta kertaa on langennut tiettyyn syntiin, illalla toiselle viivalle, kuinka monta kertaa langennut syntiin
Toisen viikon harjoituksena on paikan kompositio eli näyttämön rakentaminen. Ignatios oli tutustunut Firenzessä teatterin teoriaan ja ajatteli, että ihmisen mieli on näyttämö.
Ensimmäinen esiharjoitus: näyttämön rakentaminen. Mielikuvituksen silmin nähdään synagoogat, kaupungit ja linnat, joissa Herramme Kristus kulki saarnaten.
Ensimmäinen kohta: Asetan eteeni inhimillisen kuninkaan. Hänet on valinnut itse Jumala, meidän Herramme, jolle kaikki ruhtinaat ja kaikki kristityt ihmiset osoittavat kunnioitusta. Toinen: Nähdään, miten tämä kuningas puhuu kaikille omilleen sanoen: Tahtoni on, että uskottomien maa valloitetaan…
Toinen osa: Sovelletaan maallisen kuninkaan esimerkki Herraamme Jeesukseen Kristukseen
Toinen katselu: Syntymästä
Näyttämön rakentaminen: nähdään mielikuvituksen silmin tie Nasaretista Betlehemiin harkiten sen pituutta ja leveyttä ja onko se tie tasainen vai kulkeeko se halki laaksojen vai yli kukkuloiden. Samoin katsellaan syntymän paikkaa eli luolaa: kuinka suuri, kuinka pieni, kuinka matala, kuinka korkea se oli ja miten se oli varustettu.
Kemppisen blogissa viitataan vapaan tietosanakirjan Wikipedian listaan nykyisistä terapioista. Siitä näkee millainen etnoravintoloiden lista meille on tarjolla nykyisin:

* Acceptance and Commitment Therapy*

Adlerian therapy*

Analytical psychology*

Art Therapy*

Autogenic training*

Behavior therapy*

Biodynamic psychotherapy*

Bioenergetic analysis*

Bionomic psychotherapy*

Body Mind Psychotherapy*

Body-Oriented Psychotherapy*

Body psychotherapy*

Brief therapy*

Classical Adlerian Psychotherapy*

Client-centered psychotherapy/counselling*

Co-Counselling* Cognitive analytic psychotherapy*

Cognitive behavioural psychotherapy*

Concentrative movement therapy*

Contemplative Psychotherapy*

Conversational Model (The)*

Core Energetics*

Core process psychotherapy*

Daseins analytic psychotherapy*

Dance therapy*

Depth Psychology*

Developmental Needs Meeting Strategy*

Dialectical behavior therapy*

Dreamwork* Drama therapy*

Dyadic Developmental Psychotherapy (DDP)*

Emotional Freedom Techniques (EFT)*

Encounter groups*

Eye Movement Desensitisation and Reprocessing (EMDR)*

Existential therapy*

Expressive therapy*

Family systems therapy*

Feminist therapy*

Focusing*

Freudian psychotherapy*

Gestalt therapy*

Gestalt Theoretical Psychotherapy*

Group therapy*

Hakomi*

Holotropic Breathwork*

Humanistic psychology*

Human givens psychotherapy*

Hypnotherapy*

IBP Integrative Body Psychotherapy*

Integrative Psychotherapy*

Internal Family Systems Model*

Interpersonal therapy*

Jungian psychotherapy*

Lifespan Integration*

Logotherapy*

Mindfulness-based Cognitive Behaviour Therapy*

Method of Levels (MOL)*

The Moving Cycle*

Multicultural Counseling and Therapy (MCT)*

Multimodal Therapy*

Music therapy*

Narrative Therapy*

Neuro-linguistic programming (NLP)*

Object relations theory*

Orgonomy*

Pastoral counselling/therapy*

Personal construct psychology (PCP)*

Pesso Boyden System Psychomotor (PBSP)*

Play therapy*

Positive psychotherapy*

Postural Integration*

Primal integration*

Primal therapy*

Process Oriented Psychology*

Provocative Therapy*

Psychedelic psychotherapy*

Psychoanalysis*

Psychodrama*

Psychodynamic psychotherapy*

Psychological astrology*

Psycho-organic analysis*

Psychosynthesis*

Psychosystems Analysis*

Pulsing (bodywork)*

Radix therapy*

Rational emotive behavior therapy (REBT)*

Rebirthing-Breathwork*

Re-evaluation Counseling*

Relationship Counseling*

Reprogramming*

Reality therapy*

Reichian psychotherapy*

Person-centred (or Rogerian) psychotherapy*

Rolfing*

Rubenfeld Synergy*

Sensorimotor Psychotherapy*

Social Therapy*

Solution focused brief therapy*

Somatic Psychology*

Sophia analysis*

Self Relationship (or Sponsorship)*

Systemic Therapy*

Systematic desensitization*

SHEN Therapy*

T Groups* Transactional analysis (TA)*

Transpersonal psychology*

Twelve-step programs*

Unitive Psychotherapy*

Vegetotherapy

Uskonpuhdistus. Nyt!

2006-11-05T05:26:00.000+14:00

Kirkossa tänään vietettävä uskonpuhdistuksen muistopäivä viittaa tapahtumasarjaan, joka on niin moninainen, että herää kysymys, mistä siinä oli kysymys ja - onko sellaista ollut lainkaan.

Joku voisi tietysti sanoa, että 1517 Luther niminen augustinolaismunkki ja eksegetiikan professori sai kuulla aneista, joilla luvataan täydellinen anteeksiantamus. Hän nosti tästä metelin, joka johti hänen kirkonkiroukseen joutumiseensa.

Lutherin merkittävimmät esiintymiset uskonpuhdistuksen historiassa liittyvät 1520-luvun taitteeseen, ja sitten hän alkaa hävitä näyttämöltä. Esiin tulee monia henkilöitä, joista luterilaisten kannalta merkittävin on Melanchthon, tärkein luterilaisia tunnustuskirjoja kirjoittanut henkilö.

Historiallinen kuva on täyteläisempi, kun siihen liitetään Rooman ja siihen liitoksissa olevan keisarivaltion ja tämän vaaliruhtinaiden ja näiden hallinnoimien alueiden väliset suhteet, monenmonituiset taloudelliset kysymykset, aatehistorialliset muutokset jne. mutta se tarina on niin pitkä, että sen kertomiseen menisi 1000 sivua.

Ydin liittyy keskiajan ja uuden ajan murroksessa olemiseen ja siihen kysymykseen, onko kaikella hinta ja onko kaikki ostettavissa.

Uskonpuhdistus on joskus käsitetty siivousneuroosiksi, jossa jatkuvasti pyyhitään pölyjä ja tehdään milloin mitäkin liturgista tai teologista hienosäätöä. Siivousneuroosi muistuttaa sitä, mitä Luther sanoi virheellisesti skolastiikaksi. Iso osa uskonpuhdistuksen jälkiseurauksista on ollut tätä.

Tämän myötä suola on käynyt mauttomaksi eikä valo loista.

Suola saadaan ja valo alkaa loistaa, kun asetumme kodittomiksi murrosaikaan, joka ei löydä kotiaan sen paremmin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkään, vaikka on sieltä tullut ja tässä seisova ikään kuin ei muuta voisi.

Anekauppaa käydään edelleen ja pelastuksen markkinat ovat lujasti pystyssä. Docendi sunt christiani, opetettakoon kristityille, että Herra ja Mestari tahtoo koko elämämme olevan parannusta - omnem vitam fidelium paenitentiam esse voluit! Onnea et saa kullalla, et hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellä. Ota siis ristisi ja seuraa!

Lux aeterna

2006-11-04T00:12:00.000+14:00

Lux aeterna luceat eis, Domine,

cum sanctis tuis in aeternum,

quia pius es.

Requiem aternam dona eis, Domine;

et lux perpetua luceat eis.

Loistakoon hänelle ja pyhillesi

vanhurskaassa ikuisuudessa ikuinen valo, oi uskollinen Herra.

Anna hänelle ikuinen rauha

ja valosi loistakoon hänelle, oi Herra.

Terveisiä tutuille!

We'll meet again

I don't know where and when

But I know we'll meet again

Me muistamme ja ikuinen Muistaja muistaa ne, jotka ovat kokonaan kuolleet sielun ja ruumiin puolesta, mutta jotka ikuisuudessa kylpevät ikuisen Muistajan valossa. Siihen valoon kynttilämme liekki.

Dies irae

2006-11-03T00:18:00.000+14:00

Tuomas Celenolaisen tunnetun runon säkeet kuuluvat näin:

Dies Irae! dies illa

Solvet saeculum in favilla

Teste David cum Sibylla!

Vapaasti suomentaen:

Vihan päivä, tuomion päivä

polttava on tuhkaksi,

todistivat Daavid ja Sibylla

Runoa lukiessa mielessä soi Mozartin Requiem, joka on vaikuttavin versio teemasta. Samalla tajussa kaikuu kaukaisten tunteiden kumina verotietojen julkaisemisen yhteydessä.

En ole lainkaan, en lainkaan vakuuttunut siitä, tarvitseeko suomalainen yhteiskunta tällaista päivää. Olen pikemminkin taipuvainen ajattelemaan, että vain valtiollisen bisneksen palveluksessa olevien verotustiedot ansaitsevat julkista huomiota. Yksityisten ihmisten tulojen, omistuksen ja verojen julkaiseminen tulisi jättää heidän itsensä harkintaan, saatavillahan ne ovat verotoimistossa yhtä kaikki.

Suomessa on omaisuus- ja tuloerojen kasvua, joka on ongelmallinen asia niin sanotun hyvinvointivaltion näkökulmasta. Suhteellinen köyhyys on kasvussa. Jos valtio tukee toimintaa, joka lisää tätä kehitystä, sen tulee olla julkista.

Tosin tämäkin on ehkä naiivi ajatus. Kun asia joutuu julkisuuden valokeilaan, hetken iljetys paljastuu, mutta asiaan ei tule muutosta. Mitäpä tässä kammotuksessa pyöriskelemään, kun siitä ei mitään seuraa.

Moneen pikemminkin omin avoin taloudellisesti hyvään asemaan päässeen henkilön osalle lankeaa merkittävä veronmaksu ja vuosia jatkunut kiikunkaakun. Hyvä tai jopa merkittävän hyvä toimeentulo on saatu aikaiseksi kovalla työllä. Samalla on työllistetty suuri määrä ihmisiä ja viety isänmaan asiaa eteenpäin. Kyllä siitä sopii näille henkilöille maksaa. Mutta miksi heidän pitäisi maksaa vielä jonkinlaista yhteisöllistä veroa, joka suoritetaan kateellisten puheiden muodossa?

Verotustietojen julkaiseminen on moderni versio jalkapuusta. Yrittämistä pitäisi kannustaa, mutta epäilen suuresti, että tällaisella instituutiolla ei ole yrittämiseen kannustavia vaikutuksia.

Joskus Homeroskin nukahtaa. Suomessa on kansainvälisesti verraten säällinen lehdistö. Yhtenä päivänä vuodessa se kuitenkin kuin ammottavana kitana mölisee ja tukee yhteisöllistä tirkistelynhalua. Se on päivä, jolloin journalismi munaa itsensä täydellisesti.

Kiitos ei tuba majorille tässä muodossa! Arvoisat päätoimittajat, sen sijasta, että kerran vuodessa uitte kuin Roope Ankka toisten ihmisten rahoissa, hankkikaa itse itsellenne omaisuutta kun kerran pidätte sitä niin kiinnostavana ja tärkeänä asiana ja kootkaapa ensi vuonna toimituksenne yhteen ja verotietojen julkaisemisen sijasta veisatkaa keskenänne tuosta:

Vihan päivä kauhistava!

Sydänjuuret värähtää,

kun on kaikki katoava,

taivas, maa kun häviää.

Ihmiskunta peljästyy,

tuomari kun lähestyy.

Taivaan torvi äänen antaa

kaikuu kaikkeen maailmaan,

maankin alle kaiun kantaa,

kutsuu kuolleet haudoistaan

tuomiolle käskien

eteen Herran istuimen.

Siinä suuret, siinä pienet,

kaikki tarkoin tutkitaan.

Ihminen, ken ikään lienet,

silloin sinut tuomitaan.

Silloin kaikki löydetään,

sanat, teot kätköistään.

Näitä, Jeesus, muistaissani

vain se toivo lohduttaa,

näissä ahdistuksissani

sieluani virvoittaa,

että tulit päälle maan

tuomiosta auttamaan.

Jeesus, sinä tuskallasi

ostit minut vapaaksi.

Suo nyt olla seuraajasi,

jäsen sinun ruumiisi,

että kerran löytyisi

kirjastasi nimeni.

Kaikki mikä synnin tähden

karttuu täällä kanteeksi,

Kristus, kuolemasi tähden

nyt jo anna anteeksi.

Armahdithan ryövärin,

sulje armoon minutkin.

Ansioosi aina luottaa

anna minun poloisen.

Uhrikuolemasi tuottaa

täyden rauhan, autuuden.

Pelkäämättä olla saa

ken sen uskoo, omistaa.

Sinuun, Herra Jeesus, turvaan,

nyt jo sinun olla saan.

Niin en joudu joukkoon kurjaan,

jolta taivas suljetaan.

Armostasi autuuteen

minut kannat taivaaseen.

Tämä verotustieto on julkaistu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa ja sen numero on 158.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 6: Taiderobotti

2006-11-02T01:19:00.000+14:00

Opetusministeriö on asettanut innovaatioyliopiston yhdeksi kärkihankkeistaan. Olen aiemmin esitellyt tätä Yrjö Sotamaan ajatusta, jossa yhdistetään bisnes, tekniikka ja taide ja vallataan Aasian markkinoita. Seuraavassa kerron asian kodinteknisistä ulottuvuuksista sekä keksin yllättäviä asioita, joita tulevaisuudessa tullaan keksimään muuallakin. Kaltaiselleni linushenkiselle hakkerille asia sopii hyvin, sillä olen aikaisemmin usein nähnyt, kuinka sitä, joka ajatuksen varastaa piru rakastaa.

Kun luovaa taloutta kehitetään, kannattaa muistaa aiemmin referoimani Juntusen Eskon ajatus, joka vapaasti suomentaen on se, että kansainvälisillä nousevilla markkinoilla paska myy. Jos markkinoille tahdot käydä nyt, niin likaviemäriin peräti kyllästyt.

Niin yksinkertainen asia ei tietenkään ole, että mennään vaan messuille ja sanotaan, että tässäpä teille 5 paunaa aitoa suomalaista peetä, 5 euroa pauna, tehkääpä hyvin. Skeida tulee parfymoida. Tämä tarkoittaa sitä, että siihen pitää liittää aitouden vaikutelma ja viittaus johonkin todella huippulaatuiseen siten, ettei erityisesti kuluttaja, mutta ei liioin laatusertifikaatin myöntäjä voi millään muotoa osoittaa, että kyseessähän on silkka lantakasa.

Joka tämän ongelman ratkaisee, tulee menestymään luovan talouden massamarkkinoilla. Suomessa on menestytty aikaisemmin kyllä luovan talouden markkinoilla, mutta lähes kaikki maailman kentillä menestyneet kulttuurituotteemme ovat eräitä kirjallisuuden tapauksia kuten Arto Paasilinnan romaaneja lukuunottamatta hyvin rajatun ja valikoituneen, maksukykyisen eliitin ulottuville tulleita.

Glogalisaatiossa on kyse siitä, että kohderyhmäksi tulevat maksukyvyttömät massat, joille luovan talouden tuotteita on myytävä kuin kännyköitä.

Miten tämä tehdään?

Vastaus, ystäväin, on tuulessa: kehitetään robotti, joka jäljentää suomalaisen taiteen kultakauden teoksia. Suunnitellaan se sellaiseksi, että kyseessä ovat aidosti maalatut teokset, joissa siveltimenpainot ja öljyvärin määrä on tarkasti laskettu. Robotti voi olla kyborgi ja sille voidaan antaa jonkun tunnetun tekijän ulkonäkö, esimerkiksi Gallen-Kallelan, Edelfeltin tai Halosen. Kyborgista voidaan ottaa valokuva, joka myydään jäljennösten myötä ostajalle kyborgin signeerauksella oheistettuna. Tämä on tietysti oma pikku työnsä. Toinen työ on tehdä maalausohjelma, jolla taiderobotti toimii.

Suomalaisen taiteen kultakauden työt ovat kiistämättä ja epäilemättä huippulaatua, jota kuka tahansa mielellään pitäisi seinällään. Näin tuotteessa on parfyymi ja lanta kauas talikoitu.

Toisaalta yksikään taulu ei ole aito vaan robotin tekemä halpakopio, joskin kyllä maalattu.

Jos tähdätään Yhdysvaltoihin, myyntimenestys on pomminvarma. Jos myydään vaikkapa robotin maalaamia Sammon takomisia 100 dollarilla kappale vaikkapa 500 000 jenkkikotiin, on helppo laskea, millaisiin tuloihin ylletään. Samaa jäljennöstä voi myydä Aasian markkinoille 5 euron kappalehinnalla 30 miljoonalle ostajalle. Yksi taulu, Sammon taonta, tuottaa tässä huikeita summia.

Toinen robottiaihe: Ajetaan Sibeliuksen tuotanto älykkääseen sävellyskoneeseen ja käsketään sitä säveltää materiaalista 8. sinfonia. Tehdään jonkin verran asetuksia, muun muassa valitaan cantus firmukseksi Galen-Kallelan hautajaisiin sävelletty Surusoitto, joka Aino Sibeliuksen Joonas Kokkoselle kertoman mukaan on osa tuhottua 8. sinfoniaa.

Mikä sensaatio! Sibeliuksen 8. sinfonia ilmestyy 50 vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen ja yli 60 vuotta sen jälkeen, kun säveltäjä poltti sen Ainolan takassa.

Ja sitten levyttämään. Vänskä ja Lahden sibbesoundi levylle ja halpakopiot kaikkialle maailmaan myyntiin.

Muisto

2006-11-01T01:23:00.000+14:00

Vanhan ihmisen kuolemasta on tänään 10 vuotta. Ajattelen häntä ja muistelen.

Niinä kesinä sattui monta merkillistä asiaa. Leppäkertut miehittivät jokaisen kolon ja onkalon. Niitä oli järvenpinta täysi ja ne pistivät.

Vanha ihminen astui ampiaispesään ja makasi koko kesän tuvan hetekalla kuumeessa. Lääkärin mukaan seuraava pisto olisi tappava. Vanhus alkoi selittää, ettei hän enää seuraavana kesänä eläisi. Niin hän sanoi neljännesvuosisadan.

Merkillisintä kaikista oli kuitenkin muurahaisten sota. Talolta navetalle pienen juoksumatkan päässä oli Kivikkomäki, lähellä suurta latoa, josta isovelikertoi kirvestä heiluttaneen miehen juosseen peräänsä; hänellä oli näitä juttuja, kuten sekin, että Annankallion takana on kädetön, jalaton ja päätön mies, joka huutaa.

He kulkivat Kivikkomäestä joka päivä navetalle ja kauemmas Pynnänmäelle pysähtyvälle kauppa-autolle, sinne, missä sijaitsivat Mannerheimin mummon talon rauniot ja puutarhan jäänteet.

Kivikkomäen molemmin puolin oli muurahaispesät, suuren kuin Baabelin tornit, ja niissä ripeästi kulkevien kuusenneulasia kantavien tuhansien työläisten aherrus.

Kävi niin, että kahden pesän materiaalin hankinnan kulkureitit törmäsivät toisiinsa. Ja koska neulasia ei muka riittänyt molemmille, syttyi sota.

Lukemattomat muurahaiset ryntäsivät toistensa selkään, painivat ja purivat ja synnyttivät koko Kivikkomäen yli kuiskaavan kihinän. Raatojen määrä lisääntyi taistelu taistelulta eikä niitä ehditty korjata vaan ne jäivät makaamaan Kivikkomäen Auringon repimään savikkoon.

Vihdoin koko mäki oli mustana kuolleita muurahaisia. Pesät vaikuttivat elottomilta. Aurinko hehkui taivaalta, tie pölysi.

Ja sitten, kerran kesässä, he kokoontuivat päärakennukseen, kuin vanhat puut kaartaisivat hetkessä oksansa samaan suuntaan. Vanhusten uurteiset kasvot muistuttivat savea. He liikkuivat vaivalloisesti keppiensä varassa, tärisivät ja jorisivat valkeilla talonpoikaisrokokoosohvilla. Kaikki sanoivat toisilleen kädestä päivää.
"Kylläpäs sinä olet kasvanut...mutta...kukas sinä oletkaan?"

He kertasivat kuka on kenenkin sukulainen, missä vaikuttaa, mikä on virka ja titteli.

"Pieni persoonallisuus."

Joku nuoremmista on asettanut rinkelin varpaidensa väliin ja syö sitä keskittyneesti.

Joku on ratkaissut Kennedyn murhan.

Joku opettaa englantia sukuun naidulle irlantilaiselle.

Joku huomaa, että seurassa on kuvataiteilija. Hänen silmänsä harhailevat seinillä, löytävät vihdoin Edelfelt-jäljennöksen.

"Tiedätkös mitä nuo von Wrightin taulut nykyisin maksavat?"

Vanhan ihmisen suuriin ilmoituksiin kuului, että Viertolan pojatkin tulevat.

Nuoremmat odottivat kivojen leikkikavereiden saapumista, mutta pihaan porhalsikin auto, josta kömpi Kansallismuseo.

Eivät he todellisuudessa mitään vanhuksia silloin olleeet. Mulla alle kymmenvuotiaan silmin katsottuna neljäkymmenvuotiaskin on ikäloppu; hänestä on tullut jo kohtelias ja vakava ja arvokas, hänen otsallaan on ryppy ja hänen olemuksensa viestittää voimaa, joka tuntuu suuttumukselta.

Viertola oli Kiven Viertola, jonka toinen vanhan ihmisen sedistä oli ostanut Adlercreutzeilta. Sen salissa kasvavat kaiketi vieläkin Kiven aikaiset palmut, ja piuhalla lepää suuri bernhardilainen vartiopaikallaan.

"Eikös se ollut Aleksis Kiven veli se Viertolan postimies?"

Vanhempana, oikein vanhana vanhus istui viimeisen kerran samassa salissa, unessa. Se oli viimeinen kerta kun tavattiin. Viimeiset sanat.

"Ja me luutnantit nauroimme niin."

Mielipidetekniikkaa

2006-10-31T00:46:00.000+14:00

Pierre Bourdieu lausuu teoksessaan Vastatulet (Like 1999), että yhteiskuntatiede on muuttunut mielipidetekniikaksi, jonka syvällisyys muistuttaa vaalivalvojaisten selostamista.

Olen äreä herra siitä, että erilaisten mielipidekyselyiden perusteella tehdään ratkaisuja sen suhteen, mihin suuntaan tulisi lampsia. Tällainen merkitsee just nappiin mielipideteknokratiaa, joka vieraannuttaa julkisia instituutioita siitä, miten asiat todella ovat.

Se miten asiat todella ovat on yhtäältä vakiintunutta ja perinnäistä, turvallisuushakuista ja muutosta torjuvaa. Toisaalta se on aaltomaista kuin kvarkkien musta kiisseli.

Asiain todellisuus aaltoilee tuulen ja tilan mukaisesti eikä niiden ennustettavuus ole korkeata luokkaa.

Miten yksinäisen ihmisparan tulisi asemoida mielipiteitään, pidikkeitä, joilla mieli roikkuu maailmassa kuin laivan reunasta kiinni pitäen? Eikö olisi vallan hyvä, että mielipiteet seuraisivat moraalia? Mutta mitä on moraali? Immanuel Kant on todennut siihen suuntaan, että jos et tiedä, mitä ajattelisit, ajattele kuten kaikki muut.

Individualistinen ja yksilön arvoa korostava valtavirtaperinne on harhauttanut ajattelemaan, että meillä olisi runsaasti henkilökohtaisia mielipiteitä. Luultavasti suurin osa henkilökohtaisista mielipiteistämme seuraa yleistä ajatusta kuin susi laumaa. Kuten Stanislaw Jerzy Lec huomauttaa: "Rivistä nollia saa helposti ketjun."

Näyttää myös siltä, että asioiksi, joihin väitetään tärkeäksi ottaa kantaa, kohoavat usein kantaanottavan näkökulmasta niin periferiset kysymykset, että mielipiteen muodostamisen kiivaus ja kuumuus selittyy sillä, että asia ei kosketa henkilöä itseään. Meidän on helppo antautua sille, mikä ei haasta. Jos asia tulee lähelle, syntyy kuoreen vetäytymistä.

Suvaitsevaisuus on ollut viime vuosina muotina. Ja kukapa suvaitsevaisuutta vastustaisi? Mutta suvaitsevaisuus tahtoo kovin usein etsiytyä kohti teemoja, jotka ovat itsestä kaukana tai joilla ei ole kovinkaan merkittävää asemaa yhteisössä.

Kun suvaitsevaisuus ja konservatismi törmäävät, voi usein kysyä: onko nyt vapaampi hengittää tai menikö maailma pahemmaksi? Todellako?

Suvaitsevaisuus ja konservatismi ovat aineksia, joista mielipidetekniikka valmistaa pitsaa ja ihmisiä, joilla on sama pohja.

Suvaitsevaisuus on sitä, että suvaitsen jotakin. En siis itse harjoita, osallistu, kannata käsillä olevaa asiaa, mutta annan sille elintilaa, kunhan minun itseni ei pidä, siedän (tolerate).

Koska termi tuntuu hieman hierarkiselta ja herraskaiselta - suvaitsisiko herra tulla syömään? - ja suvaitsijan asemaa valtaistuimen näköiseksi kuvaavalta, voisi asennoitumisen nimen vaihtaa siksi mitä se usein on, piittaamattomuudeksi.

En suvaitse valkosipulia pitsassa vaan on hälläväliä, jos sitä on. Saa sitä laittaa.

Näillä huomautuksilla, jotka ovat yksipuolisia, myönnän, voi olla yhteytensä Bourdieun ideaan siitä, että uusliberalismi on vallankumoukseksi verhottua entisöimistä, jossa kaikkein konservatiivisimmat voimat nostavat päätään. Sen ajamisen keskeisin myytti on globalisaatio, joka merkitsee voimakkaimpien valtioiden vallan kasvua kaikkialla ja josta suurimman maksun maksavat eurooppalaiset työntekijät tuotannon siirtyessä halpatuotantomaihin. Asiaa suvaitaan ja parfymoidaan kielellisesti siten, että ei puhuta irtisanomisesta vaan keventämisestä ja sopeuttamisesta, joka palvelee pitkässä juoksussa yhteistä etua joka on mikä.

Suvaitsevaisuus sopii hyvin konservativismiin, sillä sillä jolla on, on varaa sietää kaikenlaista. Suvaitsevaisuuden ilmapiiriä on siksikin hyvä luoda, että omat toimet tulevat siinä suvaituiksi. Kunhan vain suuren enemmistön suvaitsevaisuus, kokemus itsestä arvovaltiaana, joka voi antaa suurpiirteisesti myöten, kanavoidaan teemoihin ja aiheisiin, joilla ei ole mitään merkitystä pörssissä.

On tietysti toisenkinlaista suvaitsevaisuutta. "Minä suvaitsen Leningradin filharmonikkoja", sanoi mummo Inkerinmaalla.

Istuu kuin maanantai

2006-10-30T01:57:00.000+14:00

Jos jollakulla on huono auto, on se epäilemättä maanantaikappale. Ja jos jonkun sanotaan istuvan kuin maanantai, merkitsee se toimetonna olemista.

Kauppojen jatkuvan aukiolon ja liiketointen vuorokaudettomuuden seurauksena vanhat sanonnat ovat ehkä jonkin verran anakronistisia suhteessa aikaamme, joka kehittyy koko ajan kuin maanantaimorsian.

Sanontojen tausta lienee siinä, että ennenaikaan maailmassa oli joillakin tapana juhlia viikonloppuna rutkasti ja palata maanantaina verstaalle vapajavin käsin. Istuu kuin maanantai oli sitä, että tuli käydä jakkaralle ja pyyhkiä hikeä otsalta, puhaltaa hiukkasen.

Maanantailla on kuitenkin vieläkin huikeampi kulttuurihistoriansa, sillä vanhassa juutalaisuudessa se on paastopäivä.

Kristinuskossa maanantai seuraa ylösnousemuksen sunnuntaita, jonka jälkeen uuteen verrantoon asemoidut Israelin miehet eivät voi kuin seistä toljottaa ja tehdä sekundaa. Mitäs siinä tuijotatte, kysyy enkeli, joka ja jonka kaltaiset ovat itäisessä kristinuskossa maanantain aihe.

Pidetään sitä Pyhän Kolminaisuuden päivänäkin. Jos istut kuin maanantai, niin aattelepa ite:

Jos A on B niin A joko on B tai A on yksi ja sama joka myös B on, vaikka A ei olekaan B asian ensimmäisessä merkityksessä. Niinpä A on myös C, mutta kuitenkin niin että A on yksi ja sama joka myös C on.

Ovella kävi joskus jehovantodistajia, jotka sanoivat, että teillä on tällainen usko ja näyttivät kolmea samannäköistä veistosta. Sanoin, että eihän tuo pidä paikkaansa, koska se on triteismiä. Kristinuskossa uskotaan triniteettiin eli kolminaisuuteen, jonka mukaan Isällä, Pojalla ja Pyhällä Hengellä on sama jumalallinen substanssi, mutta ovat eri persoonia.

Keskusteltiin siinä hieman Uuden maailman käännöksen ja Nestlen kreikankielisen tekstin eroista, muun muassa logoksen kirjoittamisesta pienellä ja isolla sekä heprean ihw:n oikeasta lukutavasta.

Aihe vaihtui koko ajan ja tuli sparraajan tunnelma.

Muutaman viikon päästä tulivat uudelleen Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat käsissä. En ollut kotona. Tästäkös ilahtuivat oven avanneelle rouvalle. Kysyivät, että onkos tämä koskaan miettinyt mitään, esimerkiksi maailman syntyä ja kehitystä. Tähän totesi olevansa eläintieteen maisteri.

Kaiketi sielujen kalastajallakin voi olla maanantaipäivä, ainakin materiaalinaan maanantaipäivänä tuotettuja ruukkuja, joista ei valaja valmista.

Salainen jalanpesuverkosto

2006-10-29T01:08:00.000+14:00

Pöydälläni lepää Javier Sierran Ehtoollisen salat, Bazar Kustannus 2006. Se oli taannoin Yhdysvalloissa listojen kärjessä. Kuuluu samaan sarjaan kuin Dan Brownin teokset, joista olen lukaissut pari. Brownin vahva puoli ei ole elävä kieli. Hänen työssään kiehtoo faktan ja fiktion sekä salapoliisiromaanin juonikuvion solmiminen, joista on tullut brändi. Sierran romaani kuuluu samaan genreen.

Niitä tulee nyt. Ne ovat hauskaa viihdettä, mutta samalla liittyvät kulttuuriseen ilmiöön, joka on hengellistyminen. Hengellistyminen on New Agen seuraava aalto, joka jatkunee muutaman vuoden. Tyypillistä on mielivaltainen valikoivuus, suuntautuminen parempaan tietoon (gnosis), jota Brownin ja Sierran romaanit palvelevat hieman samantapaisesti kuin 1700-luvun lopun hengellinen liikehdinnässä Suomessa. Pohjanmaan hengellisiä herätysliikkeitä ja kirjahistoriaa tutkittaessa on pantu merkille, että esimerkiksi omat käännökset Eusebioksen Kirkkohistoriasta, joka sisältää esimerkiksi katkelman Jeesuksen kirjeestä, loivat omanarvontuntoa ja kokemusta siitä, että tässä ollaan asioista paremmin perillä kuin virallinen totuus ja kirkko. Samasta ilmiöstä on osittain nykyisinkin kysymys.

Da Vincin maalaukseen Viimeinen ehtoollinen liittyvät tarinat ovat yhtä vanhoja kuin taulu itse, sillä tekijä ei ollut mikään osastopäällikkö vaan obskuuri kaveri.

Tämän sunnuntain teksti liittyy tuohon maalaukseen, ja arvaapas, lukija mitä! Paljastan salaisuuden! Hui. Minulla on hallussani vanha teksti Johanneksen evankeliumin 13. luvun jakeista 16-20, tuon Qumranin kääröistä löydettyjä papereita niin seksikkäästi muistuttavan kirjan käännöksestä. Se kuuluu näin:

"Totisest toitisest sano mine teille/ ei ole paluelia swrembi henen herransa eikä lehetossana swrembi/ quin se/ ioca sen lehetti. Jos te neite tiedette/ autuat te oletta/ ios te nijte teette. Em mine caikista teiste wloswalitzin. Mutta ette ramattu pite teutetteme/ ioca sopi leipe minu casani/ he tallasi minun ialgallans. Nyt mine sanon teille/ ennenquin se tapacttu/ ette quin se tapactunut on/pite teiden wuskoman/ ette mine se olen. Totisest totisest sano mine teille/ ioca coria kenenikenens mine leheten/ se minun coria/ mutta ioca minun coria/ hen coria sen/ ioca minun lehetti."

Katso, oi lukija, nykyinen suomennos samasta kohdasta! Hui, ei se ihan noin mene. Jotakin Agricolalla puuttuu ja muuttuu. Ah ja voih! Soita 112!

Ja mitä tässä tahdotaan sanoa? Kun avaamme pergamentin, näemme, että termi on apostolos, lähettiläs. Mutta mikä on lähettiläs? Max Jakobsonin mukaan hyvä henkilö, joka on lähetetty valehtelemaan oman maansa puolesta.

Sellaisistako on kysymys?

Lisätään vielä jännitystä. On verkostoja koskeva kädenpuristusteoria. Voit laskea kättelemistäsi ihmisistä, kuinka kaukana olet vaikutusvallasta. Eksookin hypeä ja modernia! Koska olen kätellyt montaa kansliapäällikköä ja ministeriä, olen vain kädenpuristuksen päässä Halosesta, suudelman päässä Putinista ja halauksen päässä Bushista. Aika jännä näkökulma, eikös vain.

Sitä teoriaa edusti Pilatuskin, joka pesi kätensä.

Mutta olisiko tässä salaisuuden avain?

Lainattu raamatunkohta liittyy tilanteeseen, jossa Jeesus ilmoittaa Juudaksen pettävän hänet. Tekstiympäristö on se, että hän on juuri pessyt opetuslastensa jalat.

Se joka pettää, on menossa sanomaan käsipäivää vallanpitäjälle. Se joka jää, on jalkautuneen Jumalan lähettiläs, henkilö, joka kulkee omia polkujaan.

Lisää salasanoja: vieläkin varhaisemmassa tekstissä Jeesuksen käyttämä ilmaisu ego eimii on kreikkaa ja tarkoittaa "minä olen", se on hepreaksi ihw eli jahve, sillä vokaaleja ei merkitä. "...jotta...uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut..." Kuka sanoi ja kenelle että minä olen se joka olen, Jahve Moosekselle!

Jeesuksen ystävät eivät kuulu kädenpuristusverkostoon vaan jalanpesuverkostoon. Kun ystävä pesee ystävänsä jalat, on paikalla Kolmas. Lähettiläs, joka on laskeutunut palvelijaksi on samaa muotoa kuin se, joka hänet lähetti. Jos tapaamme sellaisen, tapaamme itse Lähettäjän.

Se ihmeellinen salaisuus, jota da Vinci kuvaa taulussaan Viimeinen ehtoollinen, se mitä Jeesus siinä kertoo rakkaimmalle oppilaalleen on tämä: kulje omin jaloin niin että varpaat tomuttuvat. Kohtaa toiset samanlaiset ja peskää toistenne jalat. Silloin on Jumala luonanne. Silloin on eukaristian, kiitoksen ja juhlan aika: kohottakaa malja, ja minä kohotan kanssanne saman maljan!

Vetoketjuton ja kooltaan pieni Raamattu

2006-10-28T00:29:00.000+14:00

Olen uskonasioissa sikäli alussa, että Jumalaan ja Jeesukseen uskomisen askarruttamisesta en ole vielä edennyt Raamattuun uskomiseen, ainakaan kaikessa pleeroomallisuudessaan, mutta kristityllähän saa olla myös puutteita.

Teologianopettajani Haikola sanoi, että mitä sitä taskukirjaa tutkimaan, lukekaa nyt edes Nikomakhoksen etiikkaa, jotta saisitte aikaan jotakin hyödyllistä. Maailmassahan on 10 000 eksegeettiä jokaista raamatunsivua kohtia ja eipä siitä oikein mittään sellaista tutkimuksellisesti ilmene mitä ei Sievissä jo tiijettäisi

Ehkä niinkin, mutta jos taskukirja, niin voisiko asian yrittää saada pähkinänkuoreen?

Tähän on vastattu, että kyllä kyllä: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän." Siteeraan ulkomuistista, vanhasta käännöksestä. Nykykielinen käännös on tämä: "Poiché Iddio ha tanto il mondo, che ha dato il suo unigenito Figliuolo, affinché chiunque crede in lui non perisca, ma abbia vita eterna."

Suosittelen Raamatun lukemista ja kannatan asiaa. Kunhan luetaan myös patristiikkaa ja keskiajan teologiaa sekä nykyisestä ajattelusta tieteenteoriaa, joita muuten ei yleensä lueta, ellei joku ole huomannut. Sillä yhden kirjan miestä varo (Tuomas) ! Ettei kävisi siten, että olet hyvä mies, mutta lukenut väärät kirjat (Haikola).

Kerron pari asiaa Wikipediatyyliin:

Raamattu on kokoelma kirjoja, jotka ovat syntyneet parin vuosituhannen aikana. Vanha testamentti on muodostunut ajanlaskun alkupuolella nykyiseen asuunsa ja Uusi testamentti 300-luvulle jKr. mennessä.

Vanhan testamentin kirjat jakaantuvat lakiin, profeettoihin ja kirjoituksiin. Se piirtää aikajanan, joka alkaa patriarkkakertomuksista, Egyptin orjuudesta ja sieltä lähdöstä (Exodus), kulkee tuomarien ja kuninkaiden aikaan (Daavid, Salomo, Jerusalemin temppeli, noin 1000-900 eKr.), valtakunnan jakautumiseen eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan ja pakkosiirtolaisuuteen (500 eKr.).

Vanhan testamentin ajan maailmanvallat olivat Assyria, Babylonia, Persia ja Kreikka.

Maailman luominen esitetään kahdesti niin sanotun Jahvistin ja Pappiskirjan kertomuksin. Ensimmäinen luomiskertomus esittää maailmankaikkeuden luomisen tarkassa järjestyksessä, toinen luomiskertomus sisältää ihmisen luomisen. Kertomuksen ovat oman aikansa kosmologiaan liittyviä kuvauksia, itse asiassa melko nuorta ainesta Vanhassa testamentissa, vaikka sijaitsevatkin heti alussa. Kirkkoisät selittivät niitä vertauskuvallisesti.

Patriarkkakertomuksissa teemoja ovat esimerkiksi Abraham-Aabraham ja tämän uskon koettelu, niin sanottu Aabrahamin uhri, Saara, joka tuli vanhana raskaaksi, Iisak, Eesau ja Jaakob, muun muassa perimyskysymykset, Joosef, joka eli Egyptissä unienselittäjänä ja Ismael, joka on 'muslimien' kantaisä.

Profeetoissa erotetaan kolme 'aaltoa'. Israelin tuhoa julistavat profeetat, esimerkiksi 700 eKr. Aamos ja Jesaja, pakkosiirtolaisuuden aikana eläneet profeetat kuten Jeremia ja pakkosiirtolaisuuden jälkeen eläneet profeetat kuten niin kutsuttu toinen (ja kolmas, eli deutero ja trito) Jesaja. Profeetat olivat yhteiskunnan tilannetta tulkinneita henkilöitä.

Viisauskirjallisuutta ovat Sananlaskut, esimerkiksi "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", psalmit ja Saarnaaja, jonka mukaan kaikki on turhuutta sekä Jobin kirja, joka kysyy, miksi Jumala sallii hurskaan joutua tappiolle.

Apokalyptiikkaa (apokalypsis, paljastaminen) on Danielin kirja, jossa Saatanasta tulee oma pahan lähteenä toimiva persoonansa ja joka sisältää jaon tämän- ja tuonpuoleiseen sekä ylösnousemususkon. Kirja on kirjoitettu syyrialaisten hallituskaudella Jerusalemin temppelissä harjoitettua synkretismiä vastaan. Apokalyptiikkaa on myös Uuden testamentin loppuun sijoitettu Johanneksen ilmestys. Se annetaan 7 seurakunnalle. Se sisältää 7 sinettiä, 7 vihan maljaa, 7 torvea eli arvostelee sopeutumista 7 kukkulan kaupungin, Rooman, elämänmenoon. Siellä hallitsee keisari Nero, jonka tunnus on 666.

Uudessa testamentissa on kertovaa kirjallisuutta (evankeliumit, apostolien teot), opetuskirjallisuutta (kirjeet) ja apokalyptiikkaa. Sen varhaisinta ainesta ovat Paavalin kirjeet.

Paavalin aitoja kirjeitä ovat 1. Tessalonikalaiskirje, Galatalaiskirje, 1-2 Korinttolaiskirje, Roomalaiskirje, Filippiläiskirje ja kirje Filemonille. Paavali teki neljä (?) lähetysmatkaa ja ilmeisesti kuoli Roomassa vuonna 64. Hän oli entinen fariseus. Hänen teologiansa keskeisiä teemoja ovat pikainen lopun odotus, vanhurskauttamisoppi, laki ja uusi elämä Kristuksessa (kr. hen) Kielteinen suhde naisten toimintaan seurakunnassa on jälkipaavalilaisista kirjeistä.

Evankeliumeja ovat synoptiset evankeliumit (synopsis, katsoa yhdessä) Markus, Matteus ja Luukas. Johannes on 'hengellinen evankeliumi'. Markukselle Jeesus on kärsivä Jumalan Poika ja evankeliumi viritetty niin sanotun Messias-salaisuuden varaan. Matteukselle Jeesus on ennustusten toteutuma. Luukaksellee hän on köyhistä välittävä parantaja. Kuvaukset Jeesuksen syntymästä ja ylösnousemuksesta vaihtelevat eri evankeliumeissa.

Tietoja Jeesuksesta: syntyi noin 7-4 eKr., julisti Jumalan valtakuntaa ja lupasi sen pahoillekin sekä paransi. Hän oli juutalainen, joka uudisti juutalaista rukouskäsitystä, pasifisti, joka ristiinnaulittiin roomalaisten toimesta. Tärkeitä Jeesuksen opetuksia sisältyy Vuorisaarnaan, Isämeidän-rukoukseen ja vertauksiin.

Kommentaariksi suosittelen Sören Kierkegaard, Pelko ja vavistus, suom. Torsti Lehtinen, WSOY 2001 sekä Mika Waltarin romaania Valtakunnan salaisuus.

Psalmi 23 on sivulla 625, Aamoksen viides näky sivulla 1015 ja Paavalin puhe Ateenan Areiopagilla sivulla 186 (numerointi alkaa Ut:ssa uudelleen).

Kyllä. Siis ei.

2006-10-27T00:16:00.000+14:00

Eilisen blogin tarkkasilmäinen lukija varmasti tunnisti tyylilajin, josta se oli saanut vaikutteita. Hyvä kirjoittaja ei paljasta, mistä varastaa, mutta kukas tässä on hyvä väittänyt olevansakaan.

Olin lueskellut toissapäivänä Paavo Haavikon uutta teosta Ei. Siis kyllä, jonka on kustantanut WSOY. Pitkästä aikaa. Yleensä Haavikon teokset ovat ulospannut Art Houselta.

On ehkä kirjallisuudenhistoriaa, että Haavikko katsoo olevansa, tulkintani mukaisesti, jälleen kirjailija. "Asun kirjailijan talossa. Minä olen se kirjailija, jonka talossa asun...Sain ääneni takaisin kun aloin puhua, kuunnella ja kuulla."

Kirja käsittelee Suomen ja Venäjän suhdetta, Natoa, metsää ja puita. On lause, jonka mukaan Haavikko hakee Ruotsin alamaisuutta, mikäli Suomi liittyy Natoon. "Puolueettomuus on isänmaani."

Kirja väittää, että Suomi ei opi historiasta, koska se ei tee virheitä.

Se väittää, että istumme sen pöydän alla, jolla meitä koskevat päätökset tehdään.

Sen mukaan olemme soturikansa, ja Naton myötä muutumme osa-aika-amerikkalaisiksi.

Sille Naton osaamista ovat mitalien jako, antautuminen ja syyllisten etsintä. Muuta ei voi Natomailta oppia, paitsi pelkuruutta ja katkeruutta.

"Puuttuu vain päätös. Se tehdään. Ei. Siis kyllä."

Tuomas Forsbergin Nato-kirja (Ajatus 2002) oli valaiseva lukutapahtuma jokin aika sitten. Tajusin vasta siitä, että kyseessähän, hyvänen aika, on eurooppalainen puolustusjärjestelmä. Yleisissä mielikuvissa ja uutisoinnissahan Nato on lähinnä amerikkalaisten järjestö. Itse asiassa molemmissa näkökohdissa on totuuden juurta.

Tuomas Forsberg kertoo esipuheessa, että häntä on radio-ohjelmassa tituleerattu Nato-teologiksi. Taitaa johtua siitä, että hänen isänsä on dosentti Juhani Forsberg, joka on tehnyt hienon tutkimuksen Lutherin Abrahamkuvasta ja paljon muuta hyvää. Terveisiä Juusolle!

Naton perustamisen taustalla on Iso-Britannian, Ranskan, Hollannin, Belgian ja Luxenburgin keskinäiset sopimukset 1940-luvun lopulla. Alun perin Nato luotiin Euroopan turvallisuusjärjestelmäksi siten, että tehtävä oli pitää Venäjä ulkona, Yhdysvallat Euroopassa turvallisuusvoimana ja Saksa heikkona. Nyt tämä tilanne on muuttunut monella tapaa. Forsberg kirjoittaa: "Naton rooli muodostui 1990-luvun kuluessa eurooppalaiseksi kriisinhallintaorganisaatioksi, jolloin sen painopiste oli ennen kaikkea rauhanturvatyössä ja vaativimmissa rauhaanpakottamisoperaatioissa." (s. 81)

Forsberg viittaa Immanuel Kantin ajatukseen, jonka mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi keskenään. Siksi demokratian vahvistaminen on keskeinen osa turvallisuusjärjestelmän luomista. Lisäksi valtiot tulee sitoa muutenkin niin tiiviisti yhteen, ettei niillä ole syytä keskinäisiin sotiin.

Itse olen kasvanut ilmapiirissä, jossa yleinen asevelvollisuus on kyseenalaistamaton. En halua ostaa armeijaa vaikka saisin lottovoiton ja minulla olisi siihen varat enkä palkata muita puolestani sodan töihin. Koen puolustusvoimat Suomen alueen puolustustehtävää varten ylläpidetyiksi. En tahdo kuulua sotilasliittoihin. Rauhanturvatyössä kannatan YK:n toimintoihin osallistumista. En pidä tosiasiasta, että meillä on jo nyt kansainvälisen nopean toiminnan valmiusjoukko.

Tässä kaiketi edustan perinteistä käsitystä sodasta, joka ei ole moderni eikä globaali vaan nurkkapatrioottinen. Muuallapäin militääriset doktriinit lähtevät liikkeelle siitä, että aluepuolustus on vanhentunut ajatus ja myös sen rakentaminen kansanarmeijan varaan. Voi olla niinkin, mutta esimerkiksi kaksoistornien tuhoaminen osoittaa, miten haavoittuvia sellaisen doktriinin varaan lasketut yhteiskunnat ovat.

Meillä on ajateltu, kuten puolustusministeri Kääriäinen taannoin lausui, että Suomen salainen ase on taitava kansa. Missään ei saada hetkessä kasaan sellaisia militäärivoimia kuin siellä, missä juttu perustuu siviilitaitoihin.

Se nähtiin 1940-luvulla. Suomalaisilla oli muun muassa sellainen siviilitaito kuin korvien pesu, sauna ja lämpimiä vaatteita sekä metsämiesten erätaitoja.

Kiistelin kerran Suomen puolueettomuudesta erään vähäistä sotilasminääni tutkineen jenkkimajurin kanssa Washingtonissa. Hän katsoi minua kuin punaupseeria ja jankutti, että tehän olitte jäseniä Varsovan liitossa.

Jäsen tai ei, sellaisena Suomea laajalti pidettiin. Sama taitaa liittyä Natoon, jonka kanssa Suomella on kumppanuusohjelma ja yhteensopivuus siten, että lähinnä kypärän merkki tarvitsisi vaihtaa, jos liitytään.

Voi olla, että siinä käy, kuten Euroopan Unionin jäsenyydessä. Suomi jatkaa perinteistä linjaa ja liittyy, kuten se liittyi EU:iin, vastahakoisesti, myös Natoon. Sen vastaus ei ole Ei. Siis kyllä. vaan se, joka sanottiin valvontakomissiolle: Kyllä, mutta. Näin tulee esimerkiksi äänestäjien kahtiajakautuminen EU-jäsenäänestyksessä tulkita. Jos hieman yli 50 % kannatti ja hieman alle vastusti jäsenyyttä, Suomen yhteistahto EU:n jäsenyyden osalta oli, että tahdomme olla EU:n jäsen, mutta emme pidä siitä.

Puolueettomuus on kummallinen ajatus. Kun Suomella oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, sanottiin, että oltiin puolueettomia. Kun tehdään uusia sopimuksia uusien kumppaneiden kanssa, tätä sanotaan puolen valitsemiseksi. Vanhan tavan mukaisesti voisi ajatella myös siten, että Suomi on Euroopan Unionin puolueeton jäsen.

Onkohan Suomen puolueettomuus lähinnä vain venäjänpolitiikkaan liittyvä termi? Kuta tiiviimmin olemme Venäjän kanssa tekemisissä, sitä puolueettomammiksi muutumme. Mitä väljempi sen valta on meihin, sitä sitoutuneempia ja puolueellisempia olemme.

Tosin sama pätee myös Ruotsiin. Ruotsin ja Naton suhteet ovat olleet likeiset, vaikka asiasta ei ole liiemmin rupateltu.

"Ensin menetimme rahaa, sitten maata, ja nyt lopuksi meni järki, ja aluksi, Haavikko lausuu." Onkohan hän lukenut Eero Huovisen tutkielman Ei on kyllä (Kirjapaja 1999)? Ei. Siis kyllä.

Itse ajattelen, että siedän jotenkuten vastauksen kyllä, mutta, mutta jos minulta kysyttäisiin, sanoisin kuten nykyinen valtiojohdon linja on: Kyllä. Siis ei.

Perheyritys

2006-10-26T00:48:00.000+14:00

Perhe on yritys, jonka menneisyys on edessä ja tulevaisuus takana.

Perheen tuote on muovata nykyisyys näissä suhdanteissa.

Näin toimiessaan sen on syytä osallistua messuille. Niillä se markkinoi tuotettaan kuluttajille, jotka kyllä toivottavasti maksavat, mutta eivät osta sitä. Messuja pitää yritys nimeltä valtio ja sen osastoja ministeriöt, jotka ovat maailman kilpailukykyisimpiä. Valtio on suurin kuluttaja. Onnea!

Sillä jos joku toinen ostaa tämän tuotteen itselleen, se ostaa vain tuotteen, nykyisyydessä. Se on sulkeistanut tuotantoprosessin välttämättömät osatekijät, jotka pitävät tuotetta yllä.

Perhe painattaa omat paitansa ja esiintyy yhteisenä nimenä urheilustadionin laidalla. Sillä on käyntikorttimalli ja kotisivut, salasana shibbolet.

Perheen johtoryhmässä, jossa on langaton yhteys, käydään strategiapalaveri vähintäänkin iltaisin, joskus myös aamuisin. Kehittämisideoita esitetään ja niistä valitaan yleiseen shabluunaan soveltuvin. Lopuksi veisataan tunnelmaan sopiva virsi.

Perheessä ei välttämättä vallitse kasvun ideologia, mutta se voi siitä huolimatta menestyä. Vaikka kvartaalein katsottuna oltaisiin menossa alaspäin, voisi kokonaistilanne olla verraten hyvä. Sen vakuuttaa perheraamattu, jonka välissä on olennaisin, luettelo.

Se, mitä asiasta voidaan sanoa, on, että perheen tehtävät ovat perustutkimus ja opetus. On myös perheen kolmas tehtävä, joka muodostuu rahoituksesta ja kaupanteosta. Mikään näistä ei kuitenkaan ole pihvi. Sillä suurin niistä on rakkaus.

Tietyt perheen toiminnot on viety halpatuotantomaihin, ei siitä mihinkään pääse. Jos jossakin Aurinko on ilmaisempi, sinne sitten. Mutta ei perhe mikään globaperhe ole. Pääkonttori ja innovaatiojärjestelmä sijaitsevat metsän siimeksessä.

Valittiin Vuoden Perhe, joka on nimeltänsä Meidän Perhe. Kyseessä oli esimerkki sankaruudesta ja poikkeavasta kekseliäisyydestä elää tuleva menneisyys ja mennyt tulevaisuus nykyisyydeksi. Vastuutus oli suoritettu siten, että kukin vastasi aivan kaikesta eikä kukaan mistään. Tiukassa tilanteessa kuka tahansa oli kuitenkin mahdollinen johtoon. Organisaatio oli muutettu organismiksi, ja valot kynttilöiksi.

Vuoden Perhe sijaitsi ympäristössä, joka on tuntematon. Oli onnistuttu integroimaan kaikki toiminnot palvelemaan yhteistä tavoitetta, joka oli puhtaasti internaalinen ja pitkässä juoksussa lausumaton siten, että perheen ulkopuolella tapahtuva varainhankinta oli sekä ajallisesti että määrällisesti tavoitetta palveleva.

Perheen toimijoille jaettiin kehityskeskusteluissa tulospalkkio, jonka muoto oli aika. Sitä käytettiin yhteiseen teollisuusvakoiluun. Tutustuttiin toisiin samanlaisiin, joiden kanssa valmistettiin yhteistoimintasopimus. Tilintarkastaja näki kyllä merkinnät, mutta ei voinut muuta kuin laittaa nimensä paperiin, joka ei päässyt kirkkauteen oman ja ulkoisen pääoman välisestä suhteesta. Jotakin, hän ajatteli, oli kyllä kirjoitettu alas.

Sopimuksessa sovittiin, että suhtaudutaan pidättyvästi lounaasta tulevaan tuuleen, ollaan sen alla, ettei käydä ilmi. Mutta jos hinnat menisivät kaakkoon, osallistuttaisiin fuusioon. Laaduntarkkailupöytäkirjat tehtäisiin yhteistuumin suuren puun alla ja myönnettäisiin oikeaksi ja paikkansa pitäväksi, kun viranomainen kysyy.

Historiallinen totuus Wittgensteinin hiilihangon muistopäivästä

2006-10-25T00:02:00.000+14:00

25. 10. 1946, tasan 60 vuotta sitten, oli perjantai. Sattui niin, että Cambridgen Moral Science Club järjesti keskustelun klo 20. 30 King's Collegen Gibbs -nimisen rakennuksen H-portaan huoneistossa 3.

Keskusteluun oli saapunut nouseva tähti Karl Popper, joka oli kirjoittanut kaksi kirjaa.

Teoksessa Tutkimuksen logiikka (1934) hän oli arvostellut Wienin piirin näkemyksiä ja väittänyt että yksittäistapauksista yleiseen johtava tieteellinen metodi eli induktio on virheellinen ja sen sijaan tulisi asettaa falsifikaatio, virheiden osoittaminen. Popper oli huomannut, että tieteellisiä teorioita ei voi todistaa aukottomasti tosiksi, koska induktio kertoo vain sen, mitä tähän asti, ennen kuin jotakin uutta ilmenee, tiedetään. Sen sijaan ainakin osa teorioista voidaan osoittaa aukottomasti vääriksi. Näin tiede etenee, kun se näyttää, missä se on erehtynyt ja luo tilaa uudelle keksinnölle.

Teoksessa Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) Popper oli osoittanut, että teorioiden virheelliseksi osoittaminen on mahdollista vain avoimessa yhteiskunnassa, ei Platonin, Marxin ja Leninin totalitaarisissa malleissa. Yhteiskunnan perusta on kansalaisten puhevalta ja yhteiskuntakritiikki, ilmaista ja avointa kuin blogi.

Tämä herra, sir Karl Popper, oli siis luennoimassa.

Paikalla oli myös toinen guru, Ludwig Wittgenstein. Hän oli ratkaissut kaikki filosofian ongelmat nuoruudenteoksessaan Tractatus Logico Philosophicus. Ja sitten hän oli hylännyt ratkaisunsa. Filosofiset kysymykset eivät ole ongelmia (problems) vaan puzzles, jotka johtuvat siitä, että kieli lomailee eikä pelaa oikein. Kysymys sielusta on pelikysymys ja menee sekaisin, jos pelaat tätä kysymystä samalla pelillä kuin taivaankappaleilla.

Popper oli, luultavasti, tullut näyttämään, että Wittgenstein oli väärässä.

Varmaa se ei ole.

Popperin muistiinpanot tukevat tätä ajatusta, samoin Wittgensteinin kirje Rush Rheesille.

Muistelmateoksessaan Unended Quest (1974) Popper kertoo esittäneensä joukon kysymyksiä, jotka Wittgenstein torjui. Puhuttaessa etiikasta Wittgenstein oli pyöritellyt käsissään hiilihankoa. Kun Wittgenstein oli vaatinut, että Popper esittäisi esimerkiksi moraalikysymyksestä, tämä oli vastannut: "Vierailevaa luennoitsijaa ei saa uhkailla hiilihangolla." Tällöin, niin Popper väittää, Wittgenstein paiskasi hiilihangon lattiaan ja syöksyi ovesta ulos enää palaamatta.

Oliko näin? Ja mistä puhuttiin? Ensinnäkin Popper erehtyy muistelmissaan päivämäärästä. Hän väittää, että kyseessä oli 26. 10. Kaikki ei ole Popperin esityksessä kohdallaan. Toiseksi yksi Wittgenstein-kultin keskeisimmistä ylipapeista, Peter Geach, väittää, että Popperin kertomus on täyttä roskaa, väärin alusta loppuun. Mutta, mutta, monet muut ovat väittäneet, että sir Karl ei valehdellut tai vääritellyt.

Asiasta voi lukea lisää David Edmondsin ja John Eidinowin Wittgenstein's Poker. The Story of a ten-minute argument between two great philosophers. Teos sisältää sankareidensa ajatusten selostamisen lisäksi näiden taustaa Itävallassa. Siitä saa lisätietoa Allan Janikin ja Stephen Toulminin erinomaisesta Wittgenstein's Vienna.

Kiinnostavaa on, että asialla, kiistakumppaneina ja yleisönä, silminnäkijöinä, ovat olleet eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisimmat aivot 1900-luvulla. Silti ei ole selvää, mitä tapahtui ja mistä puhuttiin. Syntyy tietoteoreettinen ongelma, jonka nimi on Wittgensteinin hiilihanko. Jos joku kertoo, mitä todella on tapahtunut, hiilihangosta siihen suuntaan.

Ajatuksen saasteista

2006-10-24T01:36:00.000+14:00

1990-luvun suomalaisissa mielipidebarometreissa kansalaisia huolestuttivat erityisesti työttömyys ja ympäristöongelmat.

Jälkimmäisistä keskeiset ovat

- ilman laadun heikkeneminen

- ilmastonmuutos

- myrkylliset metallit

- orgaaniset ympäristömyrkyt

- luonnon monimuotoisuuden kaventuminen

- melu

- happamoituminen

- maisemien pilaantuminen ja rehevöityminen

Tutkijat eivät ole yksimielisiä ongelmien sisällöstä.

Ehkä ne ovat analogisia ihmisen ajattelutapojen ongelmille.

Kenties henkilön tuskallisiksi kokemat asiat liittyvät siihen, että hän on joutunut ajatussaasteen kohteeksi. Kun populismi kukkii, tekisi mieli päästä suihkuun.

Ehkä ajatuksen puhtaudesta, puhtaasta mielestä ja puhdasmielisyydestä, tulisi olla enemmän huolissaan kuin luonnon tilasta.

Ilmanlaadun heikkeneminen esimerkiksi saattaa heijastaa henkilön tunne-elämän heikkenemistä tai yksipuolistumista.

Luonnon monimuotoisuuden kaventumisella saattaa olla yhteys moniarvoisuuden vähentymiseen, niihin ajattelutapoihin, joita heijastavat jokaiselle elämänalueelle tungetut muutoksen, tehokkuuden ja fuusioitumisen mantrat, jotka ovatkin kotoisin Milla Magian padasta.

Yksi pahimmista asioista on melu.

Voimakas lento- ja tiemelu aiheuttaa henkistä stressiä sekä esimerkiksi unihäiriöitä. Se myös alentaa älyllistä suorituskykyä. Yli 85 desibelin jatkuva melu voi aiheuttaa kuulovamman.

Melutyypeistä yksi on valomelu. Tähtitieteen piirissä on pidetty huolestuttavana sitä, että teollisuusmaiden yllä oleva taivas ei ole musta, koska teiden, rakennusten ja mainosten valot loistavat läpi yön.

Taivaan valaistuminen on valosaastetta. Jos tahdot katsella öistä linnunrataa, sinun on etsiydyttävä kauas taajamasta, oi ihminen. Maailmankaikkeuden mittaamattomuuden kokemus on vaikeasti saavutettavissa.

On myös ajatuksen meteliä ja ideologista melua. Media- ja markkinayhteiskunta, spektaakkeli, huutaa kilpaa, taivaisiin asti kuin muka sitoisi Seulaset ja valmistaisi lumen, synnyttäisi Orionin tilassa, jonka mittaamattomuus on sille vieras, muka sanoisi "tule!" ja se tulisi.

Papiston sosiaalisesta taustasta ja asenteista

2006-10-23T04:53:00.000+14:00

Perunannostoloma osuu Pähkinäsaaren rauhan rajan takana äsken päättyneelle viikolle. Siinä on se heikkous, että etäserkuilla ei ole yhteistä loma-aikaa, mikä on suuri puute hyvinvointiyhteiskunnassa.

Omalta osaltani olen nauttinut loma-ajasta ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella kotomaassa, tosin auton mittariin kertyi 3000 kilometriä keikoista, joita pukkasi. Syntymäpäiväni sattuu kyseiselle viikolle, ja niinpä olen saanut vastaanottaa onnitteluja kuoleman lähestymisestä toinen toistaan hienommassa paikassa: 2000 Ateenan vanhalla Olympiastadionilla, 2002 Prahassa Villikissassa ja 2005 Beijingissä maailmankaikkeuden keskipisteessä. Muut vuodet olen ollut Venäjällä luennoimassa ja kuunnellut kakkukahveilla lauluja venäjäksi, englanniksi, ruotsiksi, thaikielellä ja suomeksi. Sellainen nousee hattuun ja saakin nousta!

Sunnuntaina ajelin Kenkäveron pappilan kautta kotiinpäin. Tuli siellä mieleen pienen rähinän nostanut Kotimaa-lehden juttu papeista sisällissodan aikana. Koska toimittaja on läheinen sukulainen ja jutun tähti Tarja-Liisa rakas ystävä, lienee soveliasta, etten pohdiskele asiaa sen kummemmin. Jukka Kemppisen blogi muutaman päivän takaa kannattaa lukea. Omia havaintojani Väinö Linnan humanismista kirjoittelin joitakin aikoja sitten tässä blogissa.

Kenkäverossa juttu tuli mieleen siksi, että sitä isännöi mummini setä August Peltonen vuosina 1917-1932. Mikä oli Augustin tausta ja millainen oli hänen asemansa ympäristössään?

Juttu on kuulkaa sellainen, että Augustin isoisä Juho Juhanpoika osti von Schanzeilta Palhon kartanon 1830-luvulla. Se sijaitsee Hämeessä Laukon kartanon vieressä ja on iso tila sekin. Ehkä tila oli ja siitä tuli melko vauras muun muassa verotusvapaan viinanmyyntioikeuden takia.

Augustin isä ei viettänyt elämää, josta vaimo olisi välittänyt. Puhutaan kaikenlaista, muun muassa avion ulkoisesta mielitietystä nimeltä Miina Hauska, mutta ota tuosta selvää. Näyttää kuitenkin siltä, että kotona isän ja äidin välit eivät olleet parhaimmat ja isännän ehkä päivänvaloa kestämättömän menon rinnalle emäntä kehitti osallistumisen herätysliikkeeseen, jota sielläpäin sanottiin Hannulan herätykseksi.

Isossa ja vauraassa talossa oli poikia ja tyttöjä, joista pojat ilmeisesti liittoutuivat äidin kanssa. Yhdestä tuli senaattori eli tarkemmin senaatin oikeusosaston tuomari vuonna 1917, Johannes Victorista, myöhemmin Kokoomuksen kansanedustaja. Kahdesta muusta pojasta, mummini isästä Werner Donatuksesta ja tämän nuoremmasta veljestä Augustista pappeja.

Werner D oli syntynyt 1865 ja hän oli Sibeliuksen luokkakaveri Hämeenlinnassa. Myöhemmin hänestä tuli Jyväskylän lyseon rehtori, "Pyhä-Peltonen", jonka oppilaisiin kuului muun muassa Otto Wille Kuusinen niminen hippi. Werner oli koulutettu Saksassa ja Ruotsissa, luultavasti Ingmar Bergmanin isän kanssa samassa pappiskoulussa, jotain samaa heidän kantilaisessa asennoitumisessaan on, vaikka olivatkin luonteeltaan kaukana, kaukana toisistaan. August syntyi 1968 ja kävi niin muodoin Hämeenlinnan lyseon.

Minulla on nippu Wernerin kirjeitä, laajempi kokoelma vuodelta 1900, suppeampi vuodelta 1893. Sain jälkimmäiset taannoin Augustin miniältä Heidiltä. Kiitos ja pokkaus. Ja terveisiä Tapiolle, Augustin Nurmijärvellä elävälle pojalle, entiselle Augustilta perityn Raalan isännälle, reilusti yli 90-vuotiaalle edelleen voimissaan ja järjissään olevalle sukulaiselle. Juteltiin kesällä puhelimessa, mikä oli mieluista. Kuten aina nuo Heidin tapaamisetkin.

Kirjeet valottavat jotakin hengestä, jossa suomenkielisissä lyseoissa toimeentulevien kotien kouluttamat pojat elivät. Digitalisoin tässä hieman otteita. Werner on juuri tullut armovuodensaarnaajaksi Kemiöön rovasti F. G. Hedbergin - niin lähellä tuo aika todella on - lesken apulaiseksi. 1. 10. 1893 hän kirjoittaa: "Rakas veljeni! Jumalan armo levätköön runsaasti ylitsesi! Sinun kirjeesi sain jo viime lauvantaina viikko sitten, mutta ei ole tullut vastattua ennen. On ollut niin paljon kaikellaista hommaa, ettei ole tullut tehdyksi. Tai ei sitä niin monellaisia hommia ole, mutta kuitenkin aika menee niin ettei tahdo joutua mihinkään...Tässä välillä minä kutsuttiin sisään vaimoväen eli oik. talonväen puolelle, teelle y.m., ja siellä olen nyt ollut siksi että kello on ½10. Seitsemän aika se oli kuin menin. Nyt on ehtoolliset syöty (8 ja 9 välissä), ehtoorukoukset luettu; sen jälkeen katselimme vielä "Finland in 19de årh." Nyt ei mun auta enää tällä kerralla kirjoittaa, saadakseni unta yöllä. Herran laupias käsi olkoon sinunkin vuoteesi yli, tänä yönä ja aina...Minulla on täällä asuttavanani suuri kaksi-ikkunainen huone. F. G. H vainajan hallussa ollut ennen, vaikka ei työhuoneena. Se on vieressä. Huone on sievän puoleisesti sisustettu, vaikka ei hienosti. Seinällä on öljy- ja muita tauluja. Neljä laattialla seisovaa kirjakaappia, yksi kullakin seinällä, on myös huoneeni kalustona. Ne ovat täynnä kirjoja, kaikellaisia ja ovat myös minun käytettäväni. Uudempaa kirjallisuutta ei ole niissä kuitenkaan kovin paljoa. Lutherus ukko on hyvin edustettuna. Luullakseni löytyy täältä kaikki mitä hän on kirjoittanut. Onpa täällä vanhoissa pergamenttikansissa myös Caloviuksen, Chemnitzin, J. Gerhardin "loci", Onpa Spenerin y.m. "Bedenken", Ja nuorempien teoksia myös yhtä ja toista kaikilta aloilta. Ja joka kirjan sisässä on "merkkejä", paperilappuja ja viivoja ja krusifikseja. On muutamia vuosikertoja saksalaisia aikakauskirjojakin..."

12. 10 Werner raportoi oloistaan muun muassa näin: "Mitä olen täällä tavannut ihmisiä, tuntuvat ne hyvin mukavilta. Viime sunnuntaina olin Gästerby nimisessä kartanossa, joka kuuluu eräälle parooni Wredelle, kastamassa voudin lapsen. Vouti on samalla förvalttari, isäntä kun ei asu täällä, vaan Paimiossa. Molemmat kyytimiehet, noutaja ja saattaja, jotka olivat kartanon renkejä tuntuivat siivoilta ystävällisiltä miehiltä. Tämä matka oli muuten ensimmäinen ulkona pitäjällä...Talonpojat ovat täällä yleensä vähävaraisia. Tilat ovat pieniä ja huonosti hoidettuja. Joku vuosikymmen sitten oli olot toisia. Silloin oli joka talosta paraat pojat merillä, senjälkeen kykenevimmät rakensivat rannalla laivoja ja vanhukset viljelivät peltotilkkuja. Omasta metsästä rakennettiin laiva, joka saattoi olla 60-70 tuh. markan arvoinen - niin on kerrottu. Mutta tämä laiva saattoi vuodessa tuottaa parikymmentä tuh. markkaa, niin että hinta oli pian maksettu. Sitte myytiin se ahvenanmaalaisille 80 - 90 tuh. mk:sta. Niin on kerrottu. Nyt höyrylaivain tultua ei purjelaivaliike kannata,eikä ole muuta tulolähdettä kuin maatilkku. Metsätkin ovat kaikki jo myytyjä ja rahat ovat useimmilta menneet kuten tulivatkin, niin kuin metsärahat tavallisesti. Muutamat talot ostavat halkonsakin, esim. Pappila."

En ryhdy kommentoimaan näitä rivejä tai keskustelua, jota papistosta käydään. Jotakuta saattaa asia mietityttää ja onpahan tuossa nyt viitteitä erilaisille näkökannoille. Kovinkaan suorasukaiset tulkinnat nyt ainakaan eivät ole mielestäni uskottavia.

Mitä tulee laivoihin, olen juuri rakentanut sellaisen. Vaimo antoi syntymäpäivälahjaksi. Lentokoneen tuominen laivaan oli hankalaa, sillä se oli noin 5 milliä pitkä ja sormeni liian paksut. Laiva on King George V, HRM-laivastosta, joka osallistui saksalaisten Bismarckia vastaan tehtyyn hyökkäykseen. Tykinputkia on 26 ja olen komentajakapteenina suunnannut ne joulumainontaa vastaan. Se varmaankin alkaa nyt heti kun perunnannostolomat loppuvat.

Ettet vaan olisi sinäkin Galileasta

2006-10-22T05:15:00.000+14:00

Luukulla on joskus harmillisen paljon väliä. Varsinkin, jos on sattunut jonottamaan väärälle luukulle kauan ja sitten kaikki alkaa taas alusta.

Kuka sanoo on tärkeää. Sisältö ei aina niin merkitse, varsinkin sitten kun on päässyt sanojan asemaan.

Jos henkilö ei asu oikeassa ympäristössä, voi tämäkin heikentää hänen niin sanottua katu-uskottavuuttaan. Jos hän pelaa väärässä joukkueessa tai on väärien ihmisten sukulainen, voi asiasta koitua hänelle harmia.

Tämä on vanha ilmiö, johon törmäämme jo tälle sunnuntaille määrätyssä tekstissä Johanneksen evankeliumin luvusta 7.

Ylipapit ovat lähettäneet miehiään pidättämään Jeesuksen, koska ihmiset väittävät hänen olevan odotettu Messias. Uskonnollisen eliitin käsistä karkaa mopo, kun pelastusta etsitäänkin luukulta, joka ei ole heidän hallinnassaan.

Perusteeksi esitetään, että Jeesus on väärältä paikkakunnalta, Galileasta. Messiaan tulee tulla toisaalta ja olla toista sukujuurta kuin Jeesus.

Yksi väestä, Nikodemus, huomauttaa, että on maan lakien mukaista tutkia ennen kuin langetetaan tuomioita. Tähän vastataan: "Taidat olla itsekin Galileasta!"

Sille, joka on pukeutunut väärin ja joka ei tilaa sovitulta luukulta, sille, joka ei ole käsittelemänsä asian neuvos käy kalpaten. Jos joku häntä alkaa tukea ja kannattaa, saa saman kohtalon. Jos alkaa asiaa esiintyä, siihen reagoidaan sanomalla, että taidatte olla Galileasta eli menkää te vaan Järvenpäähän heittämään tikkaa.

Urheilu pakolliseksi yliopistossa

2006-10-21T00:07:00.000+14:00

Xiamenin yliopisto Keskustan valtakunnassa suunnittelee golfinpeluun pakollistamista. Yliopisto kouluttaa vain parempaa väkeä ja sen hallinnon mukaan parempi väki pelaa golfia.

Jos meillä amerikkalaistumiskehitys jatkuu, se merkitsee sitä, että yliopistoon ei pääse tavallinen Dupont muuta kuin urheilusuoritusten perusteella, siten kuin rapakon takana, jossa koris on merkittävä akateeminen meriitti.

Asiaa kannattaa miettiä, ja kun ei tule mieleen parempaakaan lähtökohtaa, otettakoon pohjaksi aikansa eläneet maakuntaimagot, jotka eivät enää pidä paikkaansa, mutta jotka ovat tähdellisiä, sillä yliopisto on maakunnan veturi.

Helsingin yliopistoon pääsee tulevaisuudessa pasianssia pelaamalla. Se on laji, jota voi pelata hyvinvoiva yksin, ja muuta maailmaa ei tarvitse ottaa huomioon. Peli on tietysti Napoleonin hauta. Yliopistolaissa kertovat kolmannesta tehtävästä, jonka varalle lautapeli Monopoli.

Lapin yliopistossa yliassistentti P. Punakuono vetää Jokkajoukkuetta. Kuulin Jokasta kerran Islannissa. Jokka on suomalainen peli, jossa kaikki juovat kirkasta. Se joka jää henkiin on Jokka.

Oulun yliopistoon pääsevät ne, jotka pelaavat vanhojen nokialaisten matopeliä. Siihen liitetään pyöriskely tervassa ja höyhenissä.

Tampereelle nääs visiting professor of communicating Jutila palkataan suurella sydämmellä vetämään kiakkoo ja turvan rullalle Suuressa Rankkarilaukaustapahtumassa.

Vaasaan pesäpallojoukkue, syntyvään Kuopion ja Joensuun yliopistofederaatioon mölkkysakki ja laveerausvedenjuonti. Kerran 70-luvulla kilpailtiin yhden Lassen kanssa, kuinka monta yskänlääkepurkillista vesiväriä kykenee juomaan. Lasse joi yli 50. Seuraavana aamuna Lasse antoi ylen aamuvirren aikana. Tässä federoituvat kansanperinne ja lääketiede sekä yritystoiminta.

Turkuseen tuulahdusta paremmasta menneisyydestä ja hanke Xianemin kanssa, siihen linkki Lappeenrantaan sillä perusteella, että Kouvola on rautaisen silkkitien toinen pää, Jyväskylään traktorirallitiimi.

Vastaisessa opinto-ohjauksessa sekä koulutusmessuilla tulee täten ottaa huomioon nämä yllä. Uhreilusuuntautuneisuus tulee selvittää jo päiväkerhossa, jotta saadaan selville, missä yliopistossa on ikuisuutensa viettävä. Kohta alkaa uusi EU-ohjelmakausi. Tässä on sellainen rojekti, että rysseliä ravistaa.

ITEtaide

2006-10-20T02:24:00.000+14:00

Kävin ITEtaiteen näyttelyssä Lapinlahden taidemuseossa. Tilaisuuteen liittyi professori Seppo Knuuttilan luento aiheesta, joka valotti tarinoin ja kuvin ilmiön alaa.

Euroopassa on henkisesti toisenlaisten ihmisten koti, taiteilijoiden talo, jossa henkilö saa psykiatrista hoitoa ja toimii samalla kuvataiteilijana. Japanissa mies teki maailman näköisimmän veistoksen, omakuvansa, johon hän laittoi muun muassa omat hiuksensa, sairastuttuaan keuhkotautiin ja halutessaan jättää muiston morsiamelleen. Arkangelissa joku rakentaa puutaloonsa yhä uusia kerroksia. Suomessa ITEtaidetta ovat maailman suurin tuohivirsu ja tuohesta rakennettu miesten puku hattuineen, trio Pönttöpäät, jossa Väyrynen soittaa sähkökitaraa, Viinanen bassoa ja Koivisto rumpuja, veistospuistot, peltiset tarjahaloset, Kekkosen päät jne. Urkkikin teki ITEtaidetta, osallistui sunnuntaimaalarien näyttelyyn ja toivoi, että mahdollisimman moni kilistäisi hänen maalaamaansa kuvaan liittyvää kelloa, jotta saisi todellisen kosketuksen taiteeseen.

Lapinlahdenlahden museossa esillä maalauksia ja puuveistoksia. Väri- ja muotomaailma vie ovelta keskiajalle, ikonien määrä, tavattoman voimakas hartaudellisuus puhuttelee. Kokonaisuutena näyttely on hillittömän hyvä, kuin MOMAssa kulkisi.

Tämä herättää kysymyksen siitä, miten se eroaisi muusta taiteesta. Visuaalinen- ja tunnekokemus on Richterin asteikolla mitattuna samaa luokkaa kuin 'oikean' taiteenkin näyttelyssä.

ITEtaiteen määritelmä on vaikea tehdä. Se on jotakin, jota kuka tahansa tekisi, mutta ei tee. Jos taide edellyttää taidon, voi ITEtaide olla pikemminkin taidonnäyte. Eräässä merkityksessä sitä on kaikki harrastelijataide, mutta samalla ITEtaide sisältää jotakin poikkeuksellisen kekseliästä, minkä vuoksi se lähenee 'oikeaa' taidetta.

Voiko ammattitaitelija jäädä eläkkeelle ja ryhtyä tekemään ITEtaidetta?

Onko niin, että ITEtaide on pohjimmiltaan suomalainen tai ehkä pikemminkin tietylle kulttuurityypille mahdollinen ilmaisumuoto. Eurooppalaisessa traditiossa sitä muistuttavat tuotteet näyttävät vaativan ympärilleen melko mahtavat lavasteet, psykiatrian, joka on korkealle kehittynyt lääketieteen muoto ja sosiaalipoliittisen hierarkian. Suomalaiset ITEtyypit eivät tarvitse kallonpuristajaa eikä heidän otteensa ole näin korkeakulttuurinen. Se on puhekielisempi verrattuna sivistyskansojen kirjakielisiin ympäristöihin.

ITEtaidetta ei ole määritelty, vaan se jotenkin vaihtelee ja syntyy perstuntumalta. Mielestäni olisi kuitenkin taiteenteoreettisesti mahdollista edetä näin. Luetellaan ensin joukko ominaisuuksia, joita ITEtaideteoksiin liittyy. Todetaan sitten, että tässä on se ala, jonka alueelle ITEtaide mahtuu. Tämän jälkeen voisi katsoa, onko olemassa jokin minimivaatimus sille, että teos on ITEtaidetta. Näin saataisiin selville jokin yhdistävä seikka, jonka kaikki ITEtaideteokset, sääntöä vahvistavia poikkeuksia lukuunottamatta, jakavat.

ITEtaide toimii hieman siten kuin sanoisin tässä, että perustan blogistani yliopiston. Minulla on joillakin aloilla korkein akateeminen pätevyys, joten periaatteessa voisin tehdä jotakin sellaista. Samalla kukaan ei ajattelisi, että blogi on oikeasti yliopisto, vaikka voisikin saada siitä samaa oppia ja viettää sen ympärillä samanlaista opiskelijaelämää kuin oikeassa yliopistossa.

Itse asiassa historiassa on tähän liittyviä esimerkkejä. Toisen maailmansodan aikaan ranskalaiset sotavangit perustivat leirille luento- ja tutkimustoimintaa, joka esimerkiksi filosofiassa poiki Husserlin ranskantamisen. Sodan jälkeen Ranskan valtio hyväksyi leirillä suoritetut opinnot akateemisiksi opinnoiksi.

Taidanpa ottaa yhteyttä muutamaan bloggeristiin ja ehdottaa verkostoitumista. Perustetaan porukalla verkkoyliopisto, jossa blogit vastaavat luentoja. Johonkin laitetaan tenttiblogi, johon riittävän määrän vastattuaan henkilö voi pätevöityä ITEtohtoriksi.

Tätä ei ole tehnyt kukaan, mutta samalla se on kiusallisen lähellä Suomi tietoyhteiskunnaksi -hankkeen menetelmiä.

Yliopiston nimi voisi olla Etäkansan opisto. Se olisi sivistysyhteisö, joka muistuttaisi peltopuistoa Hiljainen kansa.

Tähän tultiin, multiin

2006-10-19T00:11:00.000+14:00

Paavo Haavikon Päämaja - Suomen hovi ilmestyi 1999. Kirjassa on luku "Viipurin hinta: 12 kaatunutta ja 1300 kadonnutta tai hävinnyttä". Se on ainoa kirjallinen selonteko tai teoria Huhtiniemen joukkohautaan liittyvistä seikoista, jonka olen lukenut, joten en siis tunne asiaa.

Haavikon teoria on lyhyesti seuraava: Neuvostoarmeija murtautui 20. prikaatin 2. ja 4. pataljoonan lävitse. Prikaatin pataljoonat 1, 2 ja 4, joissa oli 2524 miestä, joukkopakenivat, lukuunottamatta 12 Viipurissa ja 79 muualla kaatunutta, luultuaan, että oli annettu perääntymiskäsky. 21. kesäkuuta mennessä kokoon saatiin kerätyksi 1135 miestä ja kadonneiksi ilmoitettiin 593.

Haavikon mukaan kadonneita Kannaksen taistelun jälkeen oli yhteensä 1300. Kaikki asiaa koskevat lähteet ovat joko kadonneet, hävitetty, väärennetty tai spekulatiivisia.

Lähteitä ovat Bruno Salmialan puhelinkuuntelujen muistiinpanot, joita ei enää ole saatavilla, Viipurin pataljoonan päiväkirja, jota on uudelleenmuokattu, Lappeenrannassa sotilasoikeudenkäyntejä johtaneen Emil Kokon päiväkirja, joka on haudattu hänen kanssaan, moniin koteihin lähetetty kirje, jonka mukaisesti poika on haudattu sotatoimialueelle, sillä taistelu kävi hänelle liian raskaaksi ja vihdoin Edwin Linkomiehen muistelmissa oleva selonteko keskustelusta Bruno Salmialan kanssa.

Haavikon mukaan ketään ei teloitettu, sillä papereita ei ole. Kaikki ovat hävinneet, kirjat, tuomarit, sotilaat. Hänen mukaansa kyseessä on täydellinen rikos.

Kaivoin Linkomiehen muistelmat esille. Kohta, jossa Linkomies keskustelee Salmialan kanssa, on seuraava: "...Salmialan mieliala muuttui eräällä tapaa hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimien asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista...Kutsuin näiden puheluiden johdosta Salmialan luokseni rauhoittaakseni häntä, sillä kansanedustajanahan hän oli loukkaamaton eikä häntä voinut sulkea turvasäilöön niin kuin muuten melkein olisi pitänyt tehdä." (Edwin Linkomies, Vaikea aika, 6. p., Otava 2006, 342).

Mitään kummempaa ei Linkomiehen teksti sisällä. Salmiala kutsuttiin puhutteluun, koska hän oli kaavaillut seuraamuksia kenraaleille, ei siis sotilaille. Linkomies ilmoitti istuvan hallituksen pääministerinä, että aikomus oli perusteeton.

Kaikki muu on spekulaatiota.

Paitsi se, että on löydetty 11 ruumiin hauta ja tutkijoiden yleisen käsityksen mukaisesti lisää tulee.

Emme tiedä, ovatko vainajat vuodelta 1944.

Asia tulee selvittää ja se on mahdollista selvittää, ainakin ajoituksen ja Huhtiniemessä lepäävien vainajien määrän osalta.

Jos on huhu ja merkittävässä asemassa olevan kirjailijan esittämä teoria, muuta mahdollisuutta ei ole.

Asia on kiinnostava muun muassa huhujen merkityksen kannalta. Sotilastiedustelu, joka on maailman paras tiedustelumuoto, osaa ottaa nekin huomioon. Huhu on syytä pitää mielessä kunnes on tarkistettu, pitääkö se paikkansa, kuten savu, joka voi nousta muustakin kuin nuotiosta, esimerkiksi savukoneesta.

Jos käy ilmi, että Huhtiniemen hauta on vuodelta 1944 ja siihen liittyy sotarikos, esiin astuu historian tuomio. Historian tuomio on keskeinen syy pelata puhdas peli. Kansakunta, joka ei taivu sen edessä, on sairas. Vastaavasti kunnioittaessaan sitä, myös silloin kun rikos paljastuu, yhteisö toimii terveellä tavalla.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 5: Raittilan multimedia

2006-10-18T00:42:00.000+14:00

Kappas, Raittila on laatinut kirjoittamisoppaan. Ehkäpä sen hutaisen iltapalaksi ja vertailen muistoihin Waltarin teoksesta Aiotko kirjailijaksi? Taitaa olla välikauden työ, mutta päivittää mukavasti kirjailijakuvaa.

Siihen tapaan mietiskelin laittaessani Hannu Raittilan Kirjailijaelämää (WSOY 2006) salkkuuni.

Ja kattia kanssa. Teos huijaa lukijaa ja tapahtuu se, mistä Raittila lausuu: "Kirjailija on sika joka syö kaiken kirjallisuudeksi."

Teos alkaa vakuuttavan oloisella, uusasiallisella esipuheella. Raportoi alkusivut kirjailijauran aloittamisesta radiossa rahattomien ja ammatitonten nuoruusvuosien päälle, analysoi television ja radion luonnetta kanavina, joilla ei ole mitään omaa sanottavaa, vaan jotka riippuvat tyystin sisältötuotannosta.

Raittila liittää kirjaansa apurahahakemuksia, selvityksiä, lausuntoja ja työsuunnitelmia, kirjeitä kirjailijakavereille ja kustantajalle, selostaa niitä, arvioi ja vie tarinaa eteenpäin siten, että yhtäkkiä lukija hätkähtää: tämähän on täyttä fiktiota. Ja mitä enemmän sivuja, sitä suuremmaksi fiktio kasvaa ja fakta vähenee, kuin Bolero.

Työ muuntuu multimediaksi jossa on kaikki. Se on yhtä hyvin romaani kuin novellikokoelmakin, esseesarja, kuunnelma kuin omaelämäkerta ja kirjallisuusteoriakin. Kaikki tämä lähes povitaskuun mahtuvassa koossa.

Samalla se on dramaattinen selviytymistarina, jonka keskellä menestynyt kirjailija joutuu tilanteeseen, jossa ei ole apurahaa, ei hyvää myyntiä ei näyttäviä palstoja lehdissä. On kuin Kannaksen keskityksessä, josta opettajani Teinonen totesi, että se oli nuorelle miehelle yhtä juhlaa. Kun majuri von Essen tuotiin joukkosidontapaikalle, hän heitti veret kypärästä ja totesi: "Ei tämä kannata. Kouvolan asemanhoitajakin on majuri ja silläkin on VR 3."

Kirjailija alkaa suunnitella kirjaa Kirjailijaelämää, josta tulee tarinan nimi ja roolihenkilö. Sekin hylätään, kunnes asia kääntyy parenpaan suuntaan ja kirja syntyy, kirja joka on samalla suunnitteilla, tehtävänä ja valmis.

Teoksen rakenne on kiinnostava. Se on ajankuva, joka todellakin vastaa multimediakonetta.

Samalla teos sisältää runsaasti toinen toistaan huikeampia näkyjä ja teorioita. Erityisen kiinnostava on Raittilan omien romaanien, Suomisarjan selostus. Raittila elää vanhan Suomen rajalla, jota ei enää ole. Hän soveltaa niin sanottua spektaakkeliyhteiskunnan teoriaa, jonka mukaan kaikki on elämystuotantoa. Elämäkin on riistetty ihmisiltä, tuotteistettu ja myyty näille takaisin. Suomi on suuri teemapuisto, maailman suurin pusikko, jota myydään ihasteleville tajuntateollisuuden kuluttajille.

Tässä spektaakkelissa Raittila elää maatilallaan Mikkelin lähellä ja liittää sen kustannukset kirjailijan veroilmoitukseen. Onhan maa tuottanut hänelle nimenomaisesti kirjallista materiaalia. Hyvä romaani myy 10 000 kappaletta, josta jää käteen noin 3000 euroa vuodessa, lisäksi apurahat, opetustyöt ja esiintymiset rahoittavat kirjailijan elämää. Leipä lähtee tässäkin tapauksessa maasta. Ilman Zetorin korjaamista ei ole mitään kertomista.

"Maa on muuttunut Vihtori Kosolan päivistä ja kysyy nykyään hyvinkin, mitä sen kyntäjä puhuu tai kirjoittaa. Juuri sitä minä tein: puhuin ja kirjoitin maataloudelleni lisäarvon. Kehitin siitä esityksen, jota levitettiin Yleisradion välityksellä satojen tuhansien ihmisten yleisölle. Tässä on olemassaoloani perustellut ruuanlisä: elämysulottuvuus, jonka olen koettanut omaan jyvääni liittää."

Se on radikaali idea: virtuaalimaailma seisoo jalat maassa kiinni. Ehkä tästä johtuen vain Suomessa ja suomeksi voi tehdä kaunokirjallisuutta. Saksaan ja englantiin ei Tuntematon sotilas käänny, sillä ne eivät ole kaunokirjallisia kieliä vaan maasta irronneiden ihmisten todellisuuksia. Siitä syystä kaunokirjallisuus on sivistysmaissa vasta syntymässä. Ne ovat vasta nyt tulossa sille kehitysasteelle, jolla Suomi on ollut 150 vuotta, maassa. Suomi, jossa romaanitkin ovat kännyköitä.

Minulla on kokemus, että ymmärrän aikaa paremmin ja olen saanut vinkin selviytyäkseni siitä. Kiitos kirjasta!

Aforistinen humoreski

2006-10-17T02:14:00.000+14:00

Ihmiset syntyvät, kasvavat, käyvät työssä, naivat ja naittavat. Sitten he katoavat kaikesta, kuolevat ja haudataan tai poltetaan krematoriossa, määritteli Haikolan Lasse kerran.

Panin vähän miehenhajua, sanoi poika kun partavettä löysi.

Kyllä käy noita Peräkorven flikkoja sääli kun eivät oo saaneet miestä maistaa, lausui ääni körttiseurojen nisukaffehilla.

Tulisipa aids, sen jälkeen elää 10 vuotta, totesi ukko kun satavuotta täytti.

Voiko kenkään olla johtaja olematta pankinjohtaja?

Kuta enemmän raha mieltä rikastuttaa sitä köyhemmäksi sitä toivoisi.

Jos jotakin tahtoo tehdä on tehtävä ja kaikkea muuta!

Alennusylennys

2006-10-16T20:33:00.000+14:00

Sodassa tehdään sillä lailla, että astetta pätevämpi johtaa astetta alempaa: pataljoonankomentaja komppaniaa ja komppanianpäällikkö ryhmää. Everstiluutnantti tekee majurin töitä, majuri kapteenin ja kapteeni luutnantin. Järjestely varmistaa mahdollisimman turvallisen ja tehokkaan organisaation tilanteessa, jossa kukaan ei kykene oikeasti johtamaan,

Rauhan aikana asiat menevät toisin päin. Kun keljusta ja osaamattomasta tyypistä tahdotaan päästä eroon, hänelle annetaan ylennys. Se on ainoa tapa saada työt sujumaan ja mieli iloiseksi.

Meillä on paljon ylennettyä väkeä, joiden nimiä en kehtaa tässä luetella.

Asiaa voi rauhassa mietiskellä huomiseen, sillä tämä on välipalablogi.

Kirjoitan tämän ainoan ja lyhyen ajatuksen lukijalle, jotta hän saisi blogin vauhdista kiinni ja pääsisi mukaan suuremmoiseen menoon. Minä ja blogi odottelemme täällä matkan päässä, huomisessa. Terveisiä siis siihen asti.

Itse rakkautta

2006-10-15T01:05:00.000+14:00

Suomalainen uskonnollisuus on vähintään yhtä kalvinistista kuin luterilaista. Moni ajattelee ehtoollisen olevan pikemmin muistoateria kuin reaalisen läsnäolon tapahtuma, kuten reformoitu kirkko opettaa. Lisäksi Raamattu ja sen elämänohjeet ovat keskeisiä, kuten Calvin ajatteli. Se ei mene järkeen, ei uskoon, että Kristus olisi oikeasti sunnuntaina kirkossa ja että kristityillä ei ole erityistä moraalia.

Tämä sunnuntain teksti ja aihe, rakkauden kaksoiskäsky, liittyy näihin teemoihin olennaisesti. Luterilaiset ovat ajatelleet, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi on ihmiskunnan yhteistä moraaliperintöä, joka tiedetään ilman Jeesustakin. Ohje esiintyy esimerkiksi kongfutselaisuudessa. Moraali ja laki ovat maailmassa olemassa ja ihmisten tietoisuudessa, olipa näiden uskonnollinen asennoituminen mitä sitten onkin.

Eräs linkki luterilaisuuden ja kalvinismin välille kuitenkin solmiutuu. Luterilaisetkin uskovat, että vain yksi ainoa täyttää rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön täydellisesti. Yhteys häneen on ainoa tapa täydellistyä yleisen moraalin tiellä. Paul Ricoeur, joka oli hugenotti, ehdottikin, että rakkauden kaksoiskäsky on metaeettinen periaate. Se ei ole varsinaista etiikkaa, vaan luonnollisen moraalin täyttämisen taustalla oleva perususkomus.

Jotkut ovat viimeaikoina esittäneet, että kyllä itseäänkin pitäisi rakastaa. Vain itseään rakastava kykenee toisen rakastamiseen. Että pitäisi asettaa malliksi itseen kohdistuva rakkaus, jotta voisi tietää, miten toiseen tulisi suhtautua.

En tiedä, ajatteliko Jeesus niin. Minusta ei näytä siltä, että hän oli kovinkaan itseensä suuntautuva henkillö. Pikemminkin hänen väitetään luopuneen omista intresseistään.

Itserakkaudessa on sekin huono puoli, että se ei lopu koskaan. Jos ensin pitää rakastaa itseään, jääkö lähimmäisen rakkaudelle tilaa ja aikaa lainkaan?

Consertto Grosso

2006-10-14T00:40:00.000+14:00

Sota, rauha, viestintä, ilo, vanhat ajat, magiikka, mystiikka, uudistus.

8 tärkeätä. Elomme vaellus käy niiden vaikutuspiirissä, joskin jo Augustinus huomautti, että kahden samanaikaisesti syntyneen kohtalot ovat erilaiset, joten ei siitä sen enempää.

Toisilta nimiltään: Mars, Venus, Merkurius, Jupiter, Saturnus, Uranus, Neptunus ja - Pluto.

Kuuntelen levyä, jonka sain Salla Tyrväiseltä kiitokseksi esiintymisestä hänen järjestämässään keskustelusarjassa, joka on hieno.

Sir Simon Rattle johtaa Berliinin filharmoonikkoja. Säveltäjä on Gustaf Holst (1874-1934). Pluto, joka on planeetta, on, ennakoivasti, Colin Matthewsin. Levyllä on myös Kaija Saariahon, Matthias Pintscherin, Mark-Anthony Turnagen ja Grett Deanin sävellyksiä. Ja video planeettain teosta.

En muista aikaisemmin kuulleeni taivaallista musiikkia säveltäneen Holstin teosta, lukuunottamatta Dame Kiri Te Kanawan 50-vuotislevyllä olevaa Jupiterista muokattua "World in Union" -versiota, jonka perässä lukee Skarbet.

Aristoteles, joka oli kiinnostunut planeettaliikuttajista ja liikkumattomasta liikuttajasta olisi pitänyt Holstin töistä intergalaktisen kommunikaation tulkkina. Siellä oliot raskaasti liikkuvat ja lähettävät viestejä toisilleen.

Pythagoralaiset, joiden mukaan todellisuuden lukusuhteet voi transponoida intervalleiksi ja maailma näin soittaa, olisivat ehkä mietiskelleet Schönberg -vaikutteisen musiikin suhdetta omiin lukusarjoihinsa.

Holstin sävelteos valmistui viimevuosisadan alkupuolella hieman myöhemmin kuin suhteellisuusteoria. Se on kiinnostava eräänlaisena kuvauksena avaruudesta. Sen kuunteleminen herättää eloon Boethiuksen ajatuksen musiikista matematiikan osana vaikka se suoremmin liittyykin arvoihin ja olioihin, planeettoihin keskeisten elämänkysymysten edustajina.

En muistanut, että Pluto on renewer. Asia saattaa tieteilijöistä äänestäjiksi eli vaalikarjaksi muuttuneet henkilöt entistä koomisempaan valoon.

Oikoluen samalla joulukuussa ilmestyvään kirjaan tulevaa artikkeliani "Luovuuden filosofia ja innovatiivinen diakonia", jossa olen koettanut soveltaa klassisen konserton rakennetta (esim. Beethoven, Brahms, Mendelssohn, Tsaikovski). Eilen illalla sopivasti Janine Jansen soitti Mendelssohnia Kausikortti sarjassa. Sibelius ratkaisi asian näin: 1. Allegro moderato, 2. Adagio di molto, 3. Allegro ma non tanto. Alkuun verraten laaja käsitekalusto ja kaunis melodia, keskelle mietteliäisyyttä ja loppuun tulta ja tappuraa kadensseineen. Hyvä rakenne minkä tahansa esittämiselle, esitelmään, artikkeliin, puheeseen. Mikseivät nekin voisi soida. Sillä kaikenhan vaihtaisimme laulun lahjaan, semminkin, jos viulu on vaiennut!

Kannattaa miettiä, millainen laulu tahtoisi oll, millaista musiikkia oma esiintyminen, ajatukset ja sanat, ovat. Musiikkina ihmiset, jos heillä on minkäänlaista sävelkorvaa, asian kuitenkin kuulevat. Per on läpi ja sonare soida, vaikka taustalla onkin kreikan prosopon, kasvot. Jos kirjoitat, se on kuin soittotunnille menisi.

Izumi Tateno sai kesken konsertin aivoverenvuodon ja luhistui lavalle. Nyt hän soittaa vasenkätistä pianomusiikkia, jota aikoinaan sävellettiin Wittgensteinin veljelle Paulille; muun muassa Ravelin konsertto on hänelle. Tatenon ohjelmistossa on modernia japanilaista.

Onkohan olemassa filosofiaa yksikätisille? Harry Frankfurtin On Bullshit on näemmä juuri suomennettu. Siihen liittyy eräitä teemoja, jotka valottavat tätä kysymysrä.

Auringonlaskun maa

2006-10-13T01:40:00.000+14:00

Juntusen Esko kertoi Maaningalla, että markkinoilla on musta-aukko, josta pitäisi mennä sisään. Se on kehittyvien markkinoiden alkuvaihe, jossa ei pidä tarjota huipputuotteita. Esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan 60-luku voisi mennä kaupan kehittyvillä länsimarkkinoilla, mutta nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa, joka on aivan liian kehittynyt ja hyvä on turha mennä kaupittelemaan.

Eskon mielestä Kiinasta tullaan takaisin turpiin saaneena, koska sinne koetetaan myydä liian tasokasta tavaraa. Saa siis kuvan, että globaalin ulkomaankaupan pitäisi olla pikemminkin vanhojen lenkkareiden viemistä kuin modernien innovaatioiden. Ne vain kopioidaan ja myydään piraatteina meille itsellemme takaisin.

Esko tuntui vihjaavan, että jos ja kun tätä mustaa aukkoa, jota muuten avaruustutkijat kutsuvat myös likaviemäriksi, ei käytetä hyväksi, edessä on Auringonlasku.

Siihen kai voisi todeta, että se on kaunis ja sen voi tuotteistaa.

Auringonlasku herättää pari mietettä. Ensinnäkin Hegelin viittauksen Minervan pöllöön, joka nousee siivilleen vasta hämärän tullen. Toiseksi ajatuksen siitä, että tämänhetkiset ratkaisuyritykset ongelmiin saattavat olla laskusuhdanteen ratkaisuja ja jotakin todella merkittävää pitäisi keksiä. Auringonlaskua ovat niin kuntauudistus kuin osaamistrategiatkin. Jälkimmäisen osalta Eskon esittämät näkökohdat antavat tukea sille, että kyseessä on todellakin ihan ryssitty juttu. Ensimmäiseen liittyvät ongelmat ovat seuraavanlaisia:

Samassa tilaisuudessa Raimo Sailas kertoi, että merkittävin tiedossa oleva haaste on ikääntyminen ja se, että eläkkeellä olevan väestön osa on merkittävä. Tuottavuutta pitäisi saada nostetuksi ja kuntatalous, joka nyt on melko hyvä, sopeutumaan tulevaisuudessa tapahtuvaan niukentumiseen.

Sailas kertoi satunnaiskyselystä, joka oli tehty kuntapäättäjille. Valtaosa näistä ei usko, että kuntauudistus ratkaisee ongelmat. Samalla valtaosa toivoo valtiolta pakkokeinoja. Sailas viittasi vain kuntaliitoksiin. Oma tulkintani vastauksista on toinen. Uskon, että kuntapäättäjät odottavat ratkaisuja siihen, miten kuntatalouden ongelmat voitetaan, mutta eivät usko, että käsillä oleva kunta- ja palvelurakenteen uudistus sisältää tällaisia ratkaisuja.

Kuntaliitos on nähdäkseni auringonlaskun ajatus. Oletetaan, että kunnan hinta on yksi euro ja meillä on puolet kuntia, joissa on alle 50 senttiä. Jos kaksi kuntaa yhtyy, saadaan kasaan yksi euro, mutta tällä pitäisi kattaa kaksi kertaa isomman väen tarpeet kuin 50 sentillä, joten ympäri mentiin yhteen tullaan. Todennäköisenä seurauksena palvelut keskittyivät 50 kilometrin päähän ja jonot kasvoivat, mutta saatiin säilytetyksi alle 200 kilometrin matkan päästä ja vielä isommalta jonolta. Niiden osalta, joita keskittyminen koskee, asia ei paljon tilannetta paranna.

Jos tahdomme löytää nykyisen tasoisen hyvinvoinnin säilymisen reseptin, se sisältää kaikkea muuta kuin kuntaliitoksia ja väestömäärärajoja. Sitä kannattaa pohtia, voisiko osasta hyvinvoinnin tekijöiksi luonnehdituista asioista luopua.

Merkitsin muistiin seuraavanlaisia tietoja. Vuonna 2025 ikääntyminen on nopeampaa Suomessa kuin missään muussa Euroopan maassa. Pelkästään ikääntymisestä syntyy 5 % nousupaine menoihin ja tästä seuraa verojen kiristyminen. Ns. hedelmällisyyslukumme on tällä hetkellä korkea 1.7, mutta väestön uusiutumiseksi sen tulisi olla 2.2. Terveysjärjestelmämme voi kriisiytyä, mikäli elämäntapasairaudet lisääntyvät. Ylensyöminen ja alkoholin käyttäminen pitää saada kuriin. Eiköhän se ole ihan perusteltua korottaa viinaveroa. Verotuloja tarvitaan lisää ja verovaroin katettuja menoja syntyy liiallisesta juomisesta. Näin tehtäessä ne, jotka pitävät viinanjuomisesta, tietävät kustantavansa itselleen hoitoa eikä heitä tarvitse syyllistää enempää niillä ajatuksilla, että itseaiheutetut terveyshaitat tulisi luokitella erimaksuisiksi ja hoidon priorisointikysymysten piirissä vähempiarvoisiksi kuin muut taudit.

Tällaisilla ennusteilla eletään. On kuitenkin selvää, että jotakin ennakoimatonta tapahtuu esimerkiksi vuoteen 2025 mennessä. Ennakoimattomia ovat niin keksinnöt kuin katastrofitkin.

Supernaturalistinen virhepäätelmä ja Gimen huljotiini

2006-10-12T00:09:00.000+14:00

G. E. Moore, jonka vakavuutta Wittgenstein ihaili, kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi yritystä määritellä hyvä jonkin luonnollisen ominaisuuden tai tilan kuten vaikkapa mielihyvän avulla. Hyvä on hyvää, itsenäinen kategoria, joka käsitetään intuitiivisesti jalat maasta irrallaan.

Näkemyksen sukulainen on Humen giljotiiniksi kutsuttu ajatus, jonka mukaan on väärin ajatella että olemisesta (is) seuraisi pitäminen (ought). Jos pelto on tietynlainen, siitä ei seuraa, että sen pitääkin olla sellainen. Ei ole luonnollista moraalia, vaan ihmisen ajatuksiin perustuvia moraalivalintoja.

Tuli autolla ajaessa mieleen, että näitä virheitä paljon yleisempiä ovat supernaturalistinen virhepäätelmä, joka määrittelee luonnollisen ominaisuudet ja niiden väliset suhteet jonkin abstraktin idean avulla sekä Gimen huljotiini, joka väittää, että siitä miten asioiden pitäisi olla seuraa se miten ne ovat (ought implies is).

Supernaturalistinen virhepäätelmä ja Gimen huljotiini ovat poliitikkojen ja julistajien päivittäistä työkalustoa. Jälkimmäinen tekee puheesta kontinkielistä.

Molemmat virheet ovat ominaisia myös historiankirjoitukselle. Historiankirjoitus on kontinkielistä sikäli, että se kuvaa meille todellisuutta, jonka tahtoisimme ja toivoisimme olevan tietynlainen. Hyvänä esimerkkinä ovat tällä viikolla aiheena olleen herännäisyyden historiat, Mauno Rosendalin ja Olavi Kareksen teossarjat, jotka molemmat ovat ohjelmallisia teoksia. Niissä oma ajatus, se miten asioiden pitäisi olla, muodostuu historiankuvaksi.

Kyse on siitä, että toiveajattelu on ihmiskunnan keskeisin kysymys ja että fakta jäljentää fiktiota. Tämä on virhe, mutta samalla se, miten täällä elon vaivoissa mennään eteenpäin.

Luther ajatteli, että totuus lausutaan Kaanaan kielessä, joka on nova lingua ja nova vocabularia. Sen syntaksin eli sanaston ja kieliopin voi oppia, mutta sen semantiikka eli lauseen suhde todellisuuteen jää tavoittamattomaksi.

Tämä on eräs versio ajatuksesta, jonka mukaisesti todellisuuteen ei voi suuntautua kuin kontinkielisesti, mutta kaikki mitä sanotaan pysyy supernaturaalisessa kategoriassa eikä määritä suoraan sitä, mikä on kaiken lihan tie. Se pysyy irrallisena kokonaan (totus) samalla (simul) kun siinä elävä on kokonaan hengellinen. Tätä kutsutaan paradoksiksi. Mielestäni tutkimusongelma nimeltä "simul -periaatteen paradoksaalisuus" selittyy parhaiten kun sitä tarkastellaan supernaturalistisen virhepäätelmän ja Gimen huljotiinin yhteydessä.

Töitä ja päiviä

2006-10-11T00:47:00.000+14:00

Töitä ja päiviä (Erka kai hemerai) on Hesiodoksen runoelma, kirje Perseukselle maamiehen moraalista. Kullakin kussakin, kerjäläisellä, on laulu jonka kerjäläiseltä varasti. Olen nähnyt osan suomennettuna Niin & Näin lehdessä jo aikoja sitten. Theogonia on suomennettu kokonaan (Päivi Myllykoski, Tammi 2002). Tarkempaa tietoa kaipaavalle kerrottakoon, että Hesiodoksen kuvaus jumalten synnystä ja myöhemmistä urotöistä muistuttaa pahasti saippuoopperaa Kauniit ja Rohkeat, joka on kuvattu holy woodissa. Hesiodokselta on säilynyt myös kolmas katkelma, jonka asiakasystävällinen nimi on Naisten luettelo (Gynaikon katalogos), selebriittiselonteko jumalista syntyneistä naisista. Sitä pitäisi nykyajan täydentää.

Kuluvan viikon työt ja päivät:

Maanantai-iltana Matti Komulaisen grafiikkanäyttelyn avajaiset Lapinlahden kirjaston näyttelytilassa: akvatintaa, viivasyövytystä, puupiirroksia. Sangen tasokas näyttely, kokonaisuus kuin runokokoelma. Kuvat herättävät tunteita. En tiedä, haluakaan, millaisia. Syntyy hyvä olotila ja kauneuden kokemus.

Matti sanoo, että ei tarkoita mitään muuta kuin mitä kuvat itse tarkoittavat. Ne eivät ole saarnoja, mutta puhuttelevat. Lisäksi hän luonnehtii itseään tittelillä harrastelija. Kiinnostava lausunto, sillä näyttely on yksi tasokkaimmista, joita olen muutamaan vuoteen nähnyt.

Harrastelijana oleminen voi liittyä katselmaan, että kuva sanoo mitä kuva sanoo. Maailmassa, joka on professionalisoitu ja huippuosattu, arka ihmisparka etsii elintilaa marginaalista, vapautta.

Tähän blogiin liittyy samanlaisia tunteita. Kirjoitin monta vuotta miettien, paljonko liuskasta maksetaan. Nyt kun ei ole tätä teollisen tuotannon piiskaa selässä, hyödytön kirjoittelu generoi vapauden illuusion. Täällä sitä ollaan, puskassa, ja kaukana kawala maailma.

Tämä on blogi nro. 50, juhlapäivä siis. Tavoite on kirjoittaa ainakin 105 blogia putkeen, jotta saisin kokemusta talvisodan kestosta.

Lukijoita on, profiilin käyttäjästatistiikan mukaan 159. Luultavasti heitä on jonkin verran enemmän. En ole laittanut tähän laskuria, sillä mitä väliä lukijamäärällä loppujen lopuksi olisi. Väliä on yksittäisillä lukijoilla. Nykyinen määrä on suurinpiirtein niillä hujakoin, mitä runokokoelma möisi maassamme, joka on runonlaulajien maa.

Runonlaulusta kertoo myös blogilista, jolle ilmoitin tämän viikko sitten. Siellä on 6700 suomalaista blogia! Blogilistan mukaan tätä blogia katseli viime viikolla listan linkistä 28 lukijaa. Sijoitus oli parhaimmillaan 4000 korvilla, kuumuus +40. Näin ollen on tilanne Kotka ja Rankki, sekä eteläkaakko kuumeinen, utua.

Tiistai-iltana esitys herännäisyyden aatehistoriasta Joensuussa. Olen siellä dosentti, joka on vähän kuin kappalainen kirkossa, harrastaja: saarnaa ja tekee oikeita papin töitä, mutta ei ole vastuussa armotuotannon hallinnosta. Virka sopii erinomaisesti bloggeristille.

Esityksen taustalla on viime keväänä mieleen tullut hupsu ajatus julkaista aiheesta kirja. Tein sen yhdessä Urpo Karjalaisen kanssa: Täällä lounatuulen alla. Näkökohtia armonkerjäläisten aatehistoriaan.

Tahdoin päästä eroon pöytälaatikkomateriaalista ja tästä aiheesta. Kuten esitelmästä "Paavo Ruotsalainen välittömän kokemuksen tulkkina". Olin lukenut sen Porthaniassa Taavi Kassilan järjestämässä luentosarjassa eräänä vappuaattona, Turun tuomiokirkossa, joka totisesti on tehty saarnoja varten, ei esitelmiä, radiossa ja Viimeisten Kiusausten esittelysarjassa Tamperetalossa.

En näytä pääsevän eroon. Uudestaan ja uudestaan pyydetään tarinaa tästä aiheesta, johon minulla on näköharha. Esimerkiksi Matti Klingen Iisalmen Ruhtinaskunta teoksessa herännäisyydellä ei ole juuri minkäänlaista selittävää roolia.

Illallisella Huhdan Ilkan kanssa, joka tietää näistä asioista minua monin verroin enemmän. Hänen väitöskirjansa Täällä on oikea Suomenkansa tulisi kaikkien lukea. Paras kokonaisesitys kirkkohistoriasta puolestaan on Hannu Raittilan romaani Ei minulta mitään puutu.

Minusta tuli sitä, mitä Paavo Ruotsalainen vihasi, philosophi, ja sitä, mitä hänen tanskalainen hengenheimolaisensa Kierkegaard, dosentti. Kierkegaard väitti, että dosentit odottavat taivaassa suurta palkkiota, koska ovat elämänsä aikana osoittaneet taivaan valtakunnan olevan jossain määrin tosi. Olen henkilö, josta Lapinlahden lintujen laulussa sanotaan: "Ei tullut pojasta pappia, nyt myy Forumissa kebappia."

Keskiviikkoilta: Esitelmä Kuopiossa kristinuskon ja luonnontieteen suhteesta. Viiteen osaan hän esityksensä jakasi: 1. Teologian ja luonnontieteen yhteinen historia, 2. Maailman synty ja rakenne, 3. Ihmisen lajihistoria ja yhteys muihin eläimiin, 4. Luonnon manipulaatio. 5. Nykyinen keskustelu tieteen luonteesta.

Tuo viimemainittu on kiinnostava teema. Juttelin äskettäin luonnontieteen opettajan kanssa. Totesimme, että ei sitä ennen. Kun minun nuoruudessa luontoa opettava jotakin sanoi se oli niin maar perusteellisesti niin. Nykyisin tehtävä on saanut katsomusopettajan roolin luonnetta. Usko tieteeseen on vähentynyt nuorison piirissä huomattavasti. Niin se on vähentynyt tieteilijöidenkin piirissä, mutta ehkä hieman erisuuntaisesti.

Torstai: Maaningan tuulet, jossa Raimo Sailas saarnaa. Tilaisuus on Juntusen Eskon, Jalasjärven kunnanjohtajaksi siirtyneen dosentin järjestämä. Suosikkikirjailijani vanhempi huoneenrakentaja Viljo Heikkinen lausui joskus: "Ratsaille Sailaksen rakuunat!" Ko. sanataiteilijan huikeimpia kuvauksia oli sellainen katkero, että samaan aikaan kun päällystettiin urheilukenttää, sivukylän tie oli niin sottainen ja kuoppainen, että kun mopolla ajoi niin hampaasta lähti paikka.

Mies on luotu liikkuvaksi. Ja jätkä on petoeläimestä kehitetty. Perjantaina jännätään, saako Mara Nobelin. Eli siis me, pieni ja sisukas Suomi.

Vauhtia metsätöihin

2006-10-10T01:08:00.000+14:00

"Kun Savon Sellun nimellä tunnetun teollisuushankkeen ympärillä vajaa vuosi sitten ryhdyttiin toimintaan, tapahtui tämä ajankohtana, jolloin maan metsäteollisuudessa oli alkanut ennen näkemätön laajennusvaihe, joka nytkin kohdistui pääasiassa maan rannikkoseuduille. Näille Etelä-Suomen rannikkoalueille ryhdyttiin suunnittelemaan myös metsänomistajajärjestöjen toimesta perustettavia suuria metsäteollisuuslaitoksia. Nähtävissä tällöin oli, että Pohjois-Savo, jonka parhaasta vuosittain hakattavasta raaka-aineesta pääosa kulkeutuu mainitun rannikkoseudun teollisuuden tarpeisiin, jäi metsäteollisuuden laajennus- ja lisäämissuunnitelmissa jälleen syrjään. Tällainen kehitys ennakoi erittäin kohtalokasta kehitystä Pohjois-Savon metsätaloudelle. Pitkät etäisyydet ja korkeat kuljetuskustannukset estävät näet toisarvoisen käyttöpuun hankintaa eikä maakuntamme metsätalouden ongelmia näin ollen pystytä ratkaisemaan laajentamalla ja lisäämällä maan rannikkoseudulla jo olemassa olevaa teollisuutta. Metsävarojen hyväksi käyttämisen, raakapuun tuottamisen ja talouselämän tasapuolisen kehittämisen kannalta katsottuna teollisuuden keskittäminen jatkuvasti muualle merkitsee ennen pitkää maakuntamme lopullista jäämistä jonkinlaisen takamaan asemaan. Käy niin, että paraslaatuisen puun hakkuut laajenevat yli kestävyyden rajan samalla kun huonolaatuiselle käyttöpuulle ei saada sellaista menekkiä, että niiden hallussa olevat hyväpohjaiset metsämaat voitasiin kannattavasti uudistaa hyvätuottoisten metsien kasvuun..."

Teksti on Aarre Huuskosen teoksessa Näin syntyi Savon Sellu kyseisen teollisuuslaitoksen henkiseksi isäksi kutsutun vaarini Taunon muistiinpano. Minulla ei ollut kunnia tutustua häneen, mutta tulipahan edes hieman digitalisoiduksi.

Pöydälläni on kasa Taunon papereita. Olen kuskaamassa Toivalan metsäkoululle hänen kirjojaan. Sain ne sedältäni Veli-Pekalta, metsäprofessorilta, joka tyhjentelee hyllyjään.

Savon Sellun synnyn taustalla olivat siis tarve kehittää maakuntaa, mutta myös metsänhoidollinen näkökohta. Ilman asianmukaista teollisuutta metsät hakataan pilalle. Ja metsänhoito, kuten Tauno asiaa luonnehti, on pääosin hakkaamista. Siinä on muuten Anne Brunilalle pohdittavaa, kun tuotteet erikoistuvat ja meillä ollaan menossa suuntaan, jossa vain priiman mentävä markkinarako jää jäljelle paperitehtaiden siirtyessä Timbuktuun.

Siinä ero sodanjälkeisen jälleenrakennusmaan ja globalisaatiossa elävän pilotin välillä. 50 vuotta sitten taistelua käytiin siitä, voiko Etelä-Suomen ulkoista maata kehittää. Tällä hetkellä käydään taistelua siitä, onko mokomasta maasta ylipäänsä eläjäksi.

Maakunnan kehittäminen oli tuolloin, 1950-luvulla, kova sana ja suuri rikos ja synti. Vaari sai Helsingistä uhkauksia, joissa todettiin, että kannattaa miettiä, kuinka pitkään tuolillasi vielä istut kun puhut tuollaisia, että Toijalankin takana olisi elämää. Tuossa tilanteessa häntä auttoi lehdistö, erityisesti Martti Suhonen, joka asettui tehdashankkeen voimamieheksi ja kävi ottamassa ministereitä kraivelista.

Vaari tuli 1930-luvulla Pohjois-Savoon Tapion valistustyöntekijäksi. Metsänhoito oli tuolloin vapaata, ja katsottiin, että tehokkuuden nostamiseksi suomalainen, silloin kasvitiedepohjainen, metsätietous on saatava erityisesti yksityisten metsänomistajien ulottuville.

Konkreettisina tuloksina tästä valistustyöstä olivat laaja teos Metsänomistajan tietokirja (WSOY), Haapamäen koetila Siilinjärvellä sekä sen yhteyteen perustettu Toivalan metsäkoulu. Visio ja toimenpideohjelma oli, että metsät kuntoon ja hongat humisemaan, ensin tietoa, joka annetaan kädestä pitäen tapahtumapaikalla ja sitten teollisuutta. Operaatio onnistui, mutta siihen kului noin 30 vuotta. Se on aikaperspektiivi nykyisellekin maakunnan kehittämiselle. Voi tuntua pitkältä, mutta Taunon mielestä kyseessä on kuitenkin lyhyt loikka verrattuna esimerkiksi siihen motivaatioaikaan, josta papit vastaavat.

Lainaanpa tähän toistakin kirjoitusta:

"Allekirjoittaneelta on pyydetty yksityiskohtaista laskelmaa ns. Savo-Karjalan poikkiradan Savon puoleisen osan vaikutusalueeseen tulevista metsävaroista ja tämän radan metsätaloudellisista vaikutuksista. Kun laskelma ei vielä ole valmis, esitän pyydettynä lausuntona - kysymykseen alustavasti tutustuttuani - seuraavassa eräitä näkökohtia. 1. Suunniteltu rata, joka kulkisi Alapitkän - Nilsiän - Juankosken suunnassa tulisi kaiken kaikkiaan sulkemaan vaikutuspiiriinsä varsin laajoja niin valtion, yksityisten kuin puutavarayhtiöidenkin omistuksessa olevia metsämaita. Ko. metsäala käsittää - edellyttämällä, että uusi rata yhdistetään pistoradalla Syvärin rantaan, noin 300 000 hehtaaria, jonka puuvarasto valtakunnan metsien arvioimistulosten perusteella on noin 20 miljoonaa kiintokuutiometriä ja vuotuinen kokonaiskasvu noin 500 000 kiintokuutiometriä."

Tällaista siis köyhässä maassa, tehtaita ja poikkiratoja. Rikkaalla maalla ei sellaisiin ole varaa, ei koko metsäteollisuuteen!

Listaan tähän, digivaarin papereita, omaksi muistokseni:

Pohjois-Savon metsävaroista ja metsien käytöstä.

Tärkeitä ratkaisuja

Käyttämättömiä mahdollisuuksia Pohjois-Savon metsätaloudessa

Syksyiset metsänhoitotyöt

Puhe Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnan sodassa kaatuneiden toimihenkilöiden muistotaulun paljastustilaisuudessa 4.4.1949

Pohjois-Savo on metsämaakunta

Pohjois-Savo - voimakkaan metsätalouden luvattu maa

Pohjois-Savon yksityismetsien vaaranalainen asema

Talonpojan metsä

Havaintoja metsätaloudellisesta valistustoiminnasta

Ovatko Pohjois-Savon metsävarat vähenemässä (radioesitelmä 24. 3. 1946)

Menekitön koivu Pohjois-Savon metsätalouden kehittämisessä

Näkökohtia Pohjois-Savon yksityismetsätalouden kehittämisessä

Muutamia piirteitä Pohjois-Savon metsistä ja metsätaloudesta

Ajankohtaisia metsäkysymyksiä

Metsänhoitokomitean mietintö: T. Järveläisen esitelmä 28. 5. 1938

Metsänhoitoyhdistystoiminnan tehostaminen

Talonpoikaismetsätalouden edistämistyö. Mitä siltä puuttuu?

Kantohinta

Kun hakkaat ja hoidat polttopuusi oikein saat paljon palkaksi

Metsätalouden ja maatalouden välinen suhde maatilalla

N. 20 otsikoimatonta puhetta

Huomioita valtiollisten puolueitten suhtautumisesta metsätalouteen Suomen itsenäisyyden aikana - metsäpolitiikan laudaturtyö

Yksityismetsälaki I - II

Ilmari Kalkkinen otsikoi vaarin muistokirjoituksen "Hän antoi kaikkensa Pohjois-Savon metsien hyväksi." Asiaa ajatellessa syntyy velvollisuuden tunnetta ja apinan raivoa. Tuumaakaan ei anneta tappelematta!

La vida es sueno

2006-10-09T01:02:00.000+14:00

Ajattelin kirjoittaa nukkumisesta ja rapistumisesta, ja kun avaan tämän postauksen, kommunikaattorin viestiääni soi: "Tänään sunnuntaina klo 19 H:gissä Venäjän suurlähetystön edessä hiljainen kynttilämielenosoitus Anna Politkovskajan muistoksi. Järj. Suomen PEN. Levitä sanaa." Blogi on, tällä kertaa, Kiriwatin ajassa.

Aiheeni muuttuu siten elimistön hiljaisen mielenosoituksen erittelemiseksi.

On nimittäin niin, että vaimo sanoo klo. 20.00, että kuorsaat liian kovaa. Kun herään, yritän sinnitellä Itsevaltiaisiin. Silloin vaimo nukahtaa. Katselen hetken Uutisvuotoa. Jaksan 10 minuuttia. Sammutan rakkineen ja valot. Palaan asiaan 07.25.

Ei sitä ennen. Yölamppu paloi jossain kolmen neljän maissa aamulla ja parhaat ajatukset olivat vasta tulollansa. Pitää tietysti paikkansa, että nukkuakin sai melkein puolillepäivin, toisin kuin kansankynttilänä ollessa, jota sitäkin on tullut oltua jo hyvät 7 vuotta.

Monet koululaiset elävät valvoen, mutta joutuvat lähtemään jo klo 8. 00 alkavalle oppitunnille. Aikuisella ihmisellä yksi valvottu yö vastaa 1 promillen humalatilaa. Ei ihme, jos nuoriso ei jaksa käydä koulua, jos on jatkuvasti kännissä. Suurin osa muuten jonkinlaisessa nettikännissä, surffaavat kaiket yöt.

Muutenkin tulokset ovat kurjia. Kokeilin Cooperia pitkästä aikaa syyskesästä. Hölköttelin 2200! Se on kuulemma ikäiselleni miehelle, täytän viikon päästä 41, hyvä tulos, mutta kurjalta tuntuu itsestä. Vähän niin kuin se, kun muutama vuosi sitten kertausharjoituksissa ammuttiin myös RK3 ja tulos oli jossakin 70 pisteen nurkilla. Mikä häpeä! Nuorena meni sentään yli 90.

Minulla on jo sykemittari. Ei tarvitse paljon liikahtaa, kun sydän lyo 130. Pitkässä mäessä syke on 185-190. Mittari mittaa myös kalorit. Tunti hölkkää kuluttaa tuollaiset 900, tunti kävelyä 800 ja tunti pyöräilyä, lasketellen, 700 kaloria. Uidessa en ole kokeillut, mutta kulutus ei taida olla kovin kaksinen.

Polviin sattuu juostessa pidemmälti. Tupakoimisen lopettamisen kiitoksena paino on noussut 15 kiloa. Hiukset lähtee, hampaat tippuu, ajatus ei kulje.

Että tiedoksi vaan nuoremmille. Kohta on teilläkin edessä kyltti: Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.

Nämä lienevät kuitenkin melko normaalia synkkää yksinpuhelua. Hannu Raittila totesi äsken, että ihminen syntyy 40 vuotiaaksi ja seuraavat 40 vuotta kuolee. Helsingin Sanomissa, jonka satuin näkemään huoltoasemalla, kerrotaan ikäpolvensa tärkeimpiin teatterilaisiin kuuluvasta kirjailijasta Reko Lundanista, 37, joka on vakavasti sairas ja kertoo nyt myöntävänsä, että pakko nostaa kädet ylös kuoleman edessä. Onkohan se antautumisen vai voittamisen merkki? Asia on yhtä hämärä kuin valkoinen lippu. Se ei tarkoita antautumista vaan neuvottelupyyntöä. Lundan on kirjoittanut puolisonsa kanssa asiasta romaanin, joka täytyy lukea.

Vapaus

2006-10-08T03:30:00.000+14:00

Sunnuntain aihe on kristityn vapaus ja tekstit kuvaavat Kristuksen boheemeja piirteitä, sapattikäskyn rikkomista. Kirjoitan tätä Vuokatin Katinkullassa ja mietin, mikä on katinkultaa.

Osallistuin elokuussa Käki-seminaariin Perälässä. Jos saisi viettää muutaman sekunnin sitä järjestävien henkilöiden pään sisällä, olisi kokemus taatusti mullistava. He olivat valinneet aiheeksi vapauden, joka on paradoksaalinen aihe: tosi vapaus on vapauden rajoittumista! Taitelijan vapaus on sitä, että on sitoutunut luomisen työhön. Ajattelun vapaus sitä, että taitaa logiikan säännöt, mielen kalterit. Tahdon vapaus sitä, että tahto on suuntautunut kohteeseensa ilman, että muut asiat riuhtoisivat sitä irti.

Boethius, joka oli viimeinen antiikin suuri ajattelija, esittikin kummallisen katsomuksen, jonka mukaan ihmisellä on vapaa tahto kun tämä on sitoutunut Jumalan tahtoon, joka on absoluuttinen vapaus.

Myöhemmin vapauden teema kiehtoi Lutheria, jonka reformaatorisiin pääkirjoihin kuuluvan teoksen nimi on Kristityn vapaus. Se ilmestyi sekä saksaksi että latinaksi 1520. Molemmat laitokset ovat taitavien suomentajien suomentamia. Lauri Haikola suomensi latinasta, Tuomo Mannermaa saksasta.

Lutherin mielestä kristitty on vapaa herra ja kaikkien kuningas uskossa. Samalla hän on kaikkien orja ja alamainen rakkaudessa.

Uskossa ihminen luodaan uudestaan ja palautetaan Paratiisiin, Luther opettaa. Tämä on se, mitä luterilaiset sanovat vanhurskauttamiseksi. Uskosta syntyy spontaanisti rakkaus, joka on yhteyttä kunniastaan luopuneeseen ja orjan muodon ottaneeseen Kristukseen.

Kustaa Vaasan mahtikäskyllä luterilaisiksi muuttuneille suomalaisille vapaus on niin merkittävä asia, että Uuden testamentin kreikankielinen titteli soter, pelastaja, on käännetty meillä vapahtaja. Se on kahden vallan, Ruotsin ja Venäjän, alla olleen suomalaisen sielun miniatyyriuskontunnustus, jota ei tule aliarvoida.

Vapahtaja vapahtaa jostakin. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi meillä usein korostuvat negatiivisen vapauden ajatukset. Se ei ole aina onnellista, sillä tosi vapaus on ensisijaisesti vapautta johonkin. Omantunnonvapaus, sananvapaus, uskonnonvapaus jne. ovat ensisijaisesti vapautta harjoittaa jotakin asiaa, vasta toissijaisesti sitä, että henkilöä ei voida pakottaa johonkin.

Kaikki tähtää vapauteen, kaikki sitä hakee. Mutta jos vapaus löytyy, se on kuin patruunan osumista mustaan kymppiin. Sen rinnalla kaikki muu on yhtä katinkultaa.

Lukemista lapsille

2006-10-07T00:16:00.000+14:00

Oi veli, oi veli

rakastan sinua

mutta en voi mennä kanssasi naimisiin

sillä olet veli

näin puistossa miehen

ja kun kosin

hän suostui

Tämän kirjoitti vasta kirjoittamaan oppinut 6-vuotias joskus keväällä.

On luettu Kalevalaa, Vanhaa testamenttia, Nalle Puhia, Pekka Töpöhäntää, Peppiä.

Huippukirja on Claire Llewellyn teos Maailman salaperäiset aarteet. Ihmeellisiä löytöjä, kadonneita kaupunkeja, merenpohjan aarteita (Sanoma Magazines Finland Oy 2005). Se kertoo muinaisista jättimatelijoista, alkulinnun fossiilista, rautakauden suoruumiista, villihevosesta, Kalifornian kultajoesta, kahvin löytymisestä ja silkistä sekä monista muista ihmeellisistä asioista, sanoin ja kuvin.

Hyvä on myös Maailmanhistorian ensyklopedia (Parragon 2005). On menty läpi esihistoriaa, ensimmäisiä ihmisiä ja työkalujen valmistamista, maanviljelyksen syntyä, ensimmäisiä kaupunkeja, Mesopotamiaa ja Sumeria, Egyptiä, Industa, minolaista kulttuuria, megaliittikulttuuria, mykeneläistä kulttuuria - mitä kirkkokuorolta ja balettitunnilta ehtii.

Mumilla oli kauan kauan sitten kotiapulainen. Kun Mumi otti puheeksi Egyptin ihmeet, laukaisi tämä: "Voi vieläks rouva uskoo tollasiin epykteihin!"

Kiva on myös Suomen lasten historia (Otava 2005). Oli vasarakirveskansa ja metsästäjät. Sana koti tulee sanasta kota. Ikivanhoja sanoja ovat isä ja emä, puu, kuu, luu, vesi ja mesi, päivä ja yö. Peni on metsästäjän koira ja peninkulma etäisyys, jonka päästä Penin haukku kuuluu. Kun Ukko, joka oli ennen Tor, suuttuu, hän viskoo salamakirveitä ihmisten niskaan.

On sovittu, että ei opiskella kuin vanha aika ja keskiaika. Niiden jälkeen ei ole keksitty mitään uutta, sillä keksiminen päättyi 600 vuotta sitten siihen, kun oivallettiin, miten termit mahdollinen, välttämätön ja mahdoton käyttäytyvät. Siinä on se hyvä puoli, että uuden ajan saa tehdä ja elää ihan itse.

Senkin lapsi tajuaa, että Jumala on quidditas ja ubiquitas, tämä ja kaikkialla. Piaget ei sitä tajunnut ja on teorioillaan sotkenut kasvatusoppeja pahasti.

Anna lapsen olla lapsi!

Kyllä! Älä usko kognitiivisen kehityksen teoriaan, joka on niiden, joita Pikku Prinssi sanoi aikuisiksi, keksimä ja estää lasta olemasta lapsi.

Eräältä 5-vuotiaalta kysyin kerran, että onko tämän mielessä täydellisen olion käsite. Anselm Canterburyläisen mukaan pitäisi olla. Hänen todistuksensa on se, että jokaisella on täydellisen olion käsite mielessä (esse in mens). Koska sellainen olio, joka on sekä mielessä että olemassa (in re) on parempi kuin sellainen, joka on pelkästään mielessä, on oltava niin, että Jumala on olemassa.

Lapsi sanoi, ettei ollut kuullut tällaisesta oliosta.

Menimme nukkumaan. Aamulla heräsin siihen, että lapsi pomppi mahan päällä. Hän kysyi: "Arvaa mistä näin unta? Dinosauruksesta. Näitkö sinä täydellisestä oliosta?"

Ohjaajat, ministerit, piispat

2006-10-06T00:11:00.000+14:00

Porvoon piispaksi on valittu Gustaf Björkstrand, eläkkeellä oleva tiedehallintohenkilö, joka tekee kolmen vuoden kierroksen episkooppina kuin selvitysmies.

Toisella kierroksella oli vastaehdokkaana henkilö, joka ei suostu tekemään kaikkia piispan tehtäviä, kuten nykymuotoisia pappisvihkimyksiä.

Björkstrandista muistuu mieleen kaksi tapausta opiskeluajoilta. Hän oli opetusministeri Teatterikoulun kriisin aikoihin. Asetelma oli hieman samanlainen kuin elokuvaohjaaja Saarelan ja nykyisen valtiovarainministerin välillä, joskaan Björkstrandin rooli ei kaiketi ollut kovinkaan keskeinen ja taistelu ei ollut naisesta vaan siitä että är det möjligt att använda bara suolenpätkät, nyrkki och piip på skolan.

Se oli ainoa revohka, joka sattui opiskeluaikoihin 1980-luvulla. Muuten oltiin juppeja ja ostettiin stereoita, perustettiin ATK-firmoja - ennen kuin lama tuli.

Laman jälkeen alkoi syyttely. Kerran olltiin Säätytalossa jossakin Maanantaiseuran järjestämässä eetikkojen ja poliitikkojen yhteiskokouksessa. Johannes Virolainen kyllästyi, nousi ja sanoi: "Älkää etsikö syyllisiä. Nehä ovat Sorsan Kale ja mie. Tehkää jotakin!"

Katselin Björkstrandin valinnan jälkeen Jouko Turkan kirjoja Aiheita ja Selvitys Oikeuskanslerille. Kipeitä ne ovat - paikoitellen Pahkasika-lehden ja pornon yhdistelmiä, jotka kyllä sivuittain naurattavat, sisältävät taitavaa rakentamista, mutta viemäri tuntuu kaikkialla.

Tilanteen kipeyttä ei vähentänyt se, että jos Turkka oli - niin hänen vastustajansa olivat juuri kohdalleen +.

Olivat ne kirjat...omana aikanaan...jollakin tavoin...hyviä. Kiinnostavaa niissä on ripaus profeetallisuutta, joka vastakuvan esittämällä kertoi jotakin siitä, millaisessa tilassa ollaan. Kun miettii, mitä sitten tapahtui, saa Turkan julistus lisää uskottavuutta: päin jäävuorta ajettiin.

Jos oikein tiedän, Turkka on Durchmanneita. Frans Oscar taisi olla Kalajoella syytettynä, pastori kuitenkin. Jotakin körttiläisyyden taistolaisesta siivestä Turkassa kieltämättä on.

On yhteensattuma, että näyttämötaiteen väkivalta ja ministeri kohtaavat jälleen. Sattumalta kai tullaan ministeriksi ja tietyssä mielessä piispaksikin, joskin kirkkon selittää sen, mitä muut sanovat sattumaksi, toisella tavalla.

90-luvulla tein tutkimusta rahoitusohjelmassa, jota Björkstrand veti. Istuimme joissakin yhteisissä seminaareissa, jotka olivat rahoitusohjelmasta johtuvaa pakkopullaa. Yleisaiheeksi, rahan saamisen takia, oli sovittu kommunikaatio.

Sovittiin, että ruotsinkieliset puhuvat ruotsia ja suomenkieliset suomea. Kun siis minulle sanottiin hejsan, vastasin että terve. Se oli sisäpohjoismaista demokratiaa ja synnytti joskus opponentin ja respondentin välille hiukan huvittavia tilanteita.

Syötiin ihan hyvää pihvia turkulaisessa ravintolassa. Kiitoksia vaan.

Porvoon hiippakunnassa on 80 seurakuntaa. Niissä juuri ehtii käydä kommunikoimassa kolmessa vuodessa. Aika näyttää.

Todellisuus paljastuu kadotessa

2006-10-05T00:14:00.000+14:00

Latasin mielen liitetiedostoksi Jaakko Syrjän teosta Muistissa Väinö Linna 1 (WSOY 2004). Siinä selostetaan Linnan kehitystä Urjalasta tamperelaiseksi työläiskirjailijaksi Tuntemattomaan Sotilaaseen asti, tilanteeseen, jossa koko Manse veisasi: Väpi ompi Linnamme! Erityisesti esikoisteosta Päämäärä koskeva selostus on kiinnostava, sillä se valaisee Linnan omaa sieluntilaa vuosina, jolloin hän sodasta palanneena tehdastyöläisena luki kirjan pari vuorokaudessa, lähinnä filosofiaa, ja opetteli kirjailijaksi.

Aika Linnan perheessä oli kovaa. Mies päivät tehtaassa töissä, iltapäivät, illat ja yöt tupakka hampaissa ja kahvikuppi tärisevässä kourassa lukemassa ja kirjoittamassa. Kerran Linna rentoutui ja näppäili mandoliinia. Tuolloin vaimo otti mandoliinin ja paiskasi sen seinään. Mandoliini lähti, mutta Väinö jäi.

Syrjän teokseen sisältyy myös lainaus ensimmäisestä kappaleesta kirjoitusvihkosta, jonka Linna aloitti jatkosodan aikana. Jo se tuo ilmi Linnan sukulaissieluisuuden Beethovenin kanssa, hieman naiivin pateettisuuden, joka sijoittaa pienen ihmisen tarinan jylhään maisemaan. Siellä ovat Jumala ja eversti sekä Urjalan murre, joka nousee hieman hymyillen ylhäisiin sävelkorkeuksiin.

Kuka kukin on on ollut kansallisurheilulaji ja olen lukenut siitä jonkun tutkimuksenkin. Kerrattakoon se nyt vielä tässäkin, että piispa Jukka Malmivaara ei ollut Lammion esikuva. Ihmettelin itsekin joskus tätä typerää ajatusta ollessani tekemisissä Malmivaaran kanssa. Hän oli karismaattinen sotaurho ja everstiluutnantti, valoisa, vaatimaton ja ystävällinen. Kalevi Lyytinen, joka oli pappina Malmivaaran pataljoonassa, totesi muistotilaisuudessa, että miehet suorastaan pitivät tästä. Kai senkin saa jo kertoa, mitä piispa totesi viimeisessä julkisessa esiintymisessään Kuopion tuomiokirkossa, kun hänelle ojennettiin seurakuntien juhlakirja. Hän hieman horjahti ja joku tarjosi tukea. Siihen Malmivaara, kuin hengelliseksi testamentikseen: "Ei tehdä tästä teatteria."

Suoraa esikuvaa Lammiolla ei ole. Hänessä yhtyy fiktiivinen hahmo useisiin aspekteihin, joita suomalaiset sotilaat pitivät vastenmielisinä. Myöhemmin on syntynyt kyllä henkilöitä, jotka kävisivät Lammioksi. Tasa-arvon aikakautena on lupa todeta, että eräät heistä ovat naisia, vasitenkin akateemisia. Ainoat suorat esikuvat ovat Koskelalla ja Rokalla. Koskela on Einari Kokkonen Nilsiästä ja Rokka Viljam Pylkäs.

Syrjän huomautuksen, jonka mukaisesti Sarastie on upseerihahmoista kiinnostavin, tapaisesti olen joskus itsekin miettinyt. Sarastie on alussa korkealentoinen ja höpsö. Mutta hän syvenee romaanin myötä kiinnostavaksi johtajakuvaksi, joka olisi Reserviupseerikoulussa monitahoisempi arkkityyppi kuin Koskela, joka ei ollut jermu eikä purnari, mutta kapinoi hiljaa: "Jaahas, minä välitän käskyn."

Sinänsä Koskelassa yhtyvät eräät ideaalit, joita suomalaisessa upseeriajattelussa korostettiin sodan aikana. Niihin liittyvät opit tulivat Ranskasta, jossa merkittävä osa suomalaisista vuosisadan ensivuosikymmenillä koulutetuista upseereista oli opiskellut. Ehkä tärkein teoreetikko saksalaisesta ja venäläisestä johtamistavasta poikkeavan henkilöjohtamisen alalla oli Heinrichs. Hän ei pitänyt herran ja hidalgon etäisyyttä alaisiinsa. Puhuttiin Heinrichsin perheestä. Oli kyse läsnäolevasta ja osallistuvasta johtamisesta, jossa välitetään siitä, mitä ihmisille kuuluu.

Syrjä kertoo Linnan todenneen, että on kirjoitettava niin, että paperi häviää näkyvistä.

Linna oli realisti ja yhteiskunnallinen kirjailija. Lukijan näkyvistä todellakin paperi häviää ja mieli kuvittuu henkilöhahmoista ja tarinoista.

On kuitenkin myös toisenlaista paperin häviämistä todellisuuden tieltä. Se liittyy kolmeen vanhaan naiseen: Ellen Thesleff (1869-1954), Sigrid Schauman (1877-1979) ja Helene Schjerfbeck (1862-1946).

Thesleff lausui: "Absoluuttinen kauneus on olemassa: se on niin korkealla, ettei totuus sitä koskaan tavoita." Esimerkiksi vuodelta 1912 olevassa maalauksessa Helsingin satama on jäljellä vain olennainen.

Schaumanin töitä on luonnehdittu sanomalla, että ne "kylpevät paratiisillisessa valossa." Niissä ääriviivat miltei katoavat ja ulkoisen vision sijalle asettuu sisäinen näkeminen.

Schjerfbeck teki 36 omakuvaa, joissa taiteilija vähitellen häviää todellisuudesta ikuisuuteen.

Näin siis Tuntematon sotilas vei mietteet Tuntemattomaan Taiteilijattareen, romaaniin, jota on kirjoitettu pitkään ja jota edelleen kirjoitetaan, sen koskaan valmistumatta.

Sigrid Schaumanista on kiva juttu. Hän tonttuili 1950-luvulla Helsingin kaduilla. Konstaapeli puuttui asiaan ja kysäisi siinä yhteydessä, että onko täti ollut aikaisemmin poliisin kanssa tekemisissä. Schauman vastasi: "Viimeksi silloin, kun veljeni ampui Bobrikovin."

Hyvin, päivää, vointia, sanoi alustaja ja tähdensi

2006-10-04T00:18:00.000+14:00

Pitäisi kirjoittaa hyvinvoinnista erääseen koosteeseen, josta ei tule vielä mainita. Siksi tuskailen kirjapinon kanssa.

Stakesin Suomalaisten hyvinvointi 2006 ilmestyi keväällä. Paremmin menee kuin kuuna päivän valkeana. Uusiakin ilmiöitä on: tulo- ja omistuserojen kasvu, suhteellisen köyhyyden kasvu, lapsiperheiden huonontunut asema ja nuorten pahoinvointi.

Hyvinvoinnin keskeisiksi osatekijöiksi luetellaan terveys, taloudellinen toimeentulo, työ, koulutus, asuminen, turvallisuus ja sosiaaliset suhteet.

Ne muistuttavat osittain vanhoja sosiaali-indikaattoreita ja elintason mittausta, joka oli keskeistä Heikki Wariksen teoksessa Muuttuva suomalainen yhteiskunta (WSOY 1968). Mutta ne yhdistyvät Erik Allardtin teoksen Hyvinvoinnin ulottuvuudet (WSOY 1976). laadulliseen näkökulmaan, josta Suomi vielä nykyisinkin tunnetaan hyvinvointitutkimuksen kentällä. Ei suinkaan education, education, education, vaan Having, Loving, Being.

Siihen liittyen, että ei tässä nyt sentään ihan vain human doing olla vaan myös human being, kiinnostavia uusia teemoja ovat Pauli Niemelän ryhmän pitkäaikaisen tutkimusprojektin tulos Inhimillinen turvallisuus (Vastapaino 2000). Uutta korostusta kuvastaa myös piispa Eero Huovisen juhlakirja Näky suomalaisesta hyvästä (WSOY 2004). Lähes joka artikkeli siinä jauhaa sosiaalista pääomaa. Olen hieman epäileväinen sosiaalisen pääoman ohjelman suhteen, sillä se tuntuu jonkinlaisesta psykoekonomialta, jossa kaksi hyvin kyseenalaista ja konfuusia tieteenalaa, psykologia ja taloustiede, viettävät häitään.

Esping-Andersenin tunnettu jaottelu hyvinvoinnin kolmesta tekijästä on kätevä. Hyvinvoinnin tekijät ovat perhe, markkinat ja valtio. Yhdysvalloissa markkinat ovat vahva tekijä ja valtio vähäväkinen. Keski-Euroopassa markkinat ja valtio ovat lähempänä toisiaan, ja perhe on töissä käyvän miehen tukija. Puhutaan pohjoismaisesta mallista, jossa valtio on vahva verotulojen kautta. Mutta näyttää siltä, että Suomi on oma lukunsa.

Suomi on muuttunut jonkin verran uusliberalistiseksi yksiarvorationalistiseksi (talous/kilpailukyky) maaksi ja poikkeaa pohjoismaisesta moniarvomallista. Mutta aina täällä on ollut rajat raukemmat kuin maassa, jossa ABBA soi ja on hela tiden sommartiden hej hej.

Se minua mietityttää, että onko hyvinvoinnin ulottuvuudet määritelty oikein. Mietin myös sitä, miten hyvinvoinnin käsite suhteutuu perinnäiseen moraalifilosofiseen eudaimoniaan, onnellisuuteen. Hyvinvointi on de facto moraalikäsite. Keskusteltaessa hyvinvoinnista ei voida väistää moraaliteorian ongelmia, jotka tunnetusti ovat vaikeita ja sekavia.

Nyt on käynnissä aihepiiriin liittyvä kunta- ja palvelurakenneuudistus, joka oli hajota omaan mahdottomuuteensa, keskusteluun kuntien koosta. Jotakin on tehtävä, sanovat kaikki yhdestä suusta. Mutta jos ei kysyttäessä anneta selkoa, millaiseen tutkimukselliseen perustaan usko 20 000 minimiin liittyy, herää kysymys, onko kyse mielivallasta. Ja jos on niin mistä mielivalta syntyi? Kävikö se niin, että jotakin balsamia tuli haavoihin saada, kun kuntakoon määrittäminen me miekalla piirrämme rajan -henkisesti ei toiminutkaan demokraattisessa yhteiskunnassa? Jäi kuin aaveeksi tästä pettymyksestä, lohdutuslahjaksi, Eskon puumerkiksi?

Toinen mahdollisuus on se, että uskomus minimilukuun on rationaalinen. Sen selventämiseksi tietoperusta tulisi julkistaa, jotta suomalaisten kannalta tärkeään asiaan, hyvinvointiin, ei jäisi ikävää arpea.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 3: Laitteen odotus

2006-10-03T00:09:00.000+14:00

Lapsena jouluaattoisin ruumista särki. Oli kirkko, jouluateria, sukulaisten keskustelua, vaan pukkia ei näkynyt, kuulunut. Muutama tunti jouluaaton iltapäivästä oli yhtä hikeä ja nykimistä. Koska se tulee?

Odotus oli hienoa aika, johon oppi. Se toistui vuosikausia. Ilman sitä paketit, joista harmillisen moni oli pehmeä, eivät olisi tuntuneet yhtä hyviltä.

Äsken tilasin kommunikaattorin, sen kuuluisan laitteen, jossa on pc ja kamera sekä puhelin. Odotan jännittyneenä elämänmuutosta, jossa matkalta sähköpostin laittaminen ei enää edellytä kannettavan käynnistämistä, matkustaminen tämän verraten suuren laitteen rahjaamista.

Rakennustoimikunnan kokouksissa olen käyttäytyvä tyynen professionaalisesti kuni insinööritoimiston tyypit kun avaan kommunikaattorin kannen ja tilaan RT-kaavakkeen netistä.

Siellä on laskin, siellä kalenteri, siellä wordin suomat mahdollisuudet ja muistilaput, knoppitiedon varmistamisen mahdollisuus Wikipediasta ja Augustinuksen opera omniasta.

Parasta kuitenkin on tässäkin odotus.

Muutaman vuoden kuluttua kommunikaattorin on korvannut joku toinen vehjes.

Niin kävi, kun syksyllä 1984 hankin sähkökirjoituskoneen ja ajattelin, että tästä se lähtee ja tähän se päättyy.

Jo samana syksynä oli opiskelijoilla käytössä pc:t.

Ensimmäinen pc, jota käytin, sijaitsi Helsingin yliopiston tietokoneluokassa. Kirjoitin seminaariesitelmää. Opettelin niitä ctrl-F7 -komentoja liudan. Aiheeni oli Wittgensteinin mielenfilosofia, jota koskevat Bemerkungen über die Philosophie der Psychologie 1 & 2 olivat vastikään ilmestyneet. Aloitin perehtymiseni Wittgensteinin ajatteluun huomautuksesta "onko minulla oltava lehmä tietääkseni että jollakin toisellakin on lehmä?" En tiennyt, miten koneen näppäimistöllä lyödään ü. Olin huomautusten suhteen ihan yy.

1989 ostin Macin, joka oli helppokäyttöinen. Eipä aikaakaan, kun tuli windows.

Ensimmäiset vaiheet kunkin kanssa ovat olleet parhaimmat. Ja katso: yhtäkkiä uusi on rojua. Niin käy monien asioiden suhteen täällä minkä tähden alla. Kyborgien elämässä, koneiden elämässä, ainakin.

Vain yksi pysyy. Hankin sellaisen itselleni viime kesänä. Heinähanko. Heinähankoon nojaten seisoin helteessä 19. vuosisadan pielessä katsellen unohtuneelle tienpätkälle, jota pitkin Aleksanteri I ajoi vuonna 1819. Odotin, että mutkasta ilmestyisi kulkuri. Syksyllä ilmenisi, että kulkuri onkin maisteri.

Ulkoistamatonta taitoa

2006-10-02T02:48:00.000+14:00

Mentiin koko perhe jumalanpalvelukseen, jossa Ruuttusen Tuomo saarnasi. Tuomo kertoi lasten kilpailusta, kuka on vahvin. Toiseksi vahvin oli isi, joka jaksoi nostaa traktorin. Vahvin oli kuitenkin isi, joka jaksoi nostaa äidin.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli tilaisuus, jossa esiteltiin Lasten keskuksen laatimaa asiakirjaa Kymmenen teesiä kristillisestä kasvatuksesta kotiväelle. Teesit ovat seuraavat:

1. Ole kiitollinen lapsesta

2. Pohdi oman uskosi perusteita

3. Keskustele lapsen kanssa myös uskonnollisista asioista

4. Anna lapsen uskoa lapsen tavalla

5. Vietä lapsesi kanssa pyhäpäivää ja kirkkovuoden juhlia

6. Rukoile lapsen puolesta ja hänen kanssaan

7. Laula lapselle virsiä ja hengellisiä lauluja

8. Opeta lastasi pyytämään ja antamaan anteeksi

9. Anna lapselle mahdollisuus tuottaa iloa toisille

10. Anna lapsellesi toivo taivaasta

Mielestäni teesit ovat onnistuneet. Kerrankin, vihdoinkin jotakin, jossa ei ole mitään uutta!

80 % suomalaisista panee toteen lastensa kasvatuksessa sitä, mitä teeseissä sanotaan. Teesien viesti on, että kirkon mielestä suomalaiset kasvattavat lapsensa oikein.

Pitää paikkansa, että monissa perheissä tämä ei ole päivittäistä tai viikottaista. Iltarukous kuitenkin opitaan vähintään isovanhemmilta, joulukirkossa käydään, uskonnollisista kysymyksistä kuten Jumalasta ja enkeleistä puhutaan, jokin hengellinen laulu tai virsi joskus veisataan. Kaikki tämä, vaikka ei ehkä kovin säännöllistä, elää juurevasti suomalaisissa perheissä.

Kasvatuksen kenttä on vaikeutunut sikäli, että kristillisen kasvatusmallin lisäksi elävät rinnakkain muut kasvatusohjelmat. Tarjontaa on tavattoman paljon.

Ongelma ei ole kuitenkaan siinä, että kristillistä kasvatusta ei annettaisi. Kun Lasten keskus on miettinyt teesejään, se antaa kirkolliselle lapsityölle hyvän suunnan tukea perheitä siinä, mitä ne muutenkin jo tekevät.

Mielestäni on tärkeä tuoda esille se, että ihmiset tahtovat ja osaavat kasvattaa siten kuin teesit sanovat. Tällä alalla ei ole huippuosaajia, jotka tekisivät asian paremmin kuin kukin perhe, niin risainen ja vajavainen kuin se ehkä voi tuntea olevansakin. Teesejä kuunnellessa ja lukiessa ihmiset voivat havahtua: haa, tuota meillä tehdään ja tuota meillä taidetaan jo, ilman kursseja, ilman asiantuntija-apua, ilman ulkoistamista.

Enkelten päivänä

2006-10-01T04:47:00.000+14:00

Sunnuntain saarnateksti on Matteuksen evankeliumin 18. luvusta. Siinä puhutaan lapsista taivasten valtakunnan kaltaisina. Ja sitten, lopuksi, mistä sunnuntai on saanut nimensä, kerrotaan, että eläinten, ihmisten ja kyborgien lisäksi on - enkeleitä.

Tuomas Akvinolainen oli tästä ylitsevuotavaisen kiinnostunut. Käsiteltyään Jumalaa ja jumalallisia persoonia koskevia kysymyksiä, hän ryhtyi käsittelemään teemaa, jota koskevat kvestiot 50-63 hän otsikoi näin: 50. De substantia angelorum absolute, 51. De comparatione angelorum ad corpora, 52. De comparatione angelorum ad loca, 53. De motu locali angelorum, 54. De cognitione angelorum, 55. De medio cognitionis angelicae, 56. De cognitione angelorum ex parte rerum immaterialium, 57. De angelorum cognitione respectu rerum materialium, 58. De modo cognitionis angelicae, 59. De voluntate angelorum, 60. De amore seu dilectione angelorum, 61 De productione angelorum in esse naturae, 62 De perfectione angelorum in esse gratiae et gloriae, 63. De angelorum malitia quad culpam?

Tuomas oli siis kiinnostunut enkelten olemuksesta, niiden suhteesta paikkaan ja ruumiiseen, tietämisen kyvystä, niiden tahto- ja rakkauselämästä, suhteesta armoon ja kunniaan sekä niiden lankeemuksesta.

Tuomas oli eräänlainen nörtti, ja enkelioppi merkitsi hänelle jotakin samaa kuin datalaskuri Billy Gatesille. Rinnastus ei ole tuulesta temmattu, sillä Tuomas kehitti enkeleitä tarkastellessaan ajatteluteorian, jonka kuvaamaa enkelten ajattelua hän kutsui nimellä computatio. Ihmisistä ja kyborgeista poiketen enkelit eivät ole rationaalisia vaan intellektuaalisia. Tämä merkitsee sitä, että niiden ei tarvitse nähdä ajattelun vaivaa vaan ne näkevät johtopäätökset suoraan lähtökohdista.

Myös enkelten viestintä oli mitä moderneinta. Tuomas viittasi siihen termillä radio. Viestiessään enkelit lähettävät säteitä tai aaltoja tavattoman suurella nopeudella. Niiden omakin liike on kummallista. Niiden paikkaa (locus) ja liikettä (motus) ei voi samanaikaisesti mitata. Paljon myöhemmin vasta kvanttifysiikassa törmättiin samaan ilmiöön.

Enkelten lankeemus, kaikkein korkein enkeli Lucifer, serafipäällikkö, oli nimittäin raggari, jota jumalallinen suunnitelma ei kiinnostanut, merkitsi Tuomaan mielestä eräänlaista käyttöjärjestelmän kaatumista.

Filosofi Lacan, sekavan oloinen postmoderni minän kieltäjä, kirjoitti joskus vuosia sitten kirjan, joka alkaa: enkelit ovat huolissaan ihmisistä. He ovat huolissaan siitä, että ihmiset eivät enää usko enkeleihin, vaan koettavat olla itse enkeleitä. Wilderin elokuva Pariisin taivaan alla, vai muistinko nyt nimen oikein, käsittelee samaa teemaa: enkelille maailma on mustavalkoinen, se on niin täydellinen. Ihmiselle todellisuus on värikäs.

Olevaisen 'suuri ketju' on kummallinen, tunnemme sukulaisuutta ja sisällytämme itseemme jotakin kaikista näistä: eläimistä, kyborgeista, enkeleistä. Silti emme ole mitään näistä, vaan näiden miettiminen pikemminkin auttaa meitä näkemään tämyytemme. Aamen.

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 2: kyborgivävy

2006-09-30T00:29:00.000+14:00

Suunnittelin teknologian levätessä vielä vanhassa ajassa vävysäädintä. Vävysäädin olisi anopin käytössä oleva kaukosäätimen näköinen kones, jonka käskyt olisi kytketty aivopestyn vävyn aivojen sähkökemiallisiin funktioihin siten, että painamalla nappia 1 vävy veisi roskat ja painamalla nappia 2 vävy ajaisi nurmikon. Ja niin edespäin.

1960-luvulta alkaen on kuitenkin edetty rutkasti eteenpäin näissä vaikeissa kodinteknisissä kysymyksissä. Tuolloin syntyi ajatus kyborgeista, jotka yhdistävät kyberneettisiä ja orgaanisia toimintoja. Kyborgit ovat ruumiskoneita, joissa kyberneettiset säätelyjärjestelmät toimivat ruumiin autonomisten säätelymekanismien kanssa, kuten taannoiseen filosofian tutkijaseminaariini osallistunut ja sen seuraava luennoitsija Mimosa Pursiainen on selostanut.

Yksinkertaisimmillaan kyborgi on tietokoneensa äärellä istuva henkilö. Kirurgiassa on käytetty ajatusta hyväksi valmistamalla esimerkiksi proteesikäsiä, jotka on kytketty ruumiin orgaanisiin säätelyjärjestelmiin. Fiktiivisiä kyborgeja on tietysti vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Star Trekissä.

Kyborgin ei kuitenkaan ole välttämättä oltava ihmisruumiin jatke. Se voi tietysti olla myös 'luonnollisista' materiaaleista valmistettu nukke, joka on yhdistetty keinotekoiseen hermoverkkoon. Tällöin on valmistettu oppiva ja älykäs nukke, joka osaa kaikenlaista, joka 'näkee', 'kuulee', 'kävelee', keskustelee jne.

Näin taannoin ihmisen näköisen nuken, jota japanilaisprofessori innoissaan esitteli. Professori totesi, että nukella tulee olemaan käyttöä esimerkiksi hyvinvointipalveluissa eräänlaisena apuhoitajana.

Emme enää tarvitse vävysäädintä. Sen sijaan voimme korvata itse vävyt kyborgeilla! Tuloksen voisi kuvata nasevasti kolmella sanalla: ihanaa, ihanaa, ihanaa. Vai pitäisikö vävylogisena imperatiivina todeta pikemminkin: hanaa, hanaa, hanaa.

Kyborgivävyn voi opastaa tekemään keskeiset kodintyöt. Mutta sen kanssa voi istuskella myös kahvilla ja rupatella. Siihen voidaan tallettaa vaikkapa kaikki Toivelaulu -kirjasarjan osat, joita se pyydettäessä lauleskelee mielenvirkistykseksi. Äänen voisi kopioida Carusolta.

Esimerkiksi Kauniiden ja Rohkeiden Ritge Forrester voisi olla kysytty nuken malli, mutta tilauksesta voitaisiin valmistaa muidenkin selebriittien kopioita. Millainen olisikaan Kesäpäivä kangasalla, jos huolista vapaana kuuntelisi, miten Ritgen näköinen kyborgi naulaisi kattoa ja laulaisi Caruson äänellä On lautalla pienoinen kahvila. Hetken kuluttua kun pihalle vilkaisi, lihaksikas yläruumis paljaana nurmikkoa ajeleva kyborgi loisi vihreyttä kaikkialle.

Siinä tilanteessa voisi joustaa elävän vävyn, tuon vatsoittuneen vetelyksen, suuntaan heittämistään nuhtelevista katseista ja päänpyörityksistä. Siis: ÄLÄ TAPA VÄVYÄSI. ANNA KYBORGIN HOITAA LIKAINEN TYÖ!

Tämä on kodintekniikkaa. Mutta vieläkin laajemmat autereet aukeavat. Perustetaan syrjäseudulle kyborgitehdas. Siinä puhutaan heti tuhansista työpaikoista elektoniikka-asentajista plastiikkakirurgeihin. Tehdyt kyborgit lähetetään kyläkoulujen oppilaiksi sekä lähiöasujiksi pienemmille paikkakunnille, joiden perusterveydenhuollon väkimääräksi on asetettu 20 000 asiakkaan minimi. Kyborgien myötä syntyy palveluiden tarvetta ja kulutusta. Ne voivat tehdä töitä iloisin mielin 100-vuotiaiksi.

Kyborgien ainoa ero meihin on se, että ne eivät käsitä. Mutta voi kysyä, käsitämmekö mekään.

Ihmisapinoiden julistus

2006-09-29T07:58:00.000+14:00

Tulin Jyväskylästä pitämästä filosofian tutkijaseminaaria aiheesta Ihminen, eläin ja kone. Kotiin tullessa luin lehdestä, että on annettu Ihmisapinoiden julistus, jonka mukaisesti Urkonkin oikeudet ja kärsimykset on noteerattava. Jotkut tätä ihmettelevät. Samalla ajan momentilla perehdyin tiedotteeseen, jonka mukaisesti hallitus on hyväksynyt kuntauudistuksen. Koska ihmisen mieli on rajallinen ja puutteellinen eikä etene spatiotemporaalisesti tehokkaasti, mieleni on yhdistänyt nämä kaksi asiaa, jotka, kuten valistunut lukija ymmärtää, ovat aivan eri asioita, samaksi asiaksi.

Jotkut tutkijat ajattelevat, että heimo Homidiae muodostuu ihmisistä, simpansseista ja gorilloista. Ihminen on geneettisesti lähempänä simpassia kuin simpanssi orankia. Symbolifunktiokaan ei erota. Apinat oppivat satoja merkkejä viittomakieltä ja osaavat opettaa sitä laumansa jäsenille. Niillä on esimerkiksi rakkauden syvyysulottuvuus. Kun leskeksi jääneeltä gorillalta kysyttiin, miten menee, se viittoi ikävöivänsä puolisoaan.

Jos ajattelisimme itseämme ja toisiamme apinoina, elämä voisi olla jonkin verran leppoisampaa. Suhtaudumme yleensä apinoihin huvittuneen ystävällisesti. Niin kai olisi hyvä suhtautua muihinkin ihmisapinoihin.

Ihmisen lajihistoria on niin monimutkainen, ettei siitä ota selvää muuta kuin sen, että sellainen on. Mutta jos hyväksymme sen, miksi meidän pitäisi ajatella, että kehitys on päättynyt? Entäpä jos tulevaisuudessa kehittyy uusi ihmislaji? Miten kohtaisimme sen ja millainen se olisi?

Voi tietysti olla niinkin, että evoluutio keriytyy taaksepäin. Jos vahvistamme yhteiskunnassamme saalistuksen moraalia, voi olla että kohta ryhdymme murisemaan ja puremaan.

Ihminen on eläin, joka on erotettu muista eläimistä näitä kehittyneemmän moraalitajunsa ja korkeampien kognitiivisten kykyjensä perusteella. Ihmisellä on jonkinlainen teoria todellisuudesta ja vastauksia kysymykseen elämän tarkoituksesta. Samalla kun on tärkeää ajatella olevansa apina, on tärkeää muistaa ihmisyytensä. Ihminen on puuttuva linkki apinan ja ihmisen välissä.

Kerroin seminaarissa myös eläinten oikeudenkäynneistä. Terävä kuulija huomautti, että on niitä nykyisinkin. Kyllä suden surmaaminen on poliisiasia. Tahdomme surmata juuri sen suden, joka tappoi lampaan, emme muita.

Havainto viestii siitä, että turha naureskella keskiajan ihmisille, jotka ovat uudenaikaisempia kuin me, jotka olemme itseämme keskiaikaisempia.

Esittelin myös koneen ja ihmisen eroa syntaksin ja semantiikan avulla. Se on analoginen älyn (fronesis) ja järjen (logos) erottelun kanssa. Descartesin visio täydellisistä koneellisista ihmisen toisinnoista on Japanissa toteutunut. Mutta eivät nämä kybernuket käsitä, luulisin.

Ma. professori, toinen Petri, heitti aiheellisesti, että mihinkä pyrit, kun ensinnäkin Uudellamaalla ihmiset ovat aina tienneet olevansa eläimiä ja toiseksi esimerkit ovat lähinnä hyviä ja järkeviä ihmisiä koskevia. Vanhukset, sairaat ja vaikkapa alkoholistit eivät ehkä pääse osalliseksi aristoteelisesta logoksesta, kristillisestä sapientiasta ja searlelaisesta semantiikasta. Petrin pointsi oli sikäli aiheellinen, että en ollut miettinyt erityisempää argumenttia, jota usein pidetään filosofiassa tärkeänä, mutta joka toisaalta tekee skolaarista kaverista hömpän matkasaarnaajan.

Filosofia on epäilemättä elitististä voittajien historiaa. Mielestäni on kuitenkin siten, että aatehistorialliset teoriat valottavat jotakin ja lisäksi niiden avulla voi mietiskellä kulttuurin suuntaa, sitä minne se on menossa. Elämän tarkoitusta nyt ainakin erityisryhmät miettivät eli harjoittavat sapientian jaloa taitoa. Itsekin olen Helsingistä. Joskus mietin, esimerkiksi kuntauudistuksen yhteydessä, että niinpä todella Uudellamaalla tiedetään, että ihmiset ovat eläimiä. Laitetaan vaan isoihin karsinoihin ja keksitään kuin parapsykologiassa että joku tollanen 20 000 olisi kliffaa. By the way, jos se on ihanne, niin miksi on sitä suurempia yksikköjä? Kuten Helsinki, joka Suomen kuntien tehokkuudessa oli jossakin sijalla 300.

Vaikka apinana oleminen voi tuskastuttaa, niin liekkö ratkaisu tähän probleemiin kuitenkaan se, että käydään pirun verran ihmisen suuntaan. Argumentiton ja pointsiton aatehistoriallinen tutkimus osoittaa, että niin apinain kuin ihmistenkin yhteisöissä kannattaisi ottaa ihmisyys vakavasti. Jos niin tehtäisiin, silloin niin ihmisapinain julistus kuin kuntauudistuskin saisivat lisävaloa, jota pimeällä keskiajalla kutsuttiin rationaalisuudeksi.

Hyttysten oikeuksista, lehmän hirttämisestä

2006-09-28T00:31:00.000+14:00

Kuulin, kun esitettiin ja vakuutettiin, että tulee hahmotella toisen asteen ammatillinen koulutus tahi sen suuntautumisvaihtoehto tuholaisten torjuntaa varten.

Jos niin, niin esitän opetussuunnitelmaan Bartholemy Chasseneen teosta Tutkielma hyönteisten tuomitsemisesta vuodelta 1531. Teos osui aikanaan ilmeiseen tarpeeseen, sillä siitä otettiin ripeästi useita painoksia.

Chassenee toimi eläinten puolustusasianajajana, wow mikä sana, oikeudenkäyntien tyypissä, joka eli ja vaikutti 800-luvulta 1800-luvulle. Eläinten oikeudenkäynneistä on säilynyt yli 200 pöytäkirjaa. Ne olivat joko kirkollisia, joissa käsiteltiin villieläinten asioita tai kevyempiä maallisia oikeudenkäyntejä, joissa käsiteltiin kotieläimiä koskevia kanteluita.

Eläimillä oli oikeus tulla kuulluiksi. Esimerkiksi Ranskassa 1522 syytettiin "joitakin hiippakunnan rottia" ohrasadon tuhoamisesta. Rotat eivät saapuneet oikeudenistuntoon, mutta puolustusasianajansa kautta voittivat tapauksen.

1621 Saksassa sai eräs lehmä kuolemantuomion, koska se oli aiheuttanut raskaana olevan naisen kuoleman. Täytäntöönpano suoritettiin polttamalla. Eräässä tapauksessa sekä isäntä että lehmä hirtettiin yhdessä. Itävallassa koira sai kuritushuonetta, Venäjällä sika karkoitettiin Siperiaan.

Miksi?

Yleinen ja typerä perustelu liittyi Saatanan uhkailemiseen ja pelottelemiseen. Tuomas Akvinolainen piti menoa joutavana ja inhana, mutta totesi, että jos eläimiä käytetään pahuuden välikappaleena, voidaan ne kirota ja tuomita. Myöhemmin Leipniz pohdiskeli, että ehkä eläinten tuomiot palvelevat varoittavana esimerkkinä toisille eläimille.

Miksi ylipäänsä tuomitaan?

Retribuutio on rangaistus, joka lankeaa koska väärästä teosta seuraa rangaistus. Preventio on pelote, joka ei oikein näytä toimivan. Pahaa tehdään kuitenkin. Yleisesti on hyväksytty viime vuosina näkemys, että rankaiseminen on parantamista, mutta on tämäkin hieman ongelmallinen katsomus, koska eihän terapia voi olla rangaistus, vai voiko? Mene kallonkutistajalle, voidaan ikäväksi koetusta ihmisestä ajatella, ikään kuin rangaistuksena väärästä pärstäkertoimesta. Lue terapiaoppaita, kehotetaan ajatuksiltaan pihalla olevaa lähimmäistä.

Eläinten oikeudenkäynnit ovat kiintoisia, koska ne herättävät kysymyksiä rankaisemisen perusteltavuudesta ylipäänsä. Itse olen retributivisti. Ne ovat kiintoisia myös siksi, että ne herättävät kysymyksen ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta.

Jos ei ihmisen ja eläimen välillä ole eroa, niin silloin myös rangaistukset, mikäli ne katsotaan perustelluiksi, koskevat myös eläimiä.

Ateenassa 4. vuosisadalla eKr. käsiteltiin ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuutta muun muassa keskustelemalla päähän tippuvan tiiliskiven syyllisyydestä. Vika ei ollut holtittoman isännän, kuten nykyisissä taloyhtiöissä, vaan tiiliskiven.

Tunnen hyvin kissan, jonka nimi on Sören. Hän on valkokaulusrikollinen. Mutta jos Sören syö myyrän, missä on rikos, missä moraalinen probleemi? Ei missään. Aristoteleen mukaan Sören harjoittaa kyllä vapaaehtoista (hekousios) toimintaa, mutta ei harkintaa (proairesis). Tämä johtuu siitä, että Sören kyllä oppii eli Sörenillä on älyä (fronesis), muttei järkeä (logos).

Itäblogin ja länsiblogin ruhtinaat

2006-09-27T00:10:00.000+14:00

Pirtin pöydällä kurraa Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskunta (SKS 2006). Julmetusti tekstiä ja paikallistarinoita. Tekijä tarkastelee modernin ulottumista periferiaan voimakkaiden yksilöiden ja tutunkaupan eli sukuyhteisön kautta.

Iisalmen rovastin prebenda oli 1700- ja 1800-luvuilla yksi Suomen tavoitelluimmista. Valta levittäytyi ympäri yhtenäistä Ylä-Savoa. Viran haltija oli seudun napa, joka ruhtinaan lailla hallitsi ja vei yhteiskuntaa ja kulttuuria kyseiselle vuosisadalle. Vasta 1800-luvun loppupuolella Juhani Ahon isä ukko-Brofeldt valittiin virkaan ilman tutkintoja. Olen kuullut Brofeldtista, että tämä ei tehnyt muuta kuin sen mitä papin pitää. Piireissä ja seuroissa hän ei juossut. Ne olivat hänestä immeisten puuhoo.

Sukuselitys on kiinnostava ja palautuu aina hamaan käräjäkivien aikaan, joilla kunnan perusmuoto, sukuyhteisön synnyttämä kylä, perusti oikeusvaltion. Katselin käräjäkiviä Kolilla keväällä. Siinä on ollut kansallisromantikoille ihmetystä, kun ovat keskeltä metsää löytäneet Areiopagin, ja homeerisen runouden.

Minusta tuntuu, että emme me huoneen ja suvun vallasta vieläkään ole täysin irtaantuneet. En ole varma, pitäisikökään. Sukuyhteyksien katkeaminen muuttamisen ja työn luonteen muuttumisen takia on merkittävä asia, jota pitäisi pohtia syvemmin suomalaisen yhteiskunnan tilaa mietittäessä. Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomessa vallitsi perhetunnelma. Kaikki olivat toistensa serkkuja. Siihen ei ole pitkä aika näinä aikoina jolloin miinalaiva Pohjanmaan miehet tervehtivät kotiin purjehtivaa keisarinnaa Itämerellä.

Savo oli kysyttyä ja haluttua asuma-aluetta, usko tai älä. Väkimäärä kasvoi. Ei siitä ole kuin parisataa vuotta, kun asiat olivat tällä tolalla. Nyt ovat jäljellä vain vahvimmat ja virkeimmät. Muut katosivat laman jälkeen etelän asutuskeskuksiin kokoamaan kännyköitä.

Muuttuukohan tilanne jossain vaiheessa? Entäpä jos suuret ikäluokat palaavat kotiin? Klingen kiinnostus sukunsa seutuja kohtaan on kiinnostava vihje. Kyllä me täällä ruhtinaina elämme edelleenkin. Yhteiskunnan infrastruktuuri on parempaa luokkaa kuin pääkaupunkiseudulla, lukuunottamatta paikallisliikenteen puutetta rautateillä. Esimerkiksi koulu ja terveydenhuolto on näin seitsemän vuoden näppituntumalta tasoltaan ja saatavuudeltaan parempaa kuin Etelä-Suomessa, jossa on palvelutuotannon takaava huippuosaava HUS.

Klinge väittää, että tasoa syntyy kun tasoa on jo valmiiksi. Oulusta tuli hänen mielestään kansainväliset mitat täyttävä yliopisto, koska Oulussa oli kulttuuria ja sivistystä jo valmiiksi. Kuopio, Lappeenranta ja Joensuu kituuttavat, koska näillä alueilla ei ole marsipaanileivoksia syöty ja luettu aviisia. Tämä on pilakuva Klingen ajatuksesta. Jos on Erno Paasilinnaa tai Kirsti Simonsuurta uskominen, Oulun kulttuurin taso ei selitä yliopiston menestystä. Kuopiossa yliopisto on Suuri Apteekki, kuten vauras kaupungissa on, Joensuussa Miihkali Perttusen koto. Eivät ne kituuta. Lappeenrannan tilannetta en tunne.

Työpöydällä surraa Kadettikunta r.y.:n kustantamaan Pekka Visurin oppikirjaan liittyvä multimedia Suomi kylmässä sodassa. Kätsää ja mukavaa historianopastusta erään pienen ruhtinaskunnan selviytymisestä.

Loppupuolella kerrotaan, että Suomen toimet Baltian itsenäistymisen vaiheessa ovat herättäneet arvostelua. Kävi niin kuin Iisalmessa, että papin pojat profanisoituivat. Äsken siunailtiin telkkarissakin, kuinka presidentti Koivisto oli Neuvostoliiton johdon vahva läntinen tukija.

Asialla on puolensa. Koivisto itse kertoo muistelmiensa toisessa osassa läheisestä suhteestaan Gorbaan, joten juttu ei ole mikään uutinen. Se lienee uutinen lähinnä Juhani Suomen tyyppisille tutkijoille, jotka jossittelevat Koiviston itsensä tavalla ja ovat kovia fundeeraamaan.

Ihan jees, että Suomen Koivisto-sarja tyssäsi. Ostin joskus Maximakasiinista kolme Kekkoskirjaa. Kyllä olivat kuivaa jorinaa hallituksen vaihdoksista. Ei tarvittaisi tuhansia sivuja sen katsannon perustelemiseen, että Kekkonen oli hyvä presidentti ja Koivisto huono. Kiinnostavin oli ajatus, jonka mukaan UKK hiihti itsensä hengiltä. Kehittivät Peurungalla älyvapaan testin, jonka perusteella 70-vuotias vaikutti 40-vuotiaalta. UKK nosti harjoitusmäärää ja vauhtia huippu-urheilijan tasolle maalina Hietaniemi häviten vierellään hiihtävälle viikatemiehelle yhdellä sekunnin sadasosalla.

Suomessa oli vahvaa kansalaisjärjestötoimintaa 1990-luvulla. Körttiläisten juhlilla 30 000 ihmistä antoi julkilausuman, jossa lausui tukensa Baltian maiden itsenäistymisprosessille.

Mutta mitä olisi tapahtunut, jos tankkien jyrätessä Tallinnaan ja Vilnaan Suomesta olisi huhuiltu, että ryssä matalaksi?

Ja otettu Karjala takaisin, vai? Olen antanut sekä venäläisistä että suomalaisista lähteistä itselleni kertoa, että siinä jos kulloinkaan, olisi se paikka ollut.

Toisaalta Koivisto avasi ikkunan länteen. Moni marisee siitäkin.

Yöpöydällä hurraa Edwin Linkomiehen Vaikea aika (6. p. Otava 1006). Linkomies määräsi, että muistelmat saa julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen ja aikaisintaan 1970.

Suksin kirjan puolivälissä. Roomalainen henki haiskahtaa. Henkilökuvaukset kuin Plutarkhoksen. Kalliota Linkomies lienee inhonnut. Ei edes kerro, että tämä kuoli Helsingin rautatieasemalle Mannerheimin syliin. Toteaa vain tylysti, että presidentti, saatuaan halvauskohtauksen, joutui jättämään tehtävänsä ja Ryti tuli. Siinä tragedia tragediaa soimaa.

Ollessaan sodan aikana Unkarissa luennoimassa Linkomies tarkasteli pääministerin vaimoa, joka oli kaunein nainen, jonka hän missään oli nähnyt. Iho ei kuitenkaan enää ollut raikas. Siitä Linkomies päätteli, että tämän täytyi olla yli 40-vuotias.

Linkomiehen mielestä jatkosotaan piti mennä. Hän, roomalainen, ajatteli, että sotasankaruudella on merkitystä kansalliselle kertomukselle.

Kirjan lopussa on rauhanneuvottelujen pöytäkirjoja Kremlistä. Molotov kiusasi suomalaisia. Nämä sanoivat joka väliin: Hanko, Hanko, Hanko. Molotov kierteli ja kaarteli kuten vain venäläinen taitaa ja tarjosi kaikenlaisia pikku lievennyksiä. Mutta Hanko, suomalaiset sanoivat. No, jos ei teitä nämä lievennyksen kiinnosta, voimme ne jättää tekemättäkin, totesi Molotov. Vihdoin kävi yöllä hallitukseltaan pyytämässä kannan, jonka mukaisesti suomalaiset saivat Hangon. Oli varmaan jo etukäteen päättänyt asian, mutta kiusatakseen piteli pihdeissään, jotta voisi armollisesti todeta, että pitäkää Hankonne ja painukaa Järvenpäähän heittämään tikkaa, typerät pikkumiehet.

On myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomioesitykset ja tuomiot. Hertta Kuusinen esitti kovinta rangaistusta Väinö Tannerille, elinkautista kuritushuonetta. Viha oli kova. Luukkanen joskus mainitsi, että Tanner oli möläyttänyt Stalinille olevansa menseviikki. Silloin syttyi Kremlissä lamppu: vihollinen!

Linkomies esittää kiinnostavan huomautuksen Rytin kohtelusta, joka oli kohtuutonta. Linkomiehen mukaan poliittisen vastuun kantaa pääministeri ja hallitus, ei presidentti. Meillä on ollut 25 vuotta Kekkonen ja saman ajan sosiaalidemokraattinen presidentti. Kekkosen haukkujaisten jälkeen koirat murisevat ovella jo nykyisen järjestelyn suhteen. Niin vain käy.

Presidentin virasta ei ole enää kauheasti jäljellä. Se voitaisiin muuttaa eduskunnan äänestyksen perusteella valituksi Iisalmen ruhtinaskunnan ruhtinaan viraksi. Valtaa voisi olla juuri tuollainen ulkopoliittinen edustusvalta, joka estää sen, että pääministeristä tulee uusi presidentti. Poliittista vastuuta presidentillä, ruhtinaalla, ei tulisi olla.

Tämä tosin ei ehkä ole kovin luterilaista, luterilaisessa maassa. Luther ajatteli, että yksinvalta on hyvä, koska yksi saa vähemmän pahaa aikaiseksi kuin moni.

Köyhän taivas

2006-09-26T00:04:00.000+14:00

Lauri Haikola kirjoitti 50-luvun lopulla professorin virkaan pätevöityäkseen kirjan Maallinen vanhurskaus ja työyhteisö. Teos liittyy vaiheeseen, jossa maaseutumainen työ alkoi muuttua kaupungeissa tehtävän työn suuntaan. Teoksessa on monia vitsejä ja kaiketi jokin ajatuskin. Jussi Talasniemi on kertonut, että kerran Haikola oli selostamassa kirjaansa ylioppilaille. Talasniemi oli luullut, että kyseessä on jokin itseoppinut työnjohtaja maaseudulta, ei oppinut karoliini Haikola.

Minä olen sitä mieltä, että Haikolan teema pitäisi ottaa uudelleen esille ja koota yhteen joukko työntutkijoita, jotka kirjoittaisivat uuden työn teorian. Työstä ja sen luonteesta on tällä hetkellä liikkeellä niin monta legendaa sen muutoksesta loppumiseen, että olisi hyvä päästä hollille, mistä tässä oikein on kysymys. Selkeän työn teorian muovaaminen olisi keskeinen tehtävä myös yhteiskunnan suunnan suunnittelulle ja siitä päättämiselle.

Historiallisesti on olemassa kiintoisa esimerkki, joka selittää nykyistä tilannetta ja tarjoaa viitteitä sen ratkaisusta. David Flood, Montrealissa asustava fransiskaaniveli, jonka suomalaiset tutkijat tuntevat nimellä Taavetti, kirjoitti aikanaan aiheesta kultaseppelein palkittuun teokseen Keskiajan kevät.

Taavetti kertoo, miten 1200-luvun Italiassa syntyi varhaiskapitalistinen rahatalouden elpyminen, kaupungistuminen ja samalla väestön kahtiajakautuminen. Assisin kaupunginherrat tekivät asukkaiden kanssa sopimuskirjan, jossa sitouduttiin menestykseen ja rikastumiseen. Assisi alkoi paisua ja pesi esimerkiksi vieressään olevan Perugian. Yhtenä menestyksen ja maineen välineenä oli se, että kaupunkilaiset käyttivät sisäistä pehmeää rahaa ja kaupassa muiden kaupunkien kanssa käytettiin kovaa valuttaa. Assisi vaurastui, mutta sen sisämarkkinat oli heikosti hoidettu eikä niiden piirissä toimiva päässyt menestyksestä osalliseksi. Sen sijaan ulkomarkkinoilla kovalla valuutalla saavutetut voitot päätyivät harvojen käsiin.

Syntyneessä tilanteessa Fransiskus, joka oli kauppiaan poika ja melkoinen herra riehumaan, murtui mieleltään nähdessään lepratautisia. Kerran ollessaan San Damianon kirkossa, hän kuuli sen krusifiksi lausuvan: Korjaa minut! Fransiskus otti krusifiksin sanat kirjaimellisesti ja alkoi naulata kirkon kattoa kuntoon. Tässä meillä uudistaja, joka tarttui työkalupakkiin ja alkoi tehdä käsillään sen sijasta, että olisi keskinyt hienoja ajatuksia ajatusten markkinoille, joilla eniten käy kaupaksi halpa pilaatti (piraatti) lorex (ei siis Rolex, sillä myyjä ei taida ärrää).

Fransiskus teki ystäviensä kanssa vastasopimuksen, joka poikkesi Assisin yleisestä menestystarinan käsikirjoituksesta. Sovittiin, kuten hyvässä salaseurassa, säännöiksi, että

- ei kosketa rahaan

- tehdään työt hyvin

- ollaan työnjohdolle kuuliaisia

- otetaan toiset ihmiset huomioon ja pyritään kaikessa olemaan inhimillisiä

- ollaan Auringon veljiä ja kuun siskoja

- ollaan subditi omnibus eli kaikkien alamaisia ja käytetään titteliä servus inutilis, hyödytön orja.

Ajanoloon Fransiskuksen sakista tuli todella haluttuja työntekijöitä kaikkialla. He olivat aina iloisia, tekivät työnsä hyvin, auttoivat heikompaa, loivat hyvän työilmapiirin eivätkä purnanneet kenkkumaisia johtajia vastaan. Heille tarjottiin erityisesti liiketoiminnan ja taloudenhoidon vastuutehtäviä, mutta he kieltäytyivät näistä, koska periaatteena oli, että jos vähänkin raha haiskahtaa niin eikun karkuun.

Meillä on merkittävää aatehistoriallista tutkimusta, Taavetin kirjoitusten lisäksi, joka osoittaa Fransiskuksen työnteorian ja siihen myöhemmin liittyneet omistus- ja rahakäsitettä koskevat teoretisoinnit yhdeksi huikemmista keskiaikaisista innovaatioista. Näkemys on luonut muun muassa sellaisen mukamas museoituneen ilmiön kuin hyvinvointivaltio.

Eurooppalaista ajattelua värittää kaksi ajatteluperinnettä, jotka elävät ja voivat nykyisinkin rinnan ja joiden välisen suhteen ratkaisu on koko maanosan tulevaisuuden keskeinen kysymys. On Assisin yhteiskuntasopimus, joka tähtää menestykseen ja rikkauteen. Ja on Fransiskuksen ja hänen ystäviensä sopimus, joka tähtää inhimillisyyteen, työstä iloitsemiseen, kumppanuuteen ja -köyhyyteen, joka on rikkautta.

Suomessa käydään tulevaisuudessa entistä enemmän keskustelua hyvinvointivaltion ylläpitämisestä. Nyt on vallalla paradoksi: otetaan resursseja pois, jotta jotakin voitaisiin säilyttää, mutta kukaan ei kerro, mitä säilyy ja kuka sen saa. Toiseksi meillä on alkanut ilmetä jonkin verran suhteellista köyhyyttä, siis köyhyyttä, joka on osattomuutta suhteessa suomalaiseen keskivertoelintasoon, mutta ei aitoa globaalia köyhyyttä. Köyhyyden ilmestyminen maahamme voi antaa välineitä rikkaudelle sikäli, että se herättää kysymyksiä siitä, onko hyvinvointimme päämäärät oikein asetetut. Onko se hyvinvointi, joka suhteutuu Assisin kaupunginisien sopimukseen, pitkällä tähtäimellä hyvinvointia tuottavaa, vai pitäisikö löytää vastaavanlainen työnteoria, jonka Fransiskus ja hänen ystävänsä löysivät jo keskiajalla?

Olen aivan varma, että jos taloudellista menestystä tulee, se on pidemmän päälle vain sivutuote jostakin tärkeämmästä päämäärästä, joka toiminnalla on.

Uskon, että ilmaiset ja avoimet toiminnot, vaikkapa blogit pienenä esimerkkinä, muuttavat kommunikointiamme ja talousteoriaamme sekä myös työnteoriaa, tulevina vuosina.

Ja uskon, että hyödyttömien veljien ja siskojen elämänmuoto tulee olemaan ainoa pidemmällä tähtäimellä mahdollinen selviytymistarina, mikäli selvityminen tahdotaan ulottaa kaikille eikä vain pienelle osalle ihmisiä. Emme pärjää utilitaristiella moraaliteorialla eikä talousteorialla. Hyödyn sijaan on saatavat unelmien valtakunta, jossa ei ole totalitaristista yhtä unelmaa, jota kaikkien täytyy uneksia, vaan monia erilaisia kohteita, joiden varassa ihminen toimii vain unelman tähden.

de Deo scire non possumus quid sit, sed quid non sit

2006-09-25T01:33:00.000+14:00

Emme tiedä Jumalasta, kuka Hän on, vaan sen, kuka Hän ei ole, kirjoittaa vanha vekkuli Tuomas, joka kuulemma edustaa jähmettynyttä systeemiä.

Tuomaan latina on vähän samanlaista kuin nykyisten aikojen euroenglanti, helppoa ja ymmärrettävää. Se on aivan toisenlaista kuin Augustinuksen, joka oli reettori ja saattoi arvostella jopa Pyhän Hengen retorisia ratkaisuja Pyhissä Kirjoituksissa. Augustinuksen kirjoituksissa lukija saa harjoittaa subjektilta kadonneen prediaatin metsästystä cicerolaisissa sokkeloissa. Tuomas kirjoittaa kuin pohjalaista latoa rakentaisi.

Apuneuvona voi käyttää vaikka Peter Kreeftin teosta Summa of the Summa (Ignatius Press 1990). Suomalainen käännös, joka on hieman samanlainen valikoima kuin Kneeftin kokoelma, ei ole hyvässä maineessa.

Hyllyssäni on Biblioteca de autores Christianos -sarjan latinankielinen Summan laitos, jonka ensimmäisen osan kvestioissa 1- 26 Tuomas keskustelee Jumalasta. Teksti on painettu pienellä fontilla ja se on kaksipalstaista. Jumalakeskustelua on tässä laitoksessa hieman yli 200 sivua. Se tarkoittaa sitä, että sivuilla hahmoteltu niin sanottu klassinen teismi ei ole vain sarja iskusanoja vaan filosofisesti ja teologisesti työstetty teoria.

Tuomas mietti muun muassa seuraavia kysymyksiä:

Voiko Jumalan olemassaolon todistaa?

Onko Jumala yksinkertainen?

Onko Jumala täydellinen?

Onko Jumala hyvä?

Onko Jumala ääretön?

Onko Jumala olioissa?

Muuttuuko Jumala?

Onko Jumala ikuinen?

Onko Jumala yksi?

Miten tiedämme Jumalan?

Mitä nimiä Jumalalla on?

Miten Jumala tietää?

Nämä pääkysymykset jakaantuvat moniin alakysymyksiin.

Tuomaan Jumala on ääretön, ikuinen, ruumiiton ja henkinen tämyys, joka ei muutu, mutta jonka voi kokea muuttuvan samalla tavoin kuin valo häviää huoneesta ja joka on suhteessa kaikkiin tekemiinsä olioihin. Jumalassa Hänen olemuksensa ja olemassaolonsa ovat sama asia ja Jumala on puhdasta aktuaalisuutta, joka on läsnä kaikkialla. Jumala ei tietenkään ole ruumis eikä olento sikäli, että Hän olisi taivaankannen takana asusteleva setä, vaan sen sijaan Hän on aktiivinen henki, jotakin jolla on tämyys (quidditas) sikäli, että Hän on sitä mitä on eikä jotakin muuta.

Tuomaan teismiä on pyritty arvostelemaan erityisesti niin sanotun prosessiteologian piirissä. Whitehead, teoksessaan Process and reality, pyrki korvaamaan klassisen metafysiikan substanssilähtöisyyden prosessilla, jonka hän ajatteli vastaavan paremmin modernin luonnontieteen kuvaa maailmasta. Whiteheadin ajattelu muistuttaa Herakleitoksen näkemystä jatkuvasta muutoksesta, jossa ei voi astua kahdesti samaan virtaan. Herää kuitenkin kysymys, mitä substanssin vaihtaminen prosessiksi loppujen lopuksi selventäisi, sillä ei ole niin, että substanssimetafysiikka on paikalleen jämähtynyttä taivaallisen olennon teoriaa.

Whiteheadin katsomusta kehitti teologiassa erityisesti Hartshorne, jonka panenteismin mukaan maailma on eräänlainen Jumalan ruumis samassa suhteessa kuin ihmisen ruumis on hänen mieleensä. En tiedä, ei tunnu uskottavalta, että olisin osa jumalallista ruumista. Tuomaallakin on pitkä keskustelu siitä, onko maailma Jumalan ruumis, mitä katsomusta hän ei tietenkään hyväksy.

Niin tai näin, jos teismistä keskustellaan, on oikeudenmukaista, että käydään kvestio kvestiolta ja artikla artiklalta läpi se, mitä Tuomas kirjoitti. Monet älyllisesti vapaammiksi koetut katsomukset, joita verrataan jonkinlaiseen olentokuvaan, sisältyvät Tuomaan katsomukseen, jonka mukaan viime kädessä tiedämme Jumalasta lähinnä sen, mitä Hänestä ei voida tietää.

Myytti myyttiä keinuttaa

2006-09-24T00:23:00.000+14:00

Suuren teologiaviikon blogi määräytyy Matteuksen evankeliumin 6. luvun sanoista, joissa myytti myyttiä keinuttaa.

Niiden valossa, myytin valossa, näiden eksistentiaalisten kysymysten pohdinta kertoo, ettei pidä niin vain helposti uskoa, että create your own blog - free olisi millään muotoa totta.

Jos kuvittelet olevasi omillasi, niin muista kuitenkin: älä kerää aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Ne varkaat, jotka ovat tulleet yöllä ajatuksiin ja osoittavat, ettet pärjää omillasi. Ajatuksesi eivät ole omiasi, vaan koin ja ruosteen raiskaamaa perinnettä, jota et tunne ja joka siksi sinut pettää.

Jos kuvittelet oivaltaneesi, missä olemme ja olet, niin muista kuitenkin: Jos silmäsi ovat huonot, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!

Jos luulet, että kaikki totuus on vain menneisyydestä tulevia ja toisensa kumoavia viestejä meistä ja sinusta itsestäsi ja koetat tulla näiden viestien kanssa muka järkevästi toimeen, niin muista kuitenkin: Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.

Mäkkäriteologia ja viehättävä illallinen eltaantuvat hetkessä. Niiden vaihtoehto on enkelten leipä, jonka totuus ei ole on our own but out there, tuolla jossain.

Niin keinuttaa myytti myyttiä ja puhkaisee maailmaan aukon, josta selitykset hävivät kuin likavesi viemäristä.

Mäkkäriteologiaa

2006-09-23T00:58:00.000+14:00

Entisen inkvisition historiallisen seuraajan Uskonopin kongregaation johtaja pappa Ratzinger on nykyisin papa Benedictus. Hän, tämä servus servilis Dei eli kaikkien Jumalan orjien orja, sai äsken kyytiä saksalaisessa yliopistossa pitämästään luennosta, jossa hän viittaisi islamin kannalta arveluttavaan muinaistarinaan.

Monissa muslimimaissa johtajat ovat rauhoitelleet väkeä. Mieltä osoittavat ihmiset yhtäältä vahvistavat kuvaa, jonka paavi ilmeisesti tahtomattaan esitti. Toisaalta heidän reaktioissaan on jotakin tuttua.

1500-luvulla Luther esitti, että paavi on Antikristus ja muuttunut - turkkilaiseksi.

Melanchthonin kanta oli hieman sovittelevampi. Hän esitti, että paavilla ei ole erityisasemaa jumalallisen oikeuden, iure divino, perusteella. Siitä näkökulmasta, joka on tietysti varsinainen ja oikea, paavi on Rooman kirkkoherra. Inhimillisen sovun ja laumasieluisuuden hengessä luterilaisetkin voivat myöntää paaville primaatin iure humano. Se on hieman samanlaista kuin se, että Turun piispaa sanotaan arkkipiispaksi, niin päätti Aleksanteri I halutessaan hallita maata piispan avulla, ja myöhemmin arkkipiispasta on tullut eräänlainen piispakollegion ääni ja kirkon "toimitusjohtaja". Lehdistö, ihmiset, tarvitsevat tällaista. Paavi vastaa tarpeeseen, ajatteli Melanchthon.

Menin ensimmäisen kerran Vatikaaniin kauan kauan sitten, kun olin ihastunut roomalaiskatoliseen teologiaan. Matka taittui Assisin kautta. Olin siellä, poverellon, pienen köyhän tunnelmissa ja maisemissa. Hän tahtoi elää kuin Jeesus ja ajatteli itsensä ja ystäviensä olevan servus inutilis, hyödyttömiä orjia, vähän kuin Chaplinin kulkuri. Assisin yksinkertaisuudesta siirtyminen Vatikaaninaukiolle oli aikamatka muualle. Mitä näillä kahdella on toistensa kanssa tekemistä, ajattelin.

En välttänyt mielikuvaa, niin hieno ja taideaarteista rikas, niin huikeaa älyllistä jumaluuspohdintaa ja sen historiaa sisältävä kuin Vatikaanin muurien takainen maailma onkin, kansainvälisen liikeyrityksen keskuskonttorista, Mäkkäristä.

Mäkkärissä, jossa aterioimista en ole opettanut lapsille synniksi tai tehnyt muuta sen liiketoiminnan vastaista sabotaasia, onkin jotakin analogista uskonnollinen organisaation kanssa.

Mäkkäri on kaikkialla. Ja se on kaikkialla samanlainen. Se on ekumeeninen. Joitakin protestiliikkeitä on syntynyt kuten Carrols, Hesburger ja jos Heinimäen kanssa onnistumme niin Augsburger, mutta nämä eivät estä Mäkkärin katolista, kaikkeen maailmaan ulottuvaa ja yleistä luonnetta.

Mäkkärin kultaiset kukkulat tunnistat jo kaukaa väsymyksesi keskellä vaeltaessasi vieraassa kaupungissa, olkoon se sitten Rooma, Washington, Moskova tai Peking. Kaikkialla nuo kultaiset kukkulat viestivät ateriasta kuin risti kirkon katolla.

Perustuote, armo, on hampurilainen ja kokis, kuin ehtoollisleipä ja viini. Samanlaista matkamiesten ateriaa ja kuolemattomuuden lääkettä.

Kyllä: Mäkkäri on pinnallinen ja se tarjoaa pikaruokaa. Vanhojen kulttuurien ihmisille tällaiset asiat synnyttävät yhtä kummastuneita kokemuksia kuin Vatikaanin aukio servus inutiliksen sielussa.

Ja analogia toimii myös toisinpäin. Ei ole vain niin, että Mäkkäri on kristillisen kulttuurin tuote. Osa kristillisestä kulttuurista on saanut vaikutteita Mäkkäristä. Kulttuurimme symboli on risti, mutta se on myös kultaiset kukkulat. Kaukaa katsoen on vaikeampi ja vaikeampi erottaa näitä toisistaan.

Mäkkärivaikutteista on mielestäni esimerkiksi se ajattelu, joka on eilen käsittelemäni Hollowayn edustaman ajattelun lightversio. John Spong luonnostelee sen teoksessaan Miksi kristinuskon pitää muuttua tai kuolla (Kirjapaja 2005)

Kirjaan sisältyy selostusta raamatuntutkimuksesta, luonnontieteellisiä knoppeja, kuten ah aina niin huikea munasolun löytymisen merkitys neitseestäsyntymisopin valokeilassa, muutama nyyhkytarina, sekoilua teismistä ja jonkinlaista mystiikkaviritystä ja hyvien, suvaitsevaisten, valistuneiden ja vastuullisten ihmisten liitto.

Just nappiin kuin hampurilainen: syö nopeasti (Hollowayn kirjaan meni sentään kokonainen ilta, mutta Spongin luin huhtikuussa erästä kahden tunnin tenttiä valvoessani), sämpylä hötöä (rationaalinen ajattelu, teologian ja tieteen historian ja luonteen tuntemus) ja pihvi hetkessä sulava (mystiikka ja moraali).

Suhde kulttuuriperintöön on nimensä mukaisesti rahat tai henki, muutu tai kuole. Tätä tällaista televisiosaarnaajien julistuksesta tuttua mahtailevaa uhkailua, jota Spong tietysti kovasti siunailee.

Spong on julkisuudessa arvostellut Irakin sotaa, mutta oma kokemukseni teologian- ja filosofianhistorian tuntijana muistuttaa niiden ihmisten kokemusta, jotka kokevat amerikkalaiset Irakissa maahan tunkeutuviksi junteiksi, joilla on kovat piipussa, suuri suu ja valtaa maailmassa. Suu puhuu toista, mikä on siitä ulos tulevien ajatusten seuraus.

Spongin ja hieman Hollowaynkin mäkkäriteologia liittyy kulttuurimme keinotekoistumiseen, keinoelämän syntyyn. Joka ei siedä kukkia, voi hankkia tekokukkia. Ne ovat käteviä ja niitä tulee kauniissa kodissa olla. Joka ei pidä taiteesta, voi hankkia tekotaidetta, Juhani Palmun töitä, silloin on välttämätön artifikiaalinen kodinkaunistus nimekkäältä tekijältä hankittu. Joka ei syty uskonnolle, mutta tietää, että se on arvokas kulttuuriperintö ja kuuluu yleensä ihmiselle jotta näitä ei tarvitsisi epäillä rosvoiksi, voi tutustua tekokristillisyyteen, mäkkäriteologiaan how to bluff in mysterious things?" tyyppisesti.

Tuollaisten tunteiden avulla voin jollain tavoin tavoittaa osan siitä, miksi ihmiset jossakin päin maailmaa ovat tulleet täysin hysteeriksi ja allergisiksi sen suhteen mitä kristillinen ja länsimainen kulttuuri edustaa. Ei tarvita kuin inahdus ja kohu nousee. Sen on nyt kokenut paavikin. Paavi ei ole kohde. Kohde on kulttuuri jota hän edustaa.

Uskontojen dialogin ja tähän osittain liittyvän maailman kahtiajaon kannalta olisi erittäin tärkeää, että ajattelun hampurilaisosasto joksikin aikaa vaimenisi. Eurooppalaisten (länsimaisten) kristittyjen olisi ensimmäiseksi perehdyttävä omaan traditioonsa ja opittava arvostamaan sitä sen monista pimeiksi koetuista puolista huolimatta. Sieltä paljastuisi muun muassa se, miten arabialainen kulttuuri oli keskiajalla edennyt pidemmälle kuin kristillinen ja kuinka kristillinen teologia kehittyi sellaiseksi kuin se kehittyi arabialaisen Aristoteles-tulkinnan ja optiikan avulla. Esimerkiksi Averroes on edelleen kiinnostava ajattelija. Hänen kahden totuuden teoriansa, jota en kannata, avaa hyvän keskustelualustan esimerkiksi tieteen ja uskonnon väliseen suhteeseen.

Pyhät Kirjat ja uskontotuudet, olivatpa ne sitten teologisia tai luonnontieteellisiä, eivät avaa kohtaamista toisten kulttuurien kanssa vaan pikemminkin ne näyttävät asettavan kulttuurit vastatusten ja vieraannuttavat ihmisiä myös omasta itsestään. Vasta tradition tuntemisen ja vertailun jälkeen voi käydä kaikkeen pyhimpään.

Minusta tuntuu, että uskontojen ja ideologioiden välisessä kohtaamisessa mennään usein pylly edellä puuhun. Pyhät kirjat eivät sano ensimmäistä sanaa vaan vasta viimeisen. Siinä olisi opittavaa puolin ja toisin.

Opas oman navan kaivuuseen

2006-09-22T02:33:00.000+14:00

Luin äsken Richard Hollowayn kirjan Katse kaukaisuuteen - elämän tarkoitusta etsimässä (Like 2006). Terho Pursiainen kehui sen moraalifilosofista osiota, joka onkin kirjan onnistuneempi puoli, nettipäiväkirjassaan. Kuten usein tällaisissa tapauksissa käy, odotin kirjalta enemmän kuin sain.

Holloway on eläkkeellä oleva piispa ja teologian professori, jolla on oma BBC-televisiosarja ja joka on Royal Societyn jäsen. Vakuuttava tapaus siis?

Holloway kokee itsensä elämän tarkoituksen suhteen muukalaiseksi, mutta pitää sen etsimistä tärkeänä. Hän kirjoittaa niille, jotka etsivät hengellisyyttä, mutta kokevat uskonnot ongelmallisina. Ensisilmäykseltä liityn mielelläni lukijakuntaan. Kirjan alussa Holloway kuvaa eksistentiaalista horror vacuumia. Sen jälkeen hän keskustelee uskonnon ja tieteen suurista kertomuksista sekä postmodernismista. Hän päätyy näkemykseen, jonka mukaan uskonnon myytit kertovat meistä itsestämme samoin kuin tieteen kertomus. Olemme kuitenkin 'omillamme'. Tämän jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan moraalikysymyksiä ja kuolemista.

Hollowayn tapa kirjoittaa on varsin hyvä. Hän on kaunokirjallisesti sivistynyt ja käyttää tätä monipuolisesti hyväksi. Kirjoittajalla on silmää myös menneisyyden ajatus- ja ilmaisutapojen voimalle.

Kirjan heikkoudet liittyvät Hollowayn luonnontieteen kanssa käymään keskusteluun. Hän ei näytä tuntevan modernia tieteenteoriaa ja hänen tapansa käsitellä luonnontieteiden tuloksia on sekä naiivi että diletanttinen. Mainitsen yhtenä esimerkkinä Hollowayn viittauksen Antonio Damasion aivoja ja mieltä koskevaan teorialuonnokseen, johon liittyvät ongelmat hän sivuuttaa. Ilmeisesti hän ei tunne niitä.

Tällä hetkellä ei ole tieteellistä teoriaa aivojen ja mielen suhteesta. Emme tiedä, mikä mieli on. Emme myöskään tunne aivojen toimintaa kattavasti. Myös Damasio ajattelee niin. Hän kuuluu tutkijoihin, jotka esittävät kokeellisia havaintoja ajaustensa pohjaksi todeten, että aineisto ei ole vielä riittävä, mutta siihen ja siihen suuntaan pitäisi ja tullaan kulkemaan.

Palaan kohta siihen, missä mielessä Holloway itse on mielestäni Damasion teorialuonnosta koskevan käsittelyn yhteydessä kyseenalaistamansa 'kummitus koneessa' -tradition perillinen.

Tieteenteoreettisista teorioista Holloway selostaa ainoastaan Thomas Kuhnin jo vanhaa ajatusta paradigmamuutoksista. Jää ilmaan, miten se valaisisi käsiteltävää asiaa.

Myös uuden ajan tieteen 'suuren kertomuksen' ja sen suhteen 'uskonnon suuren kertomuksen' Holloway käsittelee epäkriittisesti ja samalla naiiviudella suhteessa tieteeseen kuin hänen uskonnossa kokemansa naiivius. Uskonnon ja modernin tieteen historia ja käsitteet ovat paljon syvemmin toisiinsa linkittyneitä kuin Hollowayn puheenvuoro esittää. Samat tai samanlaiset asiat, jotka herättävät uskonnossa kysymyksiä, osoittautuvat kysymyksiä herättäviksi myös tieteessä.

Kirjan keskeinen puute onkin sen tieteenteoreettinen ja -historiallinen pinnallisuus. Tästä syystä teos ei uskonnonfilosofisena tekstinä ole kovinkaan antava. Sen sijaan sillä on kiistämättömiä kaunokirjallisia ansioita. Teoksen asenne ei ole omnipotenttinen, vaan se raportoi henkisestä orpoudesta maailmassa, johon kirjoittaja suhtautuu vakavasti. Tämän tunteen varmaankin moni lukija voi jakaa, ainakin silloin kun väsyttää.

Profaani hengellisyys on Hollowayn ajatusten pohjalta ateistista sikäli, että se hyökkää epäjumalia eli idoleita vastaan. Se on kuitenkin myös syvemmässä merkityksessä ateistista. Siihen ei liity Jumalan kohtaamista. Sen sijaan se on ihmisen itsensä kohtaamista ja elämän tarkoituksen etsimistä elämän prosessissa. Hengellisyyttä se on sikäli, että siinä eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellään myyttisen perinteen valossa.

Hyvien kaunokirjallisten lainausten ja osuneiden aforististen kiteytysten lisäksi kirjasta ei jää kriittiselle lukijalle kovinkaan paljon käteen. Jos elämä on eksistentiaalisten kysymysten pohdiskelua myyttien valossa, syntyy tunne, että tässäpä taas yksi terapeuttinen ajanvieteopas henkilöltä, jonka suhde omaan traditioonsa on problematisoitunut. Mielestäni maallikolla olisi lupa odottaa emerituspiispalta enemmän, ja tieteestä kiinnostuneella entiseltä professorilta ja Royal Academin jäseneltä enemmän. Professorinhan olisi tunnetusti syytä perehtyä ainakin niihin teemoihin, joista kirjoittaa. Englanninkielisessä maailmassa jotkut piispat eläkkeelle jäätyään näyttävät ilmoittavan, että unohtakaa koko juttu, tärkeintä on kaivaa omaa napaansa, mutta kriittisesti, sivistyneesti ja syvällisesti, myyttien valossa. Kirjoittaja kertoo itse aloittavansa nämä puuhat jo neljältä aamuyöllä. Lisäksi hän keittää kaksi kannullista kahvia pysyäkseen itsensä kanssa valveilla.

Artikkelissaan "Arjen fundamentalismi - addiktatuurin anatomia", joka sisältyy Ilkka Niiniluodon ja Juha Sihvolan toimittamaan teokseen Nykyajan etiikka (Gaudeamus 2005) Terho Pursiainen nimittää addiktatuuriksi addiktion ja diktatuurin yhdistelmää. Sellaisessa henkilö jää sen vangiksi, mihin hänen mielensä suuntautuu. Mielestäni Hollowayn luonnostelema profaani hengellisyys on sitä, että ihmisen mieli jää vangiksi eksistentiaalisiin kokemuksiin, joita se on itse osittain perusteettomasti tuottanut. Keskiajan teologia viittasi tähän ongelmaan itseensä käpertyneen tai koukistuneen ihmisen (incurvatus in se) käsitteellä.

Se ei ole yllätys, että omaan itseen suhtaudutaan fundamentalistisesti. Ajatus nousee kartesiolaisesta perinteestä, 'kummitus koneessa' -kertomuksesta. Varhaisempi tausta on Augustinuksella. Augustinuksen erehdyn, siis olen -argumentti (si fallor, sum) on seuraava. Jos henkilö uskoo jotakin virheellisesti, pitää paikkansa, että ainakin virheellisesti uskova on olemassa. Jos virheellisesti uskova on olemassa, ei ole virhe uskoa, että hän on olemassa. Näin on olemassa erehtymätöntä tietoa ainakin siitä, että henkilö on olemassa. Descartes ajatteli, että tämän tiedon lisäksi meillä on tietoa ulkomaailmasta, koska Jumala ei petä meitä. Halloway taas ajattelee, että meillä on kyllä viestejä, viesti Jumalasta, mutta toinen viesti, tieteen viesti, kyseenalaistaa sen. Koska ei ole pettämätöntä tiedon lähdettä, meidän tulisi ajatella, että keskenään kumoutuvat viestit ovat viestejä omasta sisimmästämme. Voimme uskonnon avulla metaforisoida kokemuksiamme maailmasta. Koska metaforat eivät ole kuitenkaan mitään muuta kuin metaforia eli ne valottavat ihmismielen haavoittuneisuuden 'röntgenkasteena' meitä itseämme, tästä seuraa se, että 'olemme omillamme'. Meidän on otettava vastuu itsestämme ja maailmastamme, addiktoiduttava itseemme ja elettävä moraalisesti maailmassa tämän addiktion valon näyttämällä tiellä. Pitää paikkansa, että Hollowayn ajatus ei ole itseen käpertymisen idea sikäli, että hänelle myös muut ihmiset ovat olemassa, mutta herää kysymys, selittyykö osa liberalistisen suvaitsevaisuusmoraalin taustamotiiveista siitä, että itseensä addiktoitunut moraaliagentti ei aidosti välitä vaan pikemminkin leben und leben lassen? Ajattelen tätä puhtaasti teoreettisena ja postkartesiolaisen egon ja siihen liittyvän todellisuuteen suuntautumisen ongelmana. Jos ei muuta ole kuin itse ja kaikki ulkopuoliset varmuuden lähteet pettäviä, ovatko myös ihmissuhteet pettäviä, itsen valossa projisoituja suhteita, joissa jokin osa jää välittämisen ulkopuolelle ja tämä puutteellisuus ikään kuin parfymoidaan suvaitsevaisuuden ajatuksella? Tavallisesti kun suvaitsevaisuudesta keskustellaan, joku esittää, että eikös se ole piittaamattomuutta. Tämä saattaa olla moraalifilosofisesti kiinnostava asia.

Kirja on kiinnostava viesti siitä, millainen naiivin tieteellisen realismin asema on länsimaisessa yhteiskunnassa ja sen eräissä piireissä. Se myös viestii kartesiolaisen tradition voimasta ja siitä intellektuaalisesti kyvyttömyydestä, joka luonnehtii sen pohjalta kasvanutta eksistentialistista traditiota. Kirjoittaja on ehkä oikeassa siinä, että tiede on ottanut uskonnon aseman. Joillekin länsimaisille ihmisille tiede näyttää olevan heidän fundamentalististen tunteidensa kanava.

Tieteenteoriassa tilanne on toinen, mutta kuluu varmaankin vuosikymmeniä ennen kuin siinä tapahtuneet muutokset alkavat muokata kulttuuria. Tieteellä tulee olemaan tuolloinkin, toivon, keskeinen asema yhteiskunnassa ja ihmisten uskomusten muodostamisen välineenä. Siihen liittyvä fundamentalismi on kuitenkin rauhoittunut ja valistuneet ihmiset osaavat suhtautua siihen ja sen tuloksiin terveen kriittisesti, muun muassa ymmärtäen tieteen tulosten luonteen itseään korjaavina todennäköisyyksinä ja tieteen rajallisuuden muodostaa kokonaisteoriaa ja selitystä siitä, mikä maailma on.

Kirja viestii myös anglikaaniseen perinteeseen sisäänrakennetuista ongelmista. Luterilaisuuteen liittyy monia pulmia, mutta kirjan sekavuus ei ole sen sekavuutta. Luterilaisuuden suhde tieteeseen on toisenlainen kuin anglikaanisessa traditiossa. Lisäksi niin sanottu uskonvanhurskauden oppi vierastaa niin sanottua itsevanhurskautta, pelastumista 'lain töillä', jota Holloway suosittaa. Luterilainen traditio muistuttaa Hollowayn luonnostelemaa kantaa sisältäessään iustificatio impii -näkemyksen, ajatuksen jumalattoman vanhurskauttamisesta. Jumalattoman spiritualiteetti ei kuitenkaan ole suositeltava elämänohje, kuten Holloway ajattelee. Tosin suurin osa ihmisistä harjoittaa sitä ja se osoittaa, että ihminen on pahasti eksyksissä. Siinäkin luterilaisuus ja Hollowayn näkemys yhtyvät. Holloway vain lisää tähän, että mitään muuta ei ole. Luterilaisuus sanoisi, että saas nähä.

Minua viehättää eräs Paul Ricouerin ajatus. Holloway lainaa Hafizin runoa: "Suuret/ uskonnot ovat/ laivoja/ runoilijat/ pelastusveneitä./ Kaikki terveet ihmiset ovat hypänneet yli laidan." Sitä laivaa, josta ihmiset hyppäävät, Ricoeur kutsuu ensimmäiseksi naiiviteetiksi. Hänen mukaansa ihmiset eivät kuitenkaan osaa elää ilman naiiviteettejaan, kuten Halloway ei voi ilmaisussaan elää ilman vuoden 1611 Raamattua (hän ei siis suosita uskontoa nykyihmisen kielellä). Tätä Hollowayn poissaolon läsnäoloksi luonnehtimaa kyvyttömyyttä olla ilman naiiviteettia Ricoeur kutsuu toiseksi naiiviteetiksi.

Ensimmäisen naiiviteetin jälkeen tulee toinen. Sen jälkeen tulee kolmas, ja neljäs, ja viides... Kritiikitön usko tieteeseen ja uskallus puhua siitä sen luonteeseen perehtymättä on ehkä jonkinlainen uskonnollisen naiiviteetin väliaikaisesti korvannut ilmiö erityisesti teologista koulutusta saaneiden henkilöiden piirissä. Sitä ollaan milloin mitäkin geeniasiantuntijoita ja puhutaan läpiä päähän. Tulee mieleen Aristoteleen kuvaus: heti kun suut avattiin, jo oltiin väärässä.

Summary

Richard Holloway's essay Looking in the distance is literally pretty well written and rich but intellectually rather poor. It seems that the author is not particularly acquainted with contemporary discussion on the nature of science. For this reason his remarks on it and its relation with religion are very problematic even though it is true that there are many serious questions concerning this issue. For Holloway, spirituality seems to involve meditation of existential questions from the point of view of religious myths. As living in horror vacuum, there is not any special religious or spiritual message for a modern human being, save the view that it is important to concentrate to her or himself and to seek some sort of mystical self-satisfaction. I find the idea that one is 'on our own' pretty uncritically employed and rather empty postcartesian metaphor. The essay mirrors some problems coming from Anglican tradition for which both the relation with intellectual discourse and individual's position in the world is different from that, for instance, in Lutheran tradition. For Lutheran tradition, the notion of iustificatio impii encounters Holloway's view in arguing that a person is godless. But, there is not any positive personal spirituality provided for such a person. When Holloway declares that we are 'on our own' a godless Lutheran could say: let's see. When Holloway's critical and enlightened atheistic person sings 'I don't get more satisfaction', a godless Lutheran sings: 'I know its only rock'n roll but I like it'. In some moral philosophical questions Holloway's essay is more convincing to some extend. If the author is going to write books further, it would be fruitful to concentrate on his strong fields that are poetry and moral philosophy since it appears on the basis of this essay that philosophy of religion is not a cup of tee of this very sympathetic author.

Mikä naurattaa?

2006-09-21T02:18:00.000+14:00

Istun minäkin kuistilla kiikkustuolissa stetson silmillä ja haulikko sylissä, ettei mikään vaan liikkuisi, ei sillä.

Silti jokin joskus kuiskuttelee, ettei tässä nyt vaan kuitenkin kävisi näin:

Kuvittele, että tuomion päivä on tullut ja meikäläiset elämän selittäjät on koottu jonnekin temppelin esipihalle odottamaan vuoroamme. Ilahdumme toistemme näkemisestä kuin kollegojen kokouksessa. Lakit takaraivolla ja kädet taskussa toteamme olevamme omalla maalla. Kahvia kuluu ja juttua lentää odotellessa. Oikein lauluksi pistää: "Samovaari höyrys ja balalaikka soi. Keksimästään aiheesta väki ilakoi."

Sitten kaikkein pyhin aukeaa ja Tuomari saapuu.

- Hei, kiva nähdä, eikös ollutkin hauskasti sanottu se kaikki, pölpötämme yhdestä suusta. Eikös ollutkin kivat ja myönteiset vitsit lohduksi ja semminkin suosituksi tekemiseksesi värkätty?

Ilo valtaa väen, kun Tuomari vastaa:

- Kyllä minä nauroin. Ette te tiedäkään kuinka naurettavia olitte.

Väki alkaa jo asettua jonoksi ja ottaa hatun päästä, jotta voisi heittää sen sisällä naulaan ja kirmaista kauan kaivatun peliluolan menoon. Mutta Tuomari jatkaa:

- Nauroinpa hyvinkin. Mutta en minä teidän vitsejänne hauskoina pitänyt, tylsiä ne olivat, tiedän itse parempia. Nauroin sille, mitä kuvittelitte vakavuudeksi puheissanne.

Ja sitten Tuomari kääntyy takaisin ja paiskaa mennessään oven kiinni.

Pihaan tulee oikein kylmä ja pimeä. Tätä jatkuu ja jatkuu, vuosia, vuosikymmeniä, satoja vuosia, tuhansia, jatkuu ja jatkuu. Ei ole leipää ei vettä. On pelkkä pimeä kylmyys ja vitsit loppu.

Mutta katso, yhtäkkiä - arvasihan tämän. Tuomari on lempeä! Ovi raottuu ja valo ja lämpö karkaavat kylmään ja mustaan pihaan. Väki nousee ja syöksyy sekasortoisesti kohti avoinna aukenevaa ovea.

Ensimmäinen käsi osuu kahvaan ja joku sopertaa

- Ah, mikä helpotus. Tämä oli vain koe. Ja näetkös, minä kestin sen, suuri kärsimys valmistaa suuriin tehtäviin ja asemiin, ymmärrän sen. Hienoa, että sain mahdollisuuden, oi kiitos Tuomari!

Silloin Tuomari lämäyttää oven kiinni niin että rautapienat jyskyvät. Ja nauraa, nauraa, nauraa, niin että kuola valuu suupielestä, nauraa, nauraa. Ei sille, mitä tarkoitimme vitsiksi, vaan sille mitä luulimme vakavuudeksi itsessämme.

Se on meinaan pojat sananmukaisesti helvetin hauskaa se. Että kun eivät vitsit naurata vaan vakavat puheet.

Jeesus?

2006-09-20T03:05:00.000+14:00

Jeesuksen elämä ja opetus on kristillisen uskon lähde. Kuka Jeesus oli? Voidaanko hänestä tietää jotakin?

Suomessa käytiin takavuosina keskustelua, jossa, mikäli oikein käsitin, nyt jo eläköitynyt Heikki Räisänen edusti kantaa, jonka mukaan elämänkertaansa pakenevan Jeesuksen elämänkerta tulisi konstruoida pikemminkin ajanhistoriallisen kontekstin avulla kuin Jeesuksen aidoiksi sanoiksi otaksuttujen Uuden testamentin kohtien avulla.

Jossakin yhteydessä Räisänen totesi, että lukekaa nyt edes se Sandersin kirja. Luin sen, vuosia sitten.

E. P. Sanders esittää teoksessaan The Historical Figure of Jesus, että Jeesuksesta voidaan tietää seuraavia asioita:

Jeesus syntyi noin 4 eKr. Herodes Suuren kuoleman aikoihin, vietti lapsuutensa Nasaretissa, sai kasteen Johannes Kastajalta, kutsui oppilaita, opetti kylissä, kaupungeissa ja Galilean maaseudulla sekä julisti Jumalan valtakuntaa.

Vuoden 30 tienoilla Jeesus meni Jerusalemiin Pääsiäisenä, aiheutti häiriötä temppelissä ja vietti viimeisen ehtoollisen. Hänet vangittiin ja häntä kuulusteltiin juutalaisten virkamiesten toimesta, joista tärkein oli ylimmäinen pappi. Hänet teloitettiin Rooman käskynhaltijan Pilatuksen toimesta.

Jeesuksen kuoleman jälkeen oppilaat ensin kätkeytyivät, mutta nähtyään (Sandersin mielestä ei varmaa missä merkityksessä) Jeesuksen, he alkoivat julistaa, että tämä olisi tuleva takaisin perustamaan valtakuntansa.

Siinä historiallinen tieto Jeesuksesta. Koko komeudessaan, kaikessa niukkuudessaan.

Sandersinkin tutkimuksia on arvosteltu tieteellisesti epäkriittisiksi, ei vain suomalaisia konservatiivisempien amerikkalaisten yliopistofilosofien joitakin vuosia sitten julkaisemassa teoksessa Hermes and Athena: Biblical Exegesis and Philosophical Theology, vaan myös esimerkiksi Jeesus-seminaarin piirissä.

Sandersin mielestä Jeesuksen aidoista sanoista ei saavuteta yksimielisyyttä. Jeesus-seminaari puolestaan äänestää niistä samalla tavoin kuin avaruustutkijat planeettamääritelmistä. Jeesus-seminaarin noin 70 itsensä kriittiseksi luonnehtivaa tutkijaa äänesti joitakin vuosia sitten siitä, miten todennäköisesti evankeliumeissa olevat Jeesuksen sanat ovat alkuperäisen historiallisen Jeesuksen sanoja.

Äänestystulos ilmaistiin väreillä: punainen merkitsi, että kyseessä on epäilyksettä Jeesuksen sanat ja vaaleanpunainen, että sanat ovat todennäköisesti sen suuntaisia kuin Jeesuksen alkuperäiset sanat. Vihreä merkitsi, että sanat eivät ole Jeesuksen, mutta niillä on yhteys siihen, mitä Jeesus on sanonut. Musta merkitsi, että sanat eivät ole Jeesuksen ja lisäksi ne kuuluvat selvästi eri perinteeseen.

Äänestystulos oli: Markuksen evankeliumista 13 % oli väritetty punaisella ja vaaleanpunaisella. Matteuksella näitä kohtia oli 20 % ja Luukkaalla 30 %. Luukas sisälsi 50 % punaista, vaaleanpunaista ja vihreää. Johannes oli evankeliumeista historialliselta luotettavuudeltaan äänestyksen mukaan heikoin. Sen kohdista 99 % oli värjätty mustalla.

Luukkaan evankeliumi siis selvisi parhaiten. Äänestyksen mukaan Luukkaan kaksoisteos sisältää eniten historiallista materiaalia. Kiinnostavaa on se, että niin kutsuttu hengellinen evankeliumi, Johannes, oli äänestyksen ja sen taustalla olevan historialliskriittisen lukutavan näkökulmasta kaikkein vähiten luotettava.

Jos uskon lähteeksi sopii parhaiten teksti, joka on kaikkein heikoin historiallisen lukemisen lähde, mitä tästä pitäisi ajatella? Onko niin, että hengellinen ja historialliskriittinen lukutapa eivät vastaa samoihin kysymyksiin ja että niillä on vain vähän toisilleen annettavaa? Monet arvostetut filosofit maailman huippuyliopistoissa väittävät yllämainitussa kirjassa, että historialliskriittisellä raamantuntutkimuksella on joko erittäin vähän tai ei mitään annettavaa kristilliselle uskolle.

Kuinka paljon tulos vie eteenpäin historian Jeesuksen tuntemista?

Jotta tulos olisi historiantutkimuksellinen löytö, sen tulisi toimia myös toisinpäin. Miten Jeesus itse äänestäisi? Kuvitelkaamme, että historian Jeesuksella olisi tietokone, jolla hän vastaisi nimissään kulkeviin evankeliumin sanoja koskeviin kysymyksiin. Vastaukset olisivat: täysin samaa mieltä, ei aivan samaa mieltä, jonkin verran samaa mieltä ja aivan eri mieltä. Tietäisimmekö kriittisten tutkijoiden tutkimusten perusteella, mitä Jeesus vastaisi?

Näiden ja eräiden muiden tieteelliseen tutkimukseen liittyvien seikkojen perusteella olen alkanut ajatella jotensakin näin:

Historian Jeesus ja kirkon Kristus eli se Jeesus, jonka muistemisesta kirkko syntyi (ekklesiologia on muuten emotionaalinen opinkohta eikä niinkään organisaatio-opillinen kysymys!) ovat käsitteellisesti erillään tarkasteltavia, mutta asiaa koskevien lähteiden luonteesta johtuen ei voi nähdä selvästi, missä ero kulkee.

Jeesuksen julistus ja siihen liittyvä julistus ovat Uutta testamenttia historiallisesti varhaisempia ja alkuperäisempiä kristillisen uskon lähteitä. Tätä ei aina huomata, kun esitetään, miten tärkeä kirja Raamattu on.

Yhtäältä kristinuskon historiallista ydinaluetta ovat Jeesuksen elämä ja julistus, näihin liittyvä apostolien julistus ja sen tulkinta eli niin sanottu uskon sääntö varhaisessa kristillisessä yhteisössä, ei Raamattu tai eksaktimmin Uusi testamentti.

Toisaalta edellä mainitut muovautuivat Uuden testamentin kirjoiksi, joka on pääasiallinen lähde yritettäessä selventää historiallista ydintä.

Uuden testamentin kirjat eivät ole historiantutkimuksen primäärilähteistöksi kelpaavia dokumentteja. Koko juttu on kehällinen: mittaa mitataan mitalla itsellään. Historiallista ydintä etsitään materiaalilla, johon historiallinen ydin on sekoittunut ja joka lisäksi ei ole historiallinen dokumentti vaan saarnaa.

Suhtaudun tutkimuksen piirissä esitettyihin radikaalimpiinkin tulkintoihin melko yhdentekevinä uskonnon kannalta. Tämä melko on kuitenkin positiivisempi asenne kuin sanoa, että merkitystä on vain vähän tai ei ollenkaan, kuten amerikkalaisfilosofit näyttävät ajattelevan. Toistan: ei vain vähän vaan melko vähän. Lisättäköön nyt vielä sitten senkin verran, että epäilen, onko millään teologisella tutkimuksella, omat töhertelyni tietysti mukaan lukien, enempää kuin melko vähän merkitystä uskonnon kannalta. Tärkein anti saattaa liittyä siihen, että teologista tutkimusta ylipäänsä harjoitetaan. Jos ei harjoitettaisi, tilanne uskonnon kentällä saattaisi olla toinen kuin nyt. Kohtaisimme esimerkiksi sananvapauteen liittyviä kysymyksiä toisenlaisina kuin tällä hetkellä, ja oma kristillinen perinteemme ja kulttuurimme saattaisi muistuttaa enemmän esimerkiksi joitakin islamin ulottuvuuksia.

En pidä eksegeettistä tutkimusta ensisijaisesti historiantutkimuksena (kun ei lähteitä kerran ole) vaan kirjallisuudentutkimuksena. Kun eksegetiikan piirissä esitetään vaihtoehtoisia malleja tai ajatuksia siitä, miten Jeesus eli, kuka hän oli tai miten hänelle kävi, olen tottunut ajattelemaan, että ne eivät valota historiallista todellisuutta. Sen sijaan ne valottavat sitä, millaisiin pohdintoihin kriittistä tieteellistä ajattelua opiskelleiden kirjallisuudentutkijoiden ja ajanhistoriaa tuntevien henkilöiden on näillä edellytyksillä mahdollista edetä.

Tämä ei tietenkään ole yhdentekevää. Kaikella inhimillisellä ajattelulla on jokin merkitys, luultavasti. Aihepiiriin liittyvät ajatustulemat valaisevat kiinnostavalla tavalla sitä, miten ihmiset ajattelevat asioista. Touhun anti liittyy siihen, että on olemassa henkilöitä, jotka ajattelevat tietyllä tavalla. Se kannattaa ottaa vakavasti eikä pitää sitä yhdentekevänä.

Mutta ei näillä tiedoilla ja välineillä kyllä pitkälle pötki, mikäli tahtoo lähestyä Jeesusta tieteellisesti ja historiallisesti. Siihen proseduuriin pätee, että en tunne miestä sanoi Ketola Jeesusta.

Tieteellisen tutkimuksen kannalta on hyvä pitää mielessä, että suuri osa niistä, jotka tahtovat tuntea Jeesuksen, uskovat, että hänen 'löytämisensä' on mahdollista Johanneksen evankeliumin äärellä. Voi olla, että uskovaisten asenne on outo. Mutta äänestys ja sen tulos ei ole ainakaan vähemmän outo kuin se.

Jumala?

2006-09-19T02:07:00.000+14:00

Näin kerran elokuvan, jonka nimi oli muistaakseni Nunnat karkuteillä. Kaksi rikollista piiloutui luostariin ja pukeutui nunniksi. Toiselle sattui niin, että hänen tehtäväkseen lankesi kolminaisuusoppia koskevan oppitunnin pitäminen tyttökoululaisille. Hän tiedusteli roomalaiskatoliselta varaskollegaltaan, mikä tämä kolminaisuusoppi oikein on. Hurskas varas neuvoi: sano niille, että Jumala on niin kuin apila, pieni, vihreä ja kolmiosainen. Eihän tuossa ole mitään järkeä, kummasteli pedagogivaras. Ei olekaan, juuri sen takia se on uskontoa, vastasi hurskas varas.

Juttu on brittihuumoria. Jos sen sulkeistaa, voi kulkea kohti asian arktista versiota. Se viettää juhlaansa ainakin kahdessa nettiteologisessa blogissa. Ensimmäinen on Jukka Kemppisen, jossa keskustellaan Dawkinsin, tämän vastapaavin ja paholaisen kappalaisen ajatuksista sekä islamista. Toinen on ystäväni Terho Pursiaisen, jonka sivuilla, blogissa ja keskustelualustalla on vaikka kuinka paljon hyvää ja mielenkiintoista uskonnonfilosofista keskustelua.

Sekä Kemppisen että Terhon teologiassa on paljon samaa ylläkerrotun jutun sisällön kanssa, sillä erotuksella, että he ovat vakavissaan. Herrat toivottavasti eivät loukkaannu, kun ajattelen heitä nunniksi karkuteillä, nettiin piiloutuneiksi vakaviksi ajattelijoiksi, eräänlaisiksi elämänkatsomuksen ja keskustelun hakkereiksi.

Asia on kiinnostava, koska on valiteltu suomalaisen uskontoa koskevan keskustelun heikkoutta ja epäluontevuutta. Kemppisen ja Terhon blogit ovat vahvoja ja luontevia. Pidän niitä tärkeinä myös seuraavasta syystä:

Esimerkiksi kristilliset kustantajat tuovat maahan lähinnä angloamerikkalaisesta uskonnonfilosofisesta keskustelusta peräisin olevaa materiaalia, jonka luonne on kummallista. Amerikkalaiset Christian Philosophers -tyypit (seura on American Philosophical Association -järjestön suurin jäsenjärjestö) Plantinga ja Wolterstorf etunenässä ovat fundamentalisteja ja heidän vastustajansa, kuten Dawkins, pelaavat tätä samaa peliä. Sitten on teologista keskustelua uskosta ja tieteestä, jonka toinen ääripää on teologinen oikeisto, vaikkapa Alister McGrath ja vastustajat Spongin tapaisia henkilöitä. Näin vaatimattomana maallikkomielipiteenä kristallisoisin eron seuraavasti: ensimainitun tahon ajattelussa on ruuvi niin kireällä että kirskuu ja jälkimainitun tahon ajattelussa ne ovat lentäneet ilmeisesti kokonaan pois. Britit ovat hieman omaa porukkaansa, mutta joko samanlaisia huumoriveikkoja kuin nunnat karkuteillä tahi sitten tätä Swinburnen porukkaa, joka on lähellä Christian Philosophersin väkeä. Oxfordin nykyinen professori näkyy olevan Marilyn McCordAdams, kuuluisa Ockham-tutkija ja yksi niikäläisistä. Kuulin kerran Atlantassa hänen esitelmänsä, jonka suuri keksintö oli, että sovitus on at-one-ment.

Timo Koistinen on kirjoittanut aiheesta erinomaisen väitöskirjan Philosophy of Religion or Religious Philosophy, jossa koko kenttä kaikkine ongelmineen analysoidaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi omasta perinteestämme nousevaa uskonnonfilosofista keskustelua. Sitä Kemppinen ja Pursiainen edustavat. Kerran tulee väitöskirjatutkimuksenkin aika tästä aiheesta. Nuori doktorantti, älä unohda näitä setiä! Huomautus on aiheellinen, sillä sattui joskus 15 vuotta sitten näin: Pidin filosofian harjoituksia teologifukseille. Yksi kysyi vilpittömän kiinnostunut ja kauhistunut ilme kasvoillaan, että pitääkö se paikkansa, että Suomen kirkossakin oli kerran pappi, joka ilmoitti saarnassa ettei usko Jumalaan ja palautti pappiskirjansa.

Terhon teemoja ovat muun muassa uskonnon äidinkieli, viskeraalinen teologia, mykät totuudet, fundamentalismi ja totuuden etsintä. Sivuillaan olevassa vuosi sitten pitämässään 60-vuotisesitelmässä hän ilmoittaa ihmettelevänsä, miksi Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa pidetyssä tilaisuudessa hänelle oli langetettu aihe "Tämän ajan Jumala". Eihän voi olla niin, että kunakin aikana sepitetään sille sopiva Jumala.

Terho arvostelee ilmiötä, jonka mukaisesti vähän väliä saapuu joku uuden uskonpuhdistuksen vaatija esittämään, että uskonnollisesta mielikuvamaailmasta on karsittava kaikki, mikä on ristiriidassa nykyajan valistuneen ihmisen ajattelun kanssa tai loukkaa modernia etiikkaa. Hän väittää ajatelleensa viimeiset parikymmentä vuotta toisin. Uskonnon voima on siinä, että se resonoi ihmisen ikivanhojen ja syvälle vajonneiden kerrostumien kanssa. Näiden kerrostumien kanssa tullaan parhaiten toimeen, kun uskonnollisen perinteen epäloogiset, järjettömät ja julmat kuvat otetaan vastaan sellaisinaan, niitä selittelemättä.

Terhon mielestä uskonnon on saatava olla uskontoa ja puhua asiansa omalla äidinkielellään. Tämä uskonnon äidinkieli sisältää mykkiä merkityksiä ja totuuksia, asioita, joista ei osata puhua.

Toinen asia, josta Terho pitää kiinni tiukasti, on fundamentalismin kritiikki. Hänen mielestään fundamentalismi on yleisempää kuin arvellaan. Hänen mukaansa fundamentalistisia ainesosia on löydettävissä niin piispa Huovisen, toisen arvostamani ystävän, ajatuksista kuin myös Jaakko Hämeen-Anttilan teoksesta Usko. Keskustelu aihepiiristä on herrasmiesmäistä ja ystävällisen kriittistä. Myös Jaakko Hämeen-Anttila selostaa perustellun näkemyksensä Terhon sivuilla.

Terhon mukaan fundamentalismi liittyy totuuden löytämiseen ja sanoihin, jotka sulkevat mykkiä totuuksia pois, katteettomaan optimismiin, joka luottaa siihen, että perimmältään maailma on sittenkin hyvä. Fundamentalismista vapautumiseksi Terho luonnostelee totuusyhteisön käsitettä. Totuusyhteisö syntyy, kun ihmiset altistavat itsensä yhdessä etsittävän totuuden arvosteltavaksi. Totuus ei löydy eikä päädy kenenkään haltuun, vaan on ehtymätön.

Omat uskonnolliset ajatukseni ja tunteeni ovat varmaankin kovin erilaisia kuin Terhon. En kuitenkaan malta olla sanomatta, että uskon ajatustemme niin sanotun 'leikkauspisteen' sijaitsevan sekä teologisessa 'ohjelmassa' että eräänlaisen mystiikan ajatuksessa.

Uskon, että niin sanottu liberalismi ja konservatismi ovat teologisia paheita, joiden välissä oleva hyveellinen keskikohta on uskonnollinen arkaismi. Uskonnollinen arkaismi on uskonnon käsittämistä pullopostiksi eilisen päivän saarelta, tulen muistoksi. Uskonnossa on kyse ikiaikaisista kokemisen tavoista, joiden sanoitus ja ilmaisu on arkaistista. Tiedän, tiedän, tätä pitää kehitellä, mutta vihjattakoon tässä kysymyksellä: onko hengittäminen konservatiivista tai liberaalia?

En pidä onnistuneina nykyajan tieteeseen tai kulttuuriin vanhaa uskontoa sopeuttavia katsomuksia (liberalismi), mutta en myöskään menneisyyden loiseksi jäävää uskonnollista asennetta, joka pyrkii säilyttämään omana aikanaan usein liberalistiset sovellukset nykyisinkin (konservatismi).

Mielestäni konservatismi ja liberalismi kuuluvat samaan teologisten paheiden kategoriaan ja niiden tarkoitus on sama. Kumpikin asenne väistää uskonnon ytimen. Sen muutoksen, jonka liberalismi aiheuttaa, konservatismi säilyttää. Kummatkin ovat muumion, paketin, kaksi eri ulottuvuutta.

Arkaismi sisältää ainesosia, säilyttäviä ja vapauttavia, joita kuuluu tähän paheiden kategoriaan, mutta ei sulaudu kumpaiseksikaan peruspaheista. Arkaismi elää menneisyyden kokemuksesta ja kielestä, mutta on avoin nykyisyydelle siten, että se ei sulje sitä sen omilla ilmaisumuodoilla ja väkinäisillä välitysteologisilla tempuilla väittäen, että se avoimuus, joka menneisyydestä virtaa, olisi löytänyt paketoitavan muodon nykyhetkessä.

Tässä arkaistinen teologia kohtaa fundamentalismin kritiikin. Arkaismi ei ole määrittelevää ja kiinnisulkevaa teologiaa, kuten fundamentalismi. Se on etsivää, totuudelle itsensä altistavaa teologiaa. Siitä syystä sille happy end -ajattelu, pilkesilmäkulmassa kaiken kaameuden keskelle -ajattelu, on kaameata sotkua ja teologinen itsemurha.

Lueskelin taannoin Erno Paasilinnan aforismeja Maailman sanoja ja tekoja (Otava 1986). Kokoelmaan sisältyy kiinnostava teologinen traktaatti "Keskustelu pirun kanssa". Traktaatti päättyy näin: " Teidän jumalanne on nykyään pirun turhautunut, piru sanoo. Kyllä se hänestä näkyy. Minähän joudun rajalla vaihtamaan teidän pikkuvarkaitanne hänelle ja saan takaisin näitä maailman mahtavia isoina kimppuina. Pikkusyntisten keräileminen on niin masentavaa, piru sanoo. Kyllä minä sen ymmärrän. Me olemme paljon lähentyneet toisiamme viime aikoina."

Onko maailma hyvä? Onko se paha? Onko todellisuus perimmältään näitä tai jompaakumpaa tai arvoneutraali?

Uskonnollinen kokemus on yleensä kuvattu sekakokemukseksi, pelon ja rakkauden, toivon ja epätoivon, kauhun ja ihastuksen kokemukseksi, joka on mysterium tremendum et fascinans. Mutta kun puhutaan uskonnollisesta kokemuksesta, puhutaanko vain kokijasta vai myös Jumalasta? Jos jälkimmäinen pitää paikkansa, Jumalakin näyttää olevan ihastuttava ja kauhistuttava.

Ongelma on se, että on pliisua hengellistä itsetyydytystä sanoa, että uskonto on sisäisten kokemusten ilmaisu. Rukoilisimmeko siis itseämme? Pois se meistä ja hyi! Luontevampaa on toivoa, että uskonto kohtaa jonkun, joka on muuta kuin minä, jotakin ulkopuolella.

Korkeintaan kai itsensä rukoilemisesta voi muodostaa jonkinlaisen kulttuurieepos Raamatun pohjalta intoutuvan hyvän tahdon lähettilään ja sosiaalisen kohtaamisen apostolin elämänmuodon. Tärkeää sellainenkin, mutta miksi sitä pitäisi sanoa uskonnoksi? Asennoitumiseen liittyy muun muassa se ongelma, johon Tuomas Akvinolainen viittasi todetessaan: yhden kirjan miestä varo! Tällainen on epäuskottavaa myös esimerkiksi uskonnollisten äärikokemusten näkökulmasta. Verratkaamme humaania hyväntahdonlähettilästämme esimerkiksi Blaise Pascaliin, joka kirjoitti:

"Armon vuonna 1654 maanantaina 23. marraskuuta, pyhän Clemensin, paavin ja marttyyri Chrysogonoksen ja muiden pyhien päivän aattona, alkaen suunnilleen puoli yksitoista aina puoli yhteen asti. Tulta! Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien eikä oppineiden. Varmuus. Varmuus. Kiihtymys. Riemu. Rauha."

Jos tämä Joku kohdataan kokemuksessa, johon sisältyy kauhua ja ihastusta, on yllähahmotellun logiikan mukaisesti hyväksyttävä, että kokemuksen ominaisuudet heijastavat myös mielen ulkoisen kokemuksen korrelaatin ominaisuuksia. Tästä seuraa ongelma, jonka Paasilinnan mainitsee lausuessaan pirun ja Jumalan viime aikoina lähentyneen toisiaan. Se on ongelma, koska toisaalta uskonto väittää, että Jumala on hyvä.

Minusta tuntuu, että jos tahtoo tulla näiden ristiriitojen kanssa toimeen, henkilön tulisi ajatella, että vaikka hän tuntisikin kohtaavansa Jumalan, Jumala ei paljasta itseään kokemuksessa vaan kätkeytyy ja jää kauhun ja ihastuksen taakse, mysteeriksi.

Jumalasta hyvänä tai pahana puhuminen on ongelmallista. Ehkä Jumala ei ole hyvä tai paha. Hän on yli, takana, tuollapuolen tai mitä lie niiden?

Ehkä siksi hyvän Jumalan, hyvän ja pahan Jumalan ja pahan Jumalan teemojen rinnalla uskonnollisessa kielessä on moraalitermein määrittyvän teologian rinnalla myös vahva ja kenties uskonnollista kokemusta paremmin valaiseva perinne, joka viittaa Jumalaan ensisijaisesti mielen filosofisin termein: Jumala on rakkaus. Jumala suuttuu ja ärjyy ratkaisulaaksossa. Hän muuttaa oudosti mieltään ja käyttäytyy ristiriitaisesti. Häntä kaivataan, Hän torjuu. Hän tulee lähelle ja katoaa taas, nostaa ja lyö maahan, riisuu ja pukee.

Jotenkin siihen tapaan kuin Hopkins kirjoitti: "How to keep - is there any, any, is there none such,/ nowhere known some, bow or brooch or braid or brace/ latch or catch or key to keep/ Back beauty, keep it, beauty, beauty, beauty...from vanishing away?.../O there's none; no no no there's none;/ Be beginning to despair, to despair./ Despair, despair, despair, despair... Ja: There is one, yes I have one (Hush there!)/ Only not within seeing of the sun/ Not within the singeing of the strong sun. Tall sun's tingeing, or treacherous the tainting of the earth's air,/ Somewhere elsewhere there is ah well where! one/ One. Yes I can tell such a key...

Korkeista kouluista

2006-09-18T03:34:00.000+14:00

Monien mielestä 1990-luvun puolivälissä aloitettu tiedekorkeakoulun systemaattinen purkaminen eteni äskettäin kulminaatiopisteeseensä, kun pari vuotta jatkunut UPJ-farssi saatettiin päätökseensä.

Uusi palkkausjärjestelmä on nyt voimassa. Mistään muusta ei olekaan keskusteltu tieteentekijöiden Acatiimi-lehdessä, jota vanhasta muistista, hieman vahingoniloisena, luen ja totean: teitä pelkää en, mä kuulun liittoon, joka teitä vastaan taistelee. Ai ketä teitä, voisi kysyä, tieteentekijöiden liiton jäsen kun olen.

Järkevän puheenvuoron käytti Acatiimin viimeisimmässä numerossa professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pekkanen. Hän kirjoittaa: "Työmarkkinaratkaisuja ei voi lähestyä tieteellisesti eikä aina edes rationaalisesti. Ne perustuvat sopimiseen, jossa lopputulos saattaa olla se pienin yhteinen nimittäjä, jonka taakse saadaan niukin enemmistö. Työmarkkinasopimukset ovat kuitenkin tärkeitä, sillä niissä työntekijät sopivat työn tekemisen ehdoista ja palkanmuodostuksen periaatteista. Tämä korostuu akateemisessa työssä, jota ei voi eikä pidä rinnastaa normaaliin tuotanto- ja virastotyöhön."

Olen harvoin huomannut, että työmarkkinaratkaisujen myönnettäisiin olevan osittain irrationaalisia. Tämä kannattaa pitää mielessä. Toinen viime vuosien prosessin opetus lienee se, että opetusministeriö ei ole akateemisen toiminnan pelisäännöin toimiva virasto. Se on poliittinen virasto, jolla on asiantuntijaorganisaatiota muistuttavia tehtäviä ja luonnetta, mutta jonka toiminta määräytyy poliittisista lähtökohdista.

Se, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana suoritetut toimenpiteet ovat aiheuttaneet suomalaisen tieteen tulevaisuudelle jää nähtäväksi. Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että yliopistojen työilmapiiri ja erityisesti -motivaatio on ratkaisevasti kärsinyt ja tutkijanuran houkuttelevuus entisestään laskenut. Yliopistot ovat edelleen statukseltaan verrattain korkealla, mutta samalla maineeltaan melko huonoja. Moni niiden piirissä ajattelee yksinkertaista yhtälöä: jos on kaksi työpaikkaa, yliopisto ja joku muu, ja molemmille on yhteistä se, että järkeä ei käytetä, mutta jälkimmäisessä maksetaan kaksin tai kolminkertainen palkka, miksi ei tavoitella jälkimmäistä. Uskon, että pitkällinen, noin kymmenen vuoden prosessi, jossa akatemian ulkoiset arvot, päämäärät ja toimintavat on määritelty akatemiaan sisään, aiheuttavat niin sanottua aivovuotoa ja sitä kautta myös akateemisen tason laskua.

Yksi kysymyskenttää mielenkiintoisella tavalla riipaissut asia on viime aikoina ollut Taideteollisen Korkeakoulun rehtorin Yrjö Sotamaan esille nostama ajatus designin, bisneksen ja teknologian liitosta. Ajatus on kiinnostava tulevaisuusvisio. Tuntuu uskottavalta, että tällainen mahdollisuus voisi Suomelle kilpailussa Aasian nousevien talouksien kanssa tarjoutua. Tuntuu edelleen luontevalta, että TTKK, HKKK ja TKK verkostoituisivat, koska ne perinteisesti on erotettu yliopistoja vaativuudeltaan vastaaviksi korkeakouluiksi. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, millaisia resurssointeja asia vaatii ja tarkoittaako se sitä, että joidenkin pienempien korkeakoulujen resursseja vähennetään. Siihen ei Suomessa ole aluepoliittisista syistä mahdollisuuksia. Ehkä asiaa selventäisi se, että Sotamaan esille ottama projekti olisi Kauppa- ja teollisuusministeriön rahoituksen alle menevä.

Yksi ongelmista viimeaikaisessa koulutuspolitiikassa on nimittäin ollut se, että opetusministeriön, valtiovarainministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön työnjako on ollut vaikeasti määriteltävissä. Lissabonin strategian mukaan ne tosin kuuluvat yhteen, kuten myös sosiaali-ja terveysministeriön ja työministeriönkin asiat. Asiaan pitäisi kuitenkin saada paljon selvennystä, mikäli Suomen tavoitteena on tulevaisuudessakin olla sivistysvaltio. Jos sivistys korvautuu osaamisella ja tuotannolla, asialla ei tietenkään ole paljon merkitystä.

Koko korkeakoulukenttä on varsin risainen ja monimutkainen. On esitetty, että pohjoismaissa voisi olla vain yksi yhteinen yliopisto. Tämä perustuu kuitenkin suuruuden ja keskittämisen logiikkaan, joka ei natsaa perinnäisen suomalaisen strategian kanssa. Meillä halutaan korkeakouluja samalla tiheydellä kuin Virossa kuoroja. Education, education, education!

Mutta entäs sitten tämä ongelma: mikä on ammattikorkeakoulu, kun lääketieteellinen, oikeustieteellinen ja teologinen tiedekunta ovat aina olleet ammattikorkeakouluja? Ja miten on, kun varsinaisia tiedeprofessoreita ovat akatemiaprofessorit ja tieteentekijöitä akatemiatutkijat, huippuyksikkötutkijat, kollegiumin jäsenet, apurahatutkijat ja tutkimuslaitostutkijat? Yliopistojen laitosten professorit ja lehtorit eivät itse asiassa ole varsinaisia tieteentekijöitä. Apulaisprofessorit eli entiset lehtorit ovat nykyisin professoreita ja nykyiset lehtorit saavat professorin palkkaa. Kaikkien tehtävä on kuitenkin yhtä hallintoa ja opetusta. Professori ei ole enää alansa johtaja asiantuntija, se on akatemiaprofessori tai joku muu tutkija, vaan hallinto- ja opetusvirkaa hoitava tutkijakoulutuksen saanut henkilö, joka aloittaa joka aamu rukouksella, että pääsisi kirkkauteen, takaisin tutkijaksi näistä upjkusetuksista.

Kysymykset liittyvät siihen, että meillä taitaa olla päällekkäisiä akateemisia perinteitä ja järjestelyjä. Niihin vielä yhtyvät poliittiset ja erityisesti aluepoliittiset teemat. Ei sellaista sotkua ratkaista, vaikka kymmenen selvitysmiestä koettaisi. Ilmeisesti on niin, että jatkossakin on toteutettava erilaisia malleja ja seurattava erilaisia perinteitä eri puolilla maata.

Syntyy kampuksia, joissa on muutama tiedeprofessori ja paljon korkeakoulunopettajia sekä rinnakkaisia kandidaatin tutkintoja ja näiden jälkeisiä maisteriopintoja. Esimerkiksi Kuopiossa on mahdollista yhdistää ammattikorkeaa ja yliopistoa. Toisaalta tulee olemaan alueita, joilla vanha suomalainen ammattikorkeakouluajattelu tulee säilymään, esim. Helsingin yliopisto. Kaikenlaisia konsortiumeja varmaankin rakennellaan. Välillä aina joku esittää, että ei jumprahuti, kyllä kolme isoa korkeakoulua riittä. Sitten vatkataan ja vatkataan, allekirjoitetaan pari yhteistyösopimusta ja keksitään vaikka mitä muuntokoulutusta jne. mutta mitään varsinaisia organisaatiomuutoksia ei tulla tekemään. Tilanne, jossa Harvard ja Yale ovat eri maata kuin Oklahoma tulee meilläkin korostumaan ja tulosvastuun pimeät puolet käyttävät tätä hyväkseen: jos jossakin vaativammassa ei hyväksytä, aina löytyy verstas, joka antaa paperin kun ei muutoin tulospisteitä saa.

Se, mikä on varmaa, on, että varsinaisen tieteen kärki tulee olemaan kapea. Sen näkee, kun lukee akatemiaprofessorien nimiluettelon. Taistelu paikasta kärjessä kovenee entisestään. Toiseksi ammattikorkeakoululaitoksen synty mahdollistaa meiltä puuttuvan tieteen popularisoimisen.

Viimemainittuun seikkaan liittyen perustutkimus ja väitöskirjat tehdään tulevaisuudessa yliopistoissa ja vanhoja tiedeyliopistoja vastaavissa korkeakouluissa, akatemioissa. Ammattikorkeakoulusta ei tule tehdä väitöskirjatuotannon farmijoukkuetta. Meillä on väitöskirjoista jo nyt ylituotanto. Ammattikorkeakoulun opettajan tehtävä ei ole käyttää työaikaansa perustutkimukseen. Sen ajaksi on siirryttävä akateemiseen työryhmään tai koetettava tehdä työ omalla ajalla. Ammattikorkeakoulun opettajan tehtävä on popularisoida ja soveltaa jo tehtyä tutkimusta.

Kiittämättömät

2006-09-17T02:37:00.000+14:00

Yksi Paavo Ruotsalaisen tunnetuimmista puheista on puhe Marielundin häissä. Hän moitiskeli pappeja liian virkavaltaisiksi ja asetti esikuvaksi Hyvän Paimenen. Puhe kuuluu näin:

"Kristus juoksee aran ja vauhkon syntisraukan jäljessä, huutelee kuin paimen lammasta, tarjoaa palasta ja koettaa kesytellä. Ja kun hän tapaa sen aran ja pelkäävän risujen repimänä ja suohon vajonneena, ei hän sitä komenna eikä anna sille määräyksiään, ei hosu eikä ajan, vaan kumartuu itse sen alle, nostaa uupuneen olalleen ja kantaa sen kotiin."

Tämä on kuvaus tutkijoiden keksimästä uudesta hengellisyyden tyylilajista, jonka nimi on urbaani usko. Sille on tyypillistä, että ei kelpaa toisten puhe, vaan pitää olla perskohtaista kokemusta.

Nyt sitä on.

Meille tuli kesäkuussa lampaita. Kaikki oli tehty hienoksi. Ystävä huolella valmisti aidanseipäät, ja yhdessä ne nokesimme ja tervasimme. Käytettiin kodintekniikkaa hyödyksi: toinen piteli tolpasta kun toinen laski traktorin kauhalla päältä.

Lampola oli rakkaudella valmistettu jämälaudasta kasattu noin 7 neliön viihtiö varjoisassa paikassa.

Sitten tulivat lampaat.

Ensimmäisenä yönä sattui yksi harvoista kesän rankkasateista.

Aamulla lampaat olivat likomärät ja risujen repimät. Viihtiö ei ollut kelvannut. Eikä paljon mikään muukaan. Kuten porkkanat lapsen kädestä.

Saivat kaksi karitsaa myöhemmin. Lapsi näki syntymän, joka, vihdoin, otti hetkensä lampolassa. Hän kirjoitti vastasyntyneiden nimet lapulle lautaseinään, päivämäärän, ja: Tervetuloa maailmaan!

Myöhemmin, helteen poltettua haan, tehtiin sitä runsaasti lisää. Ei kelvannut.

Äsken ne vietiin pois. Kuljetusvaunun ikkunasta katsoi viimesilmäyksenä tyhjä ja kiittämätön katse.

Lammas ei kiitä, eikä ihminen.

Viimeisellä tuomiolla on yllätys ja katu nousee kasvoille, jos ei eteen saavukaan arvojohtaja, joka kyselee, että hei, missä sun moraalis oli. Urbaanista uskostasi huolimatta, tervetuloa, minä laitan olalle ja vien kotiin.

Lapsi näki, että lampaat liittyivät toisten seuraan. Ne vaelsivat järven rantaan.

Kesä on ollut upea. Kiitos siitä!

Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, osa 1: Nettikamera

2006-09-16T06:39:00.000+14:00

Kun on tullut oltua viimeisinä aikoina hieman kriittinen ja hassu, niin koetan välillä ylistää. Tekniikan ihmeitä. Ja kuvaa. Niinpä aloitan uuden sarjan Näillä lakeuksilla ei kännykkää pilkata, jossa perehdytän lukijoita kodintekniikkaan niksejä valottaen ja vinkkejä antaen.

Lapsena, 60-luvulla, kuulin, että joskus ihmisillä on oleva näköpuhelimet. Eikös olisikin hauskaa, jos voisi puhelimessa keskustellessaan nähdä, miltä toinen näyttää!

Nyt sellaiset on. Kännykästä voi lähettää videota samanaikaisesti kuin puhuu, ymmärtääkseni. Vielä kun lisäävät kännykän toiseen päähän parranajokoneen ja toiseen deodoranttipallon, kännykkä alkaa olla melko hyvä kones.

Tosin kännykän ongelma on sama kuin Pluton: kännykkä ei enää täytä kännykän määritelmää. Suuri yleisö ei kenties vielä ole havainnut, että kännykät ovat poistumassa markkinoilta. Niiden sijan ovat vallanneet taskukokoiset multimediat, joissa matkapuhelin on vain pieni sivutoiminto. No, ehkä näistäkin ongelmista päästään, koska juuri äsken tuli tieto, että planeettamääritelmä, jolla Pluto pudotettiin planeettojen joukosta, onkin irrationaalinen eikä ole yhteensopiva uusimpien Saturnuksen lähimaastosta tehtyjen havaintojen kanssa. Pluto ja minä olimme siis oikeassa.

Mutta asiaan. On myös tällaisia nettikameroita, jotka vievät videoneuvottelut uudenlaiselle tasolle. Eikä maksa paljon. En kerro, koska blogia ei saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin.

Mitä olen kuullut, kokemukset nettikameroista ovat olleet kohtuullisen myönteisiä. Työpaikoissa, joissa ihmiset ovat töissä ympäri maata ja maailmaa, voidaan pitää tiimipalavereja siten, että kasvot näkyvät. Joissakin ohjelmissa on puutteita sikäli, että ne ovat kaatuneet kun kasvoja on ollut useita samanaikaisesti. Kyllä ihmisen pärstä vaan voi olla niin kaamea, että koneskin sitä väistää. Mitähän olisi tapahtunut, jos Wystan Auden olisi tarjonnut kasvojaan nettikameralle?

Ongelmasta on kuitenkin päästy eteenpäin siten, että ei pistetä kaikkien kasvoja samanaikaisesti ruudulle tiimikokouksessa.

Kouluissa nettikamerasta voi olla hyötyä esimerkiksi työssäoppimisen ohjauksen osalta. Jos koulu sijaitsee satojen kilometrien päässä työssäoppimispaikasta, niin oppilaalle voidaan laittaa kameraohjelma reppuun ja hoitaa ohjaukset netitse. Tällä voi olla työtä keventävää vaikutusta.

Korkeakouluissa asiaa voi soveltaa vaikkapa väitöskirjan ohjaamiseen: jos Kainalniemen kappalainen on nähnyt vision itsestään helsinkiläisenä ylimääräisenä seurakuntapastorina, joihin virkoihin vaaditaan nykyisin väitöskirja ja muutama vuosi vs. professuuria, henkilöä ei ole tarvis juoksuttaa tutkijaseminaareissa ja ohjauskeskusteluissa vaan voi käyttää myös nettikameraa.

Jonkinlaista sukuyhteyttäkin voi koettaa nettikameralla ylläpitää. Jos serkut ja isovanhemmat asuvat aivan muualla, niin keskustelu netissä kameran avulla voi silloin tällöin tuoda ihmiset lähemmäksi toisiaan. Paljon terveisiä Antille ja Heidille Wanuatulla! Kotini on linnani ja vaimo vanginvartijani, sanoi joku. Kaikkiin koteihin nettikamera päälle, jotta vaimot voivat seurata miestensä puuhia pienoismonitorista, ja google-earth!

Patricia Greenspan, jonka Emotions & Reasons on fiksuimmasta päästä alalta, on esittänyt teorian, jonka mukaan ihmisen kasvoista lähtee tuhansia affekti-impulsseja koko ajan. Ilmeiden rekisteröiminen on keskeinen osa kommunikaatiota. Affektit on syytä pitää mielessä, kunnes toisin todistetaan eli kunnes on saatu lisäinformaatiota siitä, oliko affektiivinen reaktio rationaalisesti justifioitu vai ei. Ehkä nettikamera auttaa myös tässä. Toisaalta se on huono meidän kovan linjan miesten kannalta. Meillä ei ole kuin kaksi ilmettä: tyly ja tyly mutta ynseä.

Innovaatio - myönteinen rikos

2006-09-15T02:10:00.000+14:00

Olin kokouksessa, jossa suunniteltiin erästä innovaatiostrategiaa. Tuli esille benchmarkkaus. Se kannattaa kirjoittaa rahoitushakemuksiin. Sana on maalaisten pettäjien antama nimi eräille joukko-opillisille relaatioille sekä teollisuusvakoilulle. Jälkimmäisen luonnollinen ydinmuoto on vierailu sukulaisten luona: ai, niillä menee noin ja niillä on tuo, jonka voisi hankkia meillekin, mutta meilläpä on se.

Toinen sana, jota en rehellisesti sanoen käsitä, oli innovaatio. Niitä pitäisi tehdä, mutta mitä ne ovat?

En tiedä, onko rikosta olemassa, epäilen suuresti. Tiedän kuitenkin, että tutkinnan lähtökohta on se, että selvitetään, täyttääkö teko rikoksen tunnusmerkit. Teko, joka ne täyttää, on, yleensä, rikos.

Innovaation osalta asia taitaa olla hieman samalla tavalla. Olisi keksittävä innovaation tunnusmerkit, jotka täyttävää tekoa ja tuotetta voitaisiin kutsua innovaatioksi. Luultavasti innovaatiotutkimuksessa onkin jo tällaisia kriteeristöjä kehitelty.

Asia olisi tärkeä, koska väittävät, että pysyäkseen edes paikallaan pitäisi tehdä muutama innovaatio muutaman vuoden sisällä. Mitä tuosta, jokainen normaalijärkinen tekee kymmenen innovaatiota päivässä. Ellei sitten ole niin, että innovaatiolla tarkoitetaan jotakin erikoista.

Rikos on jotakin poikkeavaa, jota ei saisi tehdä. Innovaatio on puolestaan jotakin poikkeavaa, jota pitäisi tehdä. Onko innovaatio myönteinen rikos?

Voi olla, että innovaation käsitteellisen hahmottamisen apuvälineet ovat etiikka, joka on ylätiede ja juridiikka, joka on sen määrittelemä ala- ja aputiede. Ensin on oikeus, joka on eettinen termi, ja sitten laki, joka ilmaisee jotakin oikeudesta.

Yksi innovaatioihin liittyvä tekijä on innovaatiokulttuuri. Monet uskovat, että sitä määrittelee verkko, kuten internet tai hermoverkko. Näiden verkkojen luonne on ajaton ja paikaton. Lisäksi ne ovat tasa-arvoisia sikäli, että asiat eivät painotu millään erityisellä tavalla: se, miten Mikki Hiirtä kohdellaan on sama kuin miten kohdellaan Plutoa, joka on planeetta. Verkossa ei ole keskikohtaa eikä reunoja. Verkko on kaikkialla yhtäläinen.

Jos tätä yritetään viedä yrityksiin, tätä reunattoman, alutttoman ja loputtoman maailmankaikkeuden teoriaa, niin juttu on aika monimutkainen. Asennoitumisessa täytyisi tapahtua muutos.

No joo, suurin osa yritysverkoista on suljettuja verkkoja, intranettejä. Eivät ne ole mitään hakkereiden ja linuksien areenoita. Tämä herättää tietysti kysymyksiä siitä, millaiset edellytykset innovaatioiden edellyttämälle luovuudelle ylipäänsä voidaan tuottaa.

Osa historian suurista innovaattoreista ovat olleet sulkeutuneita. Einstein vältti ihmisten seuraa ja leikki rakennuspalikoilla. Innovaatioympäristöjen sosiaalisen pääoman teemaan liittyy erittäin isoja kysymyksiä, jotka kannattaa ottaa strategiassa huomioon.

Miten avoimuus ja sulkeutuneisuus yhdistetään innovaatiostrategiassa? Jos rikokset tehdään pimeässä, tehdäänkö innovaatiotkin hämärän tullen? Tärkeä kysymys toimintakulttuurin kannalta.

Innovoiminen edellyttää koulutusorganisaatioiden mukanaoloa. Koulutusorganisaatioiden näkökulmasta avoimuus ja sulkeutuneisuus on ongelmallista, koska ne ovat määritelmänsä mukaan avoimia organisaatioita. Jos ne ovat internet, ovat yritykset intranet. Miten sisäänmeno ja ulostulo näiden välillä suojataan ja miten toimitaan niin, että intranet ei mene avoimeen verkkoon eikä avoin verkko muutu intranetiksi?

Vastaus on ensisilmäykseltä helppo, mutta oikeasti häviää sumuun. Yhteys ja suojaus muodostetaan salasanalla ja käyttöoikeudella. Niistä tehdään kirjallinen sopimus. Mutta, mutta. Intiaanit toteavat, että valkoiset miehet ovat paperikansaa. Puuttuu taju siitä, että salasana on salasana ja käyttöoikeus on oikeus. Ensimmäinen on ontologinen, tekisi mieli sanoa, mystinen termi. Jälkimmäinen on eettinen termi. Innovaation leikkauspisteessä yhtyvät mystiikka ja etiikka. Luultavasti siksi emme voi määritellä innovaatiota.

Esimerkiksi yliopistojen elinkeinoelämän kanssa synnyttämät projektit eivät ole tiedettä vaan niillä on ihan oma nimensä, sale. Korkeakoulutus nimittäin menestyy, jos se avointa. Toisaalta siltä odotetaan salen tuottamista ihan lainkin puitteissa. Alue menestyy, jos sillä on korkeakoulutoimintaa ja lisäksi sillä on yhteys elinkeinoelämään. Mutta jos alueen korkeakoulutoiminta on salea, korkeakoulun oma luonne heikentyy ja näin alueella oleva korkeakoulutoiminta, joka on menestyksen ehto, ei ole kyllin voimakas tuottamaan menestystä. Tämä on hyvin paha rasti ja törmää niin sanottuihin tosiasioihin ja resursseihin.

Länsimainen moderni tiede syntyi paracelsistisesta tieteenihanteesta irtaantumisesta. Paracelsus, teoksessaan Ars Magna, näet opetti, että tieto tulee magian yliopistosta, johon hänen sielunsa yöllä hiljaa lentää. Höpöhöpö, sanottiin. Tieto on julkista. Se, mikä ei ole julkista, ei ole tietoa. Tämä on tieteilijän etiikan peruskivi. Salasopimuksia ei tiede tunne.

Se, joka salaa, lakkaa olemasta koulu. Mutta onko niin, että se, joka on liian avoin, lakkaa keksimästä? Se missä varsinainen innovaatio, mitä nyt innovaatio sitten lieneekin, tulisi tehdä, liittyy juuri internetin ja intranetin kohtaamiseen.

Oma kysymyksensä on sitten itse strategia ja syvemmin strategisuus. On verrattu suomalaisia ja ruotsalaisia jääkiekkoselostuksia. Suomalaiset perustuvat strategiaan: peli on sen alkaessa määritelty loppuun asti. Jos strategia pettää, ovat selostajat tumput suorina ja juttu menetetty. Tämä on intranetpelaamista. Ruotsalaisilla ei ole strategiaa. Selostetaan yksilöiden peliä, joka on kiinnostavaa sinänsä. Tämä on internettiä. Mutta niin tai näin: Suomi voitti Ruotsin. Miksi? On väitetty, että Kurre teki joukkueen. Oliko pikemminkin niin, että Kurre yhdisti internetin ja intranetin?

Tottakai strategia pitää olla. Vai pitääkö?

Siis matkaan, siskot, veljet, näine kysymyksin:

Mitä ovat innovaation tunnusmerkit?

Millaisessa verkossa innovaatiot syntyvät?

Miten koulutuksen avoimuus ja keksimisen suljettuus taataan ja saadaan sopimaan yhteen, kolmio neliöityä ja intra- ja inter kohtaamaan?

Mikä on salasana ja käyttöoikeus? Mitä merkitsee innovaation mystisyys ja eettisyys?

Kuinka pitkälle toiminta voi olla strategista?

YLEn annatusta

2006-09-14T02:38:00.000+14:00

80 vuotta täyttänyt YLE herättää vakavan kysymyksen ikärakenteen muuttumisesta ja siitä, että kuinka kauan tuonikäisiä käytetään niin sanottuna huikeana voimavarana yhteiskunnassa.

Kuten varmasti suurin osa ikäluokastani, olen katsonut elämäni aikana televisiota erittäin paljon. Joitakin vuosia sitten siirsin laitteen pirtistä ylisille, jotta se ei olisi koko ajan kuin mikäkin perheterapeutti tunkeutumassa yksityiselämääni.

Samanaikaisesti olen harmitellut sitä, että miksi töllöstä ei tule enää mitään katsottavaa, kuten aina ennen. Kotikatua katselen, sillä asuin pitkään entisessä naapurissa Johanneksen kirkonkylässä kaupungissa jonka nimi on Helsinki, Hovimäkeä, joka on ylinäytelty, mutta mukava historiallinen pala, Itsevaltiaita, Uutisia. Jep, siinä on tietysti paljon ja pitäisikö muka enemmän ollakaan. Lupamaksunkin olen maksanut, joten turha yrittää.

Silti olen mietiskellyt parin viime vuoden aikana, että taitavat todella ajaa YLE-ressua alas, kyllä tarjonta on sen verran köyhää.

Ilmeisesti on muita kanavia kuten Yle-teema, jotka tarjoavat runsaammin ja monipuolisemmin. En pääse niihin käsiksi, koska en ole hommannut digiboxia tai muuta vastaavaa laitetta. Edes nelonen ei näy.

Olen laskenut, että kun se suuri päivä koittaa, analogisia televisioita saa varastot tyhjiksi ja niihin halvan digiboxin. Ehkä ne siinä vaiheessa ovat säätyneet siihen säätyyn, ettei kaltaiseni teknologisen imbesillin tarvitse olla säätämässä niitä itse tai muuttamassa niiden kohta vanhentuvia asetuksia.

Ja jos ei strategia pure, luulisi myös digitelevisioiden hinnan laskevan kovaa vauhtia kunhan homma on ohi. Jonkun kuukauden pärjää televisiottakin, onhan tätä ylenannatusta, katsomisen arvoisen ohjelman vähittäistä saneerausta, tullut seurattua jo parisen vuotta.

Kohta on käsillä hirmumäärä satelliitista tulevaa kuvavirtaa. Kuka sitten enää YLEä katselee?

Vai onko niin, että tuhkasta nousee uusi virallinen kanava, jolla kerrotaan hallituksen mielentiloista ja suunnitelmista? Ennen oli helppoa, kun ykkönen kertoi miten asiat ovat, kakkonen miten niiden pitäisi olla ja kolmonen miten olis kiva. Nyt on pojilla kova benchmarkkaus, kun kanavia on satoja.

Toisaalta, kun maikkari aikoinaan tuli ja radioon uudet kanavat, heilautus ei ollut ainakaan heti erikoinen. Ei se ehkä tulevaisuudessakaan suuri muutos ole, jos kanavia on kotona kuin hotellissa.

Olen jo todennut, että minulla on jotakin kuvia vastaan. Ei maalauksia, ei Kari Haklin ottamia valokuvia, ei elokuvia vastaan. En pidä tiedotusvälineiden kuvallisuudesta. Jotenkin pidän radiota ylipäänsä parempana kuin televisiota.

Tämä on outo reaktio ja muistuttaa 700-luvun ikonoklastista riitaa, jossa kuvia vastaan esitetyt argumentit olivat vähintäänkin kummallisia. Mutta tarkemmin katsoen kysymys oli myös kulttuurin suunnan määrittämisestä. Meitä intiaaneja, joiden sielu menee valokuvassa, alkaa ilmeisesti olla vain viimeiset.

Tiedotusvälineiden kuvakeskeisyys ja myös oppikirjojen kuvien tulva on kokemusmaailmassani sukua pornolle, erotiikan katoamiselle, mielikuvituksettomuudelle. Olen kirjallinen ihminen, joka tahtoo kuvitella. Ja olen analyyttisen filosofian kasvatti, joka on sisäistänyt ajattelun propositioteorian ajattelun kuvateorian sijasta. Mieli on laskukone eikä galleria tai teatteri. Tosin olisi hyvä, jos nämä teoriat pystyttäisiin yhdistämään rationaalisesti kiinnostavalla tavalla, koska kuvittelen, siis ajattelen.

Kun informaatio kasvaa, tieto vähenee. Informaatio on rakenne, johon sisältyy mahdollisuus, että se on tietoa, mutta se ei välttämättä ole sitä. Informaation kulkua on kun valo sammuu ja tulee takaisin päälle. Tietoa on se, mikä pitää paikkansa eli on siis totta. Kuvat ovat informaatiota. Mutta kaikkitietävä Jumala loi Sanalla (Augustinuksen mukaan yhdessä ikuisuuden momentissa, mikä kreationisteille tiedoksi kerrottakoon)

Puhuvat jo, että pitää sisällyttää opetussuunnitelmiin medialukutaidon perusteet. Kyseessä on kehitys, johon liittyen kaunokirjoitusta opetetaan kohta vain kansalaisopiston kädentaitojen kurssilla. En tiedä, miten maailma muuttuu, mutta toivon, että tapoja erottaa tieto informaatiosta opetettaisiin entistä enemmän.

Jos olisin Erno Paasilinna, kirjoittaisin näin: informaatio eroaa tiedosta siten, että se on kuin laukaus päähän. Kulkee silmien välistä ja jättää henkiin.